my favourite faded fantasy

You could have my favourite face and favourite name, musiikki kuiskailee korvaani kävellessäni rantakalliolle katselemaan auringonlaskun suunnatonta kauneutta ja kuuntelemaan hiljaisuutta avaruuden rajattomuuden sekoittuessa lokakuun laskevaan aurinkoon, hetkittäin taivaan uskomaton kauneus huimaa minua. Maailma verhoutuu vaaleanpunaisesta oransiin rauhallisuuteen, jään kuuntelemaan metsän takanani humisevan onnellisuuttaan. Tavallaan tuntuu rauhallisemmalta kuin kertaakaan tänä syksynä, horisontissa maailma uinuu auringonlaskun äärettömässä harmoniassa, vastarannalla ei ensimmäistäkään yksinäistä kulkijaa ja laineiden  lyödessä hitaasti viileään rantakallioon antaudun hiljaisuuden kauneudelle ja haluaisin keinua auringonlaskun mukana tietämättä mihin päätyisin, sillä sanojen

i know someone who could play the part 
but it wouldn’t be the same  
no it wouldn’t be the same   

kaikuessa korvissani olisin uskomattoman onnellinen. Katselisin syksyn kauneimman auringonlaskun vaihtuvan vähitellen tähtitaivaan kirkkaaseen loisteeseen ja laskisin tähdenlentoja tuntematta turvattomuutta sydämessäni, sillä luulen minut luotiin kulkemaan tähdenlentojen ja tuulenhenkäysten mukana karttapallon toiselle reunalle, valtamerten ylitse kuuntelemaan tuulenhenkäysten kuiskailevan vapauttaan ja hetkittäin takaisin hengittämään maailman kauneutta pikkukaupungin laidalle. Suljen silmäni kuullakseni tuulenhenkäysten tarttuvan varovaisesti hiuksiini, elämässä täytyy uskaltaa kulkea tuntemattomaan silmät sidottuina ilman maailmankarttaa, unohtua rakastamaan auringonlaskun suunnatonta harmoniaa ja katsella itseään kuin ulkopuolisena, hymyillen upotan käteni kylmään rantaveteen: unohdun miettimään, kuinka olit minun suhteeni aina ensimmäisestä lauseestasi viimeiseen oikeassa ja kaupungin vähitellen hiljentyessä ympärillämme sanoit, ettei kukaan puolestani.

Ettei kukaan puolestani päättäisi ryhtyä maalaamaan taivaanrantaa, minun olisi tehtävä ensimmäinen päätökseni ollakseni äärettömän onnellinen ja hymyilläkseni auringonlaskun päättyessä tummansiniseen samettiin. You could be my favourite faded fantasy, musiikki kuiskailee maailman ollessa hetken aikaa ainoastaan ääretöntä hiljaisuutta, tunnen rauhallisuuden selkärankani jokaisessa nikamassa ja avatessani silmäni sydämessäni ei ensimmäistäkään sivuääntä, tavallaan olen tehnyt päätökseni: aion irjoittaa keskeneräisistä lauseistani valmiin rakkaustarinan,  katsella horisontissa uinuvaa kaupunkia linssin lävitse ja huutaa ääretöntä rakkauttani auringonlaskun harmoniassa, kaatua uskomattoman monta kertaa tavoittaakseni unelmani. Sillä kukaan ei koskaan pystyisi tekemään niin puolestani, minun on astuttava tuntemattomaan löytääkseni perille ja silloin musiikki kuiskaa

i could love you more than life if i wasn’t so afraid.

kiitos ei ole kirosana

HALOO HELSINKI! – KIITOS EI OLE KIROSANA (2014)

Vuonna 2006 perustettu yhtye nimeltä Haloo Helsinki! tuli tunnetuksi samannimisen hittibiisinsä ansiosta, kahdeksassa vuodessa yhtye on ehtinyt julkaista viisi studioalbumia, myydä albumeillaan tuplaplatinaa ja julkaistuaan neljännen studioalbuminsa menestyä Emma-gaalassa lunastaen itselleen vuoden popalbumin, vuoden yhtyeen ja vuoden live-esiintyjän palkinnot, mutta tärkeimpänä yhtye on soittanut itsensä kuuntelijoiden sydämiin jättäen lähtemättömän jälkensä suomalaisen musiikin historiaan. Kyseisen yhtyeen musiikkiin tutustuin nimenomaan ensimmäisen singlen päätyessä radiokanavien soittolistoille ja ensimmäisen albumin ilmestyttyä muistan hämärästi istuneeni olohuoneessamme parhaan ystäväni kanssa kuuntelemassa kyseistä albumia: siitä hetkestä lähtien yhtye on muistuttanut jokaisella kuuntelukerralla äärettömän rakkaasta ihmisestä, saanut hetkittäin itkemään välimatkojen armottomuutta ja myöhemmin huutamaan värivalojen loisteessa, olemaan elossa.

