the wind discovering

Istun hiljaisuudessa laineiden lyödessä hitaasti rantakallioon, tuuli kuiskailee korvaan rakkautta jostain kaukaa ja vastarannalla autioituneet huvilat seisovat paikoillaan hiljaisessa yksinäisyydessään, tuuliainen pääsee sisään rikkinäisistä ikkunoista ja kuiskaukset kaikuvat tyhjyyttään itkevissä huoneissa. Kruunuvuoren huvilat kätkevät sisälleen unohdettuja tarinoita vuosikymmenten takaa ja unohdun miettimään vastauksetta jääneitä kysymyksiä; kuinka moni yksinäinen on istunut vastarannan kallioilla huokailemassa auringonlaskujen kauneudelle, kuinka monta rakkaustarinaa autioituneet huvilat ovat päässeet näkemään ja miltä on tuntunut lukita huviloiden ovet viimeisen kerran, 

kuiskata hyvästit kaikelle  

ja unohtaa posliiniastiat  

hiljaiseen keittiöön, keskeneräiset kotitehtävät yläkerran tyhjyyteen ja villasukat takanreunukselle olohuoneen hämärään. Kruunuvuorella aika on pysähtynyt vuosikymmeniä sitten, mutta kerran niissä huvioilla vietettiin juhlia aamuyön ensimmäisiin tunteihin, juotiin punaviiniä iltahämärän laskeutuessa ja nukahdettiin valkoisiin lakanoihin kesäöiden hiljaisuudessa. Soitettiin klassista musiikkia iltapäivän kiireettömyydessä herrasväen puhuessa ruotsia, mietin tuuliaisen tarttuessa hiuksiin kutsuen mukaansa seikkailuun vastarannan aavekaupungin äärettömään hiljaisuuteen.

Kieltäydyn kutsusta muistellen aavekaupungin surumielisyyttä huhtikuisena aamuna, kun seikkailin tuntemattomaan huvilaraunioiden keskelle ja kirjoitin nimeni ensimmäisenä vastaantulleen huvilan vieraskirjaan. Aavekaupunki jätti keväällä jälkeensä kysymysten lisäksi suunnatonta hämmennystä ja pelonsekaista kaipuuta verhottuna melankoliaan, tuntuu turvalliselta kuunnella autioituneiden huviloiden kuiskauksia vastarannalta ja sulkea silmänsä tunteakseen vuosikymmenten takaisen rakkauden tuuliaisena hiuksissa,

  kylmyytenä selkärangassa

  ja hiljaisuutena mielessä

olen ääretöntä rauhallisuutta rintalastan alla laineiden lyödessä edelleen hitaasti rantakallioon. Hengitän kylmyyttä jokaisella hengenvedolla lähemmäs itseäni, tunnen kallionlohkareiden rintalastan alta katoavan laineisiin rantakalliolla, kylmiin tuulenhenkäyksiin poskipäillä ja avatessani silmät maailma uinuu hiljaisessa kauneudessa; vastarannalla aavekaupunki nukahtaa harmoniaan ja laitan lapaset käteeni, kun kävelen jättäen jalanjälkiä routaiseen rantahiekkaan.