Välillä tahtoisin lähteä laineiden mukana, lyödä uskomattomalla voimalla rantakallioihin ja kertoa vastarannan yksinäisille tarinoita siitä, kuinka jossain vastarannalla toinen yksinäinen istuu mietteissään katsellen merelle kylmän tuuliaisen tarttuessa hiuksiin. Auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa jään kuitenkin katselemaan laineiden rauhallista tanssia, kirjoitan keskeneräisiä lauseita yksinäisille ja vastarannalla vain autiotalot uinuvat auringonsäteiden harmoniassa jättäessäni lauseisiin hiljaisuutta,
tyhjyyttä sanojen väliin
yksinäisiä sivulauseita
kaikki on satua
hukkuessani musiikin täydellisyyteen kyynelten vierähtäessä poskipäille. Välillä täydellisyys saa kyyneleet kiteiksi silmäkulmiin, mietin kävellessäni rantaviivaa pitkin kylmyyden tunkeutuessa selkäytimeen ja tahtoisin tanssia jättämättä ensimmäistäkään jalanjälkeä routaiseen rantahiekkaan; kädet ilmassa laulaa mielettömän suurta onnellisuuttani, hymyillä laineiden lyödessä rantakallioon ja huutaa rakkautta jokaiselle yksinäiselle.
Hymyilen auringonsäteiden häikäistessä vihreinä säihkyviä silmiäni, tuudittaudun hiljaisuuteen lintuparven kertoessa tarinoita valtamerten takaisista salaisuuksista ja vähän kauempana mies katselee merelle mietteissään; kävelee rauhallisin askelin rantaviivaa kohdaten lopulta katseeni, näyttää kaukaisesti tutulta ja käännän katseeni rantahiekkaan. Sanaakaan sanomatta katseiden kohdatessa tiedän miehen nähneen värivalojen loisteen jossain kaukana,
kirjoittaneen ykseydestä
huutaneen onnellisuutta
sinisessä sadussa
unohtamatta kertaakaan juuriaan. Viimeisen katseen jälkeen hymyilen jälleen, suljen silmäni kuunnellakseni hiljaisuuden uskomattomuutta laineiden lyödessä rantakallioon ja hämärän laskeutuessa kävelen tuntemattomilla kaduilla kuiskaillen ilmaan maailman kauneimpia sanoja. Vastaantulijoiden kasvoilla varovaista onnellisuutta pysähtyessäni kadunkulmissa miettimään suuntavaistoni heikkoutta, metrossa iltapäivän ruuhka ja Kulosaaren jäädessä taakse hymähdän,
kuinka onkaan onnellista.
Lähetä kommentti