Viikonloppuna matkustin toiseen rakkauskaupunkiin hukkumaan sinisiin värivaloihin vanhan musiikkirakkauden keikalla, juoksemaan lumihangessa pimeyden laskeutuessa kerrostalojen yläpuolelle ja palaamaan kotiin antibioottikuurin kanssa. Annan itselleni luvan hengähtää kunnolla, istun parvekkeella katselemassa lumihiutaleiden peittävän maailman hiljalleen lumenvalkeaan ja kävelen villasukat jalassa keittämään itselleni aamuteetä, eteisen lattialla valkoisia kirjekuoria jostain menneisyydestä. Elämä tuntuu pysähtyvän hetkellisesti valkoiseen harmoniaan, jään ovelle kuuntelemaan rappukäytävästä kantautuvia ääniä ja varovaisten askeleiden jälkeen jossain alemmassa kerroksessa ovi sulkeutuu, viereisessä asunnossa hiljaista.
En tiedä ensimmäistäkään naapuria nimeltä, hymähdän kävellessäni auringonsäteiden valaisemaan keittiöön ja katselen ikkunasta lumihiutaleiden tanssivan edelleen hiljaisuuttaan. Harmaaseen vilttiin kääriytyneenä unohdun satumaailman kauneuteen, haluaisin tanssia lumenvalkeilla kaduilla hymyillen kilpaa auringonsäteiden kanssa ja suljen silmäni tunteakseni täydellistä harmoniaa rintalastan alla, jokaisella hengenvedolla olen lähempänä hiljaisuudessa uinuvien havumetsien rauhallisuutta. Tuuliainen tarttuu lumihiutaleiden hiljaiseen tanssiin ja postiluukun kolahtaessa rikkoen maailman kauneimman hiljaisuuden, kävelen keittämään itselleni lisää teetä.
Lähetä kommentti