PARIISIN KEVÄT @ KORJAAMO 05 12 2013
Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni, Arto Tuunela laulaa yleisömeren hukkuessa värivaloihin ja suljen silmäni kadottaakseni todellisuuden täydellisiin sanoihin. Musiikki saa kyynelet virtaamaan poskipäille onnellisuuden tarttuessa hiuksiin tähtipölynä, huudan uskomattoman täydellisiä sanoja ja vieressä rakkaiden ystävien kasvoilla samanlaista onnellisuutta kuin kaikkina niinä iltoina, kun yhdessä hukuttiin värivaloihin Pariisin Kevään noustessa lavalle. Jään hetkeksi kiinni maailman kauneimpiin muistoihin, lämpimiin kesäpäiviin festareiden toisena päivänä ja hiljaisiin katuihin maailman verhoutuessa pimeyteen, kun hukuttiin musiikkiin yleisömeren keskellä.
Niihin maailman kauneimpiin hetkiin, kun värivalojen soikaistessa silmät eturivissä halattin toisiamme ja istuttiin rantahiekalla valokeilojen jäädessä kauas taakse; pidettiin toisiamme kädestä järjettömässä humalassa ja maisteltiin kuohuviiniä pimeässä autossa. Sinä saatat olla juuri se joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta, sanat kaikuivat päässä meidän nostaessa kädet ilmaan onnellisuudesta ja rakastaessa musiikkia mahdollisesti vielä enemmän kuin toisiamme.
Pariisin Kevät on tavallaan muistoja kaikilta niiltä huolettomilta nuoruusvuosilta, havahdun ajatuksistani Arto Tuunelan katsoessa syvälle silmiin ja kyyneleet jäävät kiteiksi silmäkulmiin kitaroiden tarinoidessa kaipuusta. Nostan kädet ilmaan musiikin tuntuessa kylminä väreinä selkärangassa, värivalot maalavat hetkeä kaikilla sateenkaaren väreillä ja olen maailman suurinta rakkautta ensimmäisestä biisistä viimeiseen saakka; huudan ääntäni käheäksi onnellisuudesta ja kaikista niistä täydellisistä sanoista, musiikkiin hukkumisesta ja muistojen mielettömästä kauneudesta. Myöhemmin kävellään pimeillä kaduilla kylmyyden tunkeutuessa luuytimeen ja sanon, että pitäisi varmaan nähdä useammin.
Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni, Arto Tuunela laulaa yleisömeren hukkuessa värivaloihin ja suljen silmäni kadottaakseni todellisuuden täydellisiin sanoihin. Musiikki saa kyynelet virtaamaan poskipäille onnellisuuden tarttuessa hiuksiin tähtipölynä, huudan uskomattoman täydellisiä sanoja ja vieressä rakkaiden ystävien kasvoilla samanlaista onnellisuutta kuin kaikkina niinä iltoina, kun yhdessä hukuttiin värivaloihin Pariisin Kevään noustessa lavalle. Jään hetkeksi kiinni maailman kauneimpiin muistoihin, lämpimiin kesäpäiviin festareiden toisena päivänä ja hiljaisiin katuihin maailman verhoutuessa pimeyteen, kun hukuttiin musiikkiin yleisömeren keskellä.
Niihin maailman kauneimpiin hetkiin, kun värivalojen soikaistessa silmät eturivissä halattin toisiamme ja istuttiin rantahiekalla valokeilojen jäädessä kauas taakse; pidettiin toisiamme kädestä järjettömässä humalassa ja maisteltiin kuohuviiniä pimeässä autossa. Sinä saatat olla juuri se joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta, sanat kaikuivat päässä meidän nostaessa kädet ilmaan onnellisuudesta ja rakastaessa musiikkia mahdollisesti vielä enemmän kuin toisiamme.
Pariisin Kevät on tavallaan muistoja kaikilta niiltä huolettomilta nuoruusvuosilta, havahdun ajatuksistani Arto Tuunelan katsoessa syvälle silmiin ja kyyneleet jäävät kiteiksi silmäkulmiin kitaroiden tarinoidessa kaipuusta. Nostan kädet ilmaan musiikin tuntuessa kylminä väreinä selkärangassa, värivalot maalavat hetkeä kaikilla sateenkaaren väreillä ja olen maailman suurinta rakkautta ensimmäisestä biisistä viimeiseen saakka; huudan ääntäni käheäksi onnellisuudesta ja kaikista niistä täydellisistä sanoista, musiikkiin hukkumisesta ja muistojen mielettömästä kauneudesta. Myöhemmin kävellään pimeillä kaduilla kylmyyden tunkeutuessa luuytimeen ja sanon, että pitäisi varmaan nähdä useammin.
Lähetä kommentti