Kuitenkin, yhtye julkaisi elokuun puolivälissä Beibi -nimisen singlelohkaisun tulevalta albumiltaan ja kyseinen biisi nousi oikeutetusti soittolistojen kärkeen. Pyöräillessäni samaisena iltana keskustaan kaatosateen piiskatessa kasvojani olisin halunnut huutaa ääneni käheäksi värivalojen loisteessa, huutaa kaatosateessa jokaisen vastaantulijan kasvoille ja huutaa auringonsäteiden voittaessa kaatosateen, että nyt nimittäin iskee uskomattoman kovaa. Ensimmäinen singlelohkaisu nosti odotukset tulevaa albumia kohtaan luonnollisesti suunnattoman korkealle, pelonsekaisin tuntein päädyin odottamaan puolitoista kuukautta albumin julkaisupäivään ja yhtyeen julkaistessa eilen viidennen studioalbuminsa ei tarvinnut pettyä, päinvastoin. Hetkeäkään epäröimättä voisin väittää, että tämä Kiitos ei ole kirosana -niminen albumi on ehdottomasti yhtyeen tähänastisen uran paras pitkäsoitto: ensimmäistä kertaa on sanottava ääneen, että yhtye todella osaa kirjoittaa musiikkia ja vielä uskomattoman vahvaa sellaista.

Siinä, missä yhtyeen edellinen albumi kuiskaili ylistyslauluaan nuoruudelle, tällä albumilla nuoruuden kultaisimmat vuodet ovat takanapäin ja albumi huutaa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen sellaista melankoliaa, ettei koskaan olisi osannut odottaa. Albumi itsessään on äärimmäisen hieno tarina, joka kietoo sisälleen kaikkea parisuhteiden vaikeuksista maailman tämänhetkiseen tilaan ja pakottaa kuuntelijan vierailemaan tunteiden ääripäissä, äärettömässä onnellisuudessa ja mielen syvimmissä salaisuuksissa: kaikissa unohtuneissa tunnetiloissa, rakastumisen kääntöpuolen rankimmissa muistoissa ja omassa riittämättömyydessä, tämä albumi pakottaa kuuntelijan itkemään. Albumin avausraita Köpis 2012 iskee sydämeeni armottomuudellaan ja on valehtelematta niin uskomattoman vahva, että kyyneleet virtaavat poskipäilleni viimeistään kertosäkeessä sanojen

   se on rajuu et kaiken tajuu liian myöhään

ollessa voimakkaita iskuja vasten kasvojani. Avausraidan jälkeinen ensimmäinen singlelohkaisu iskee tajuntaan samalla voimakkuudella kuin puolitoista kuukautta sitten, haluaisin taas huutaa kaatosateen piiskatessa kasvojani ja hukkua värivalojen loisteeseen musiikin tuntuessa selkärangassa, mutta todellisuudessa makaan olohuoneen lattialla musiikin täyttäessä huoneen nurkkia täydellisyydellään, ensimmäinen singlelohkaisu on tavallaan timantti. Singlelohkaisun jälkeinen kolmosraita kuulostaa heti ensimmäisellä kuuntelukerralla suunnattoman hienolta, kertosäkeessä ollaan todella musiikin uskomattomuuden äärellä ja myöhemmin on todettava itsekseen, että raita kuuluu albumin parhaimmistoon.

Neljännen ja viidennen raidan aikana yhtye käsittelee maailman tämänhetkistä tilannetta ja turhautumistaan ihmisten käyttäytymistä kohtaan, eikä kumpikaan raita kuulosta edeltäjiään heikommalta: albumin nimibiisin Kiitos ei ole kirosana sanoma on järjettömän vahvaa tilitystä ihmisten asenteista, säkeistöissä leikitellään sanoilla ja kertosäkeessä on sellaista voimakkuutta, että värivalojen loisteessa tuntisi todella olevansa uskomattoman vahvasti elossa. Toisena singlelohkaisuna julkaistu vitosraita Vihaan kyllästynyt puolestaan yllättää kauneudellaan, mutta samanlaisella vahvalla sanomallaan kuin edellinenkin raita ja kertosäkeen yksinkertaisten sanojen

   me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa
  joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt

kaikuessa olohuoneen nurkissa hymyilen itsekseni. Itselleni henkilökohtaisesti sanoitukset ovat äärettömän tärkeä osa musiikkia ja jostain syystä tämän albumin sanoitukset pääsevät mielettömän lähelle sydäntäni: näitä asioita on oikeastaan tavattoman vaikeaa lähteä selittämään tarkemmin, mutta esimerkiksi kuudennen raidan kertosäkeessä sanat tartu kädestä käteen laula sielusta sieluun kuulostavat kaikessa yksinkertaisuudessaan niin uskomattoman hienolta, että haluaisin itkeä pelkästä siitä onnesta. Yhdeksäs raita on sanoituksiltaan pelottavan voimakas, tarina hautaan saattamisesta ja vasta viimeisessä raidassa päästään tunteiden toiseen ääripäähän, loputtomaan onnellisuuteen sanoissa sun tuoksu jää kiinni mun kasarifarkkutakkiin / mee lujempaa niin mä nojaan sun selkämerkkiin / oon onnellinen just niin. Tämä albumi on avausraidasta viimeiseen asti niin järjettömän hieno kokonaisuus, etten muista kuulleeni vastaavaa: tämän albumin suosittelen todella kuuntelemaan, kuunnelkaa ja rakastukaa!

hello, remember me?

Kirjoitin siitä, kuinka olen tavallaan huomaamattani muodostanut itselleni oletusarvoja ulkonäköni suhteen: pukeudun luvattoman usein ainoastaan mustaan, kirkkaisiin väreihin pukeutuminen vaatii  uskomattoman paljon ja valkoisten kenkien ostaminen ei kuuluisi suunnitelmiini. Kuinka en koskaan pystyisi luopumaan festarirannekkeista oikeassa ranteessani, kaulassani on jatkuvasti sama kaulakoru ja hiusten värjääminen pelottaa suunnattomasti, mutta lopulta päädyin kysymään voisinko sittenkin värjätä hiukseni ruskealla ja ostaa keltaisen neuletakin, luopua festarirannekkeista oikeassa ranteessani ja kirjoittaa päiväkirjaani, että tänään myöhästyin luennolta? Kuukausi sitten aloin rikkomaan näitä oletusarvojani, ostin elämäni ensimmäiset valkoiset kengät ja vaikka en ole vielä tähänkään päivään mennessä uskaltanut käyttää niitä, olen uskomattoman rakastunut niihin.

Näihin samoihin kysymyksiin palasin kuitenkin nukahtaessani pikkukaupungin rauhallisuuteen, festarirannekkeista oikeassa ranteessani en pystyisi koskaan luopumaan ja keltaisen neuletakin ostamiseen liittyisi väkisin sellainen tilanne, että täytyisi todella lähteä etsimään sellaista pääkaupunkimme lukuisista vaatekaupoista tai vaihtoehtoisesti tehdä eräänlainen löytöretki verkkokauppojen ihmeelliseen maailmaan, itse henkilökohtaisesti tunnen olevani äärettömän huono ostamaan vaatteita. Olen oppinut olemaan myöhässä aikataulustani, odottamaan seuraavaa metroa myöhästyttyäni edellisestä ja kuunnellessani hiljaisuuden kaikuvan huoneessani mietin, voisinko todella värjätä hiukseni? Naurahdin itsekseni miettiessäni hiushistoriaani: seitsemän vuotta sitten päätin rakastuttuani raskaaseen musiikkiin värjätä hiukseni mustaksi, muutaman vuoden kuluttua värjäsin hiukseni takaisin vaaleaksi ja vuotta myöhemmin palasin mustaan. Hiushistoriani aikana hiuksistani on löytynyt myös esimerkiksi sinistä ja fuksianpunaista, miksi en kaikkien kokeiluideni jälkeen uskaltaisi enää värjätä hiuksiani?

Seuraavana aamuna seikkailin kolisevalla polkupyörälläni maailman tutuimmilla kaduilla, pyöräilin vanhan kouluni ohitse muistellen mustahiuksista itseäni viettämässä välituntia omassa yksinäisyydessään ja päätin seikkailuni äitini kampaamon pihalle, olin päättänyt värjätä hiukseni. Vaikka tavallaan olisin halunnut rikkoa äärimmäisen oletusarvoni hiusteni suhteen, päätin värjätä hiukseni vain osittain ja hetken mielijohteesta katkaista puolitoista vuotta kasvattamani otsahiukseni takaisin entiseen mittaansa. Olin suunnattoman kyllästynyt katselemaan mitäänsanomattoman näköisiä hiuksiani peilikuvassa, otsahiukset ovat kuitenkin aina kuuluneet osaksi identiteettiäni ja voi, kuinka paljon pienillä muutoksilla voikaan vaikuttaa omaan mielikuvaansa itsestään: tunnen saaneeni takaisin oman identiteettini ja peilikuvassa hymyilee tyttö,

joka aikoinaan rakastui musiikkiin niin, että värjäsi hiuksensa mustaksi.