YHTENÄ TOUKOKUISENA AAMUNA PIKKUKAUPUNGISSA

Kuten viime kevät, myös tämä kevät on ollut monella tavalla muutosten kevät ja kuten viime keväänä, aloitin tänäkin keväänä työt uudessa työpaikassa, aivan erilaisten työtehtävien parissa kuin edellisessä työpaikassani. Kuitenkin, juuri ennen tämän uuden työsuhteen alkamista matkustin vielä pieneksi hetkeksi Savonlinnaan nauttimaan pikkukaupungin rauhallisuudesta ja viettämään aikaa sekä vanhempieni että koiriemme kanssa, sillä tiesin, että tämä uusi työ sitoisi minut vielä vahvemmin Jyväskylään kuin entinen työni. Jollain tavalla se pelottaa minua, ajattelin itsekseni istuessani bussissa yhtenä toukokuisena keskiviikkona matkalla pikkukaupunkiin, se, etten enää voi matkustaa pikkukaupungin rauhallisuuteen yhtä usein kuin ennen tai ainakaan niin pitkäksi ajaksi kerrallaan, pelottaa, sillä se rauhallisuus on tavallaan ollut minulle henkireikä näiden vuosien ajan, kun minä olen asunut Jyväskylässä. Katsellessani ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana ajatus kuitenkin jäi ja saapuessani sinä iltana Savonlinnan linja-autoasemalle kaikkialla oli hiljaista, juuri sitä minä rakastan Savonlinnassa, sitä hiljaisuutta ja sitä, että kahdeksan aikaan keskiviikkoiltana voi seisoa linja-autoasemalla niin, ettei siellä ole ketään muita, rakastan, vaikka aikoinaan vihasin sitä hiljaista kaupunkia.

Ajoimme isäni kanssa kotiin Viuhonmäen kautta, asuimme siellä muutaman vuoden ennen kuin pikkusiskoni syntyi ja nyt samalla kadulla kokonainen rivitalo oli tuhoutunut tulipalossa, se savu näkyi jo kaukaa, vaikka tulipalo oli syttynyt viisi tuntia aiemmin ja palo oltiin suurimmaksi osaksi saatua sammutettua. Se näky oli lohduton, mutta ajaessamme sen vanhan lapsuudenkotini ohitse minä en voinut kuin hymyillä nähdessäni vanhan leikkimökkini seisovan edelleen aloillaan, siinä täsmälleen samassa kohdassa, jossa se seisoi myös silloin, kun minä olin vielä parikymmentä vuotta nuorempi ja ajoin pienellä vaaleanpunaisella polkupyörällä takapihallamme. Muistan edelleen, kuinka kerran kaaduin sillä polkupyörällä samaisella takapihalla ajaessani loivaa rinnettä alas, mietin saapuessamme lopulta lapsuudenkotini pihaan ja neljän belgianpaimenkoiran hyppiessä innoissaan porttia vasten yrittäessäni päästä siitä sisään, ne olivat tavattoman innoissaan nähdessään minut ja niin olin minäkin päästessäni rapsuttamaan niitä. Sinä iltana istuin Laurin kanssa sohvalla ja silitin sen pehmeää turkkia, jossain syvällä rintalastani alla tuntui suunnaton rauha ja nukahtaessani vanhaan parvisänkyyni en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että olin taas kotona ja että kaikki oli niin rauhallista.

Seuraavana aamuna minä heräsin rauhallisuuteen, istuin hetken olohuoneessa katselemassa televisiota ja kävelin sitten kahden groenendael prinsessan kanssa rantaan nauttimaan päivän kauneudesta, niiden kanssa oli yksinkertaisesti aivan ihanan rauhallista kävellä, kun kummallakaan ei ollut kiire yhtään mihinkään. Päästessämme rantaan ne hyppäsivät kivelle katselemaan maisemaa, haistelivat tuulessa tuoksuvaa kevättä ja heiluttivat häntiään puhuessani niille vähän mistä sattuu, oli ihan uskomattoman rauhallinen torstaiaamu, juuri sellainen, joita minä rakastan aivan suunnattomasti. Palatessani kotiin päätin lähteä takaisin rantaan, mutta ottaa sillä kertaa mukaani Lisan ja Laurin, kaksi tervua, joiden kanssa rauhallisuus ei enää ollut samanlaista päästessämme rantaan, nimittäin siinä, missä Aada ja Hertta katselivat rauhallisina ympärilleen, Lisa ja Lauri juoksivat valtoimenaan ympäri niemennokkaa ja nauttivat päivästä jokaisella hengenvedollaan. Sinä kauniina, auringonsäteisiin verhoutuneena aamuna ne pääsivät myös ensimmäistä kertaa tänä keväänä järveen ja katsellessani niiden suunnatonta riemua niiden juostessa hetkittäin järveen juomaan vettä, en voinut itsekään kuin hymyillä, niin onnelliseksi minä tulin niiden riemusta ja siitä, kuinka tavattomasti ne nauttivat elämästä.

Lehtipuissa oli suuret silmut, tuulessa tuoksui kevät ja järvi oli viimein vapaa pitkän ja kylmän talven jälkeen, hengitin sitä kaikkea rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä ja hymyilin itsekseni istuessani rantakalliolle katselemaan maisemaa, kuuntelemaan, kuinka laineet löivät hitaasti kallioon. Vastarannalla veneet odottivat rauhallisina aloillaan pääsevänsä ensimmäistä kertaa talven jälkeen vesille, niiden joukossa odotti meidänkin veneemme, joka nukkui vielä talviuntaan kuivalla maalla, jonain kauniina päivänä vanhempani laskevat sen jälleen vesille, mietin Lisan nuolaistessa kasvojani auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja en voinut olla naurahtamatta sen onnellisuudelle. Katselin vielä hetken niiden juoksevan ympäri niemennokkaa, annoin tuulen tarttua varovaisesti hiuksiini ja kun sitten viimein palasimme kotiin, jäin hetkeksi kuistille istumaan ja nauttimaan siitä, että kaikki oli hyvin ja rintalastani alla ihan suunnaton rauha.