AND THAT'S ENOUGH YOU SEE

Joulukuun viidentenätoista istuin jälleen jumalanpalveluksessa lausumassa uskontunnustusta kyyneleet silmäkulmassa, hiljennyin rukoilemaan maailmanrauhaa ja tuntemaan mielettömän suurta kiitollisuutta kaikesta saamastani. Hymyillen toivotin rauhaa ruskeahiuksiselle naiselle vieressäni ja hiljaisessa lumisateessa samainen onnellisuuttaan loistava nainen kiirehti kulkemaan vierelläni, onnellisuus kasvoillaan puhui lumenvalkeaan pukeutuneen maailman kauneudesta ja kertoi matkustavansa jouluksi kotiseudulleen.

Soitatko sinä jotain instrumenttia, nainen kysyi katsellen mukana kantamaani kameranjalustan sisältävää kantolaukkua ja naurahtaen kerroin harrastavani musiikin lisäksi valokuvaamista; eikä soittamani instrumentti koskaan mahtuisi tällaiseen kantolaukkuun, sanoin naisen naurahtaessa kadunkulmassa. Toivotin ihanaa päivänjatkoa jatkaen matkaani vastakkaiseen suuntaan, typerästi hymyillen kuljin lumenvalkeaan pukeutuneilla kaduilla ja olisin halunnut sovittaa jokaisen askeleeni lumihiutaleiden hiljaiseen tanssiin, toivottaa onnellisuutta vastaantulijoille ja lopulta päädyin matkustamaan takaisin vuosikymmenten takaisesta elämästä tarinoivalle saarelle.

Seurasaaressa valoköynöksiin verhoutuneita aitoja lumenvalkeaan pukeutuneilla hiekkateillä, uskomatonta kauneutta vanhojen puutalojen peittyessä hiljalleen lumipeitteeseen ja tarinat takkatulen hiljaisesta tanssista tupakeittiön hämärässä lumimyrskyn verhotessa maailman viattomuuteen, kylmyyttä huutavista talviöistä makuukamareiden lämmössä ja varhaisista aamuista ennen auringonnousua saivat uudenlaisen merkityksen. Tavallisista talvipäivistä tallirenkien valjastaessa suomenhevosia, lasten kiivetessä tallin ylisille tarinoimaan tuulenhenkäyksistä selkäytimessä ja talonväen kokoontuessa ruokatuvan lämpöön syömään illallista, halusin kuulua jokaiseen niistä tarinoista ja nukahtaa talviyön hiljaisuudessa valkoisiin lakanoihin pakkasen piirtäessä ikkunoihin enkelinkasvoja.

Lumihiutaleiden putoillessa kasvoille en kuitenkaan kuulunut ensimmäisenkään tarinaan, ihmisjoukon keskellä rakastin lasten kasvoilta loistavaa vilpitöntä onnellisuutta ja en osannut lopettaa hymyilemistä hevosrattaiden kiitäessä ohitseni,

olin käsittämättömän suurta rakkautta

ja suunnattoman onnellinen.