Sen jälkeen, kun minä muutin kuusi vuotta sitten Helsinkiin, minulla on ollut tapana matkustaa jokaisena äitienpäivänä Savonlinnaan äitienpäivänä ja niin minä matkustin tänäkin vuonna. Minulle oli tärkeää päästä viettämään äitienpäivää oman äitini kanssa ja niin se on ollut kaikkina näinä vuosina, jollain tavalla jopa tärkeämpää kuin silloin, kun vielä asuin vanhempieni luona rakkaassa lapsuudenkodissani silloin kuusi vuotta sitten. Luulen, että se johtuu siitä, kuinka suhteeni vanhempiini on muuttunut sen jälkeen, kun muutin kolmensadan kilometrin päähän siitä rakkaasta (myönnän, ei se kaupunki silloin kuusi vuotta sitten ollut niin kovin rakas) pikkukaupungista ja vanhempani eivät olleetkaan enää läsnä jokapäiväisessä elämässäni muuten kuin puhelimen välityksellä. Näiden kuuden vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä aivan suunnattomasti ja siinä samalla vanhemmistani on tullut minulle entistä tärkeämpiä ja rakkaampia, sekä äidistäni että isästäni, enkä minä tiedä, kuinka voisin elää ilman heitä. En tiedä, kenelle soittaisin, kun en muista täydellistä reseptiä omenapiirakkaan tai kun en ymmärrä, mihin kohtaan pesukoneliitännässä tulee laittaa tiivisteitä, en tiedä, kenelle soittaisin, kun on järjettömän paha mieli kaikesta, en tiedä, kenelle soittaisin, jos en voisi soittaa niille ihmisille, joita en pystyisi koskaan kiittämään tarpeeksi kaikesta siitä, mitä he ovat vuokseni elämäni aikana tehneet.
Tänä vuonna vietin suurimman osan äitienpäivästä äitini kanssa ihan kahdestaan, sillä isäni teki ylitöitä ja palasi kotiin vasta illalla, eikä pikkusiskoni päässyt sinä päivänä kotiin (on muuten aivan käsittämätöntä, että myös se pikkusisko elää nykyään omaa elämäänsä jossain muualla kuin Savonlinnassa). Söimme aamulla kahdestaan kakkua aamiaiseksi, kävimme koirien kanssa kävelemässä tavallista pidemmän lenkin raikkaassa ilmassa ja puolenpäivän jälkeen ajoimme keskustaan vierailemaan isoäitini luona, isovanhempani ovat koko elämäni ajan asuneet sillä samalla kadulla vaihtaen vain aina hetkittäin asuntoa, mietin itsekseni juodessani teetä ja katsellessani heidän keittiönsä ikkunasta avautuvaa maisemaa. