7. kesäkuuta 2019

HETKEN TUNSIN ITSENI AIVAN ÄÄRETTÖMÄN PIENEKSI

IMG_3603IMG_3638

Sen saman toukokuisen päivän, jonka vietin rakkaassa pikkukaupungissa neljän rakkaan koiran kanssa, iltana kävelin lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni ja nauttimaan valtameren kokoisesta rauhasta rintalastani alla. Vaikka olen kulkenut niitä samoja metsäpolkuja useammin kuin osaisin koskaan laskea, kerta toisensa jälkeen se rauha tuntuu ihmeelliseltä, tuntuu ihmeelliseltä, kuinka käsittämättömän suurta rauha rintalastan alla yksinkertaisesti voikaan olla ja kuinka se ei ole yhtä suurta missään muualla. Siinä metsässä on jotain todella erityistä ja kävellessäni vähitellen korkeiden lehtipuiden keskellä minä tunsin itseni tavallaan aivan äärettömän pieneksi, niin äärettömän pieneksi kaikkien niiden korkeiden ja vuosikymmenten ajan elämää nähdeiden lehtipuiden keskellä, että hetkeen ei ollut olemassa mitään muuta, ei ollut olemassa seuraavalla viikolla muuttuvaa elämääni eikä niitä asioita, jotka saisivat vielä kesäkuussakin stressin tuntumaan sydämessäni. Kaikki se tuntui siinä hetkessä aivan olemattoman pieneltä, minä tunnuin olemattoman pieneltä, eikä mikään ollut aikoihin tuntunut niin hyvältä tai saanut minua rauhoittumaan sillä tavalla, ehkä juuri se siinä takapihalta avautuvassa rakkaassa metsässä on niin erityistä.

Se, kuinka siellä tuntee itsensä aina niin kovin pieneksi ja kuinka niiden korkeiden puiden varjossa kaikki se, mikä on hetkeä aiemmin täyttänyt tai tulee vielä joskus tulevaisuudessa täyttämään sydämen stressillä, tuntuu niin olemattoman pieneltä. Kävelin korkeiden lehtipuiden lomasta havupuiden reunustamalle polulle ja jäin sitten hetkeksi kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua ympärilläni, havupuissa on tavallaan jotain uskomattoman taianomaista, siinä, että vuodenajasta toiseen niiden varjossa tuntuu kuin olisin palannut kotiin, mietin katsellessani vuosia sitten myrkyssä metsäpolulle kaatuneita puita, niitä ei ole kukaan vuosien saatossa tullut korjaamaan pois ja ne muistuttavat minua yhä edelleen siitä yhdeksän vuoden takaisesta myrskystä, joka oli lukemattomia vuosikymmenten ajan aloillaan seisoneita puita vahvempi. Tavallaan ne ovat kaikkien näiden yhdeksän vuoden ajan olleet osa sitä rakasta metsää, myös polulle kaatuneina, mietin kiivetessäni kaatuneen kuusen ylitse päästäkseni kotiin ja kuunnellessani illalla sängyssäni sateen rummuttavan peltikattoa toivoin hetken myrskyä, niissäkin on jotain rauhoittavaa, jotain uskomattoman taianomaista.

IMG_3609IMG_3678IMG_3630

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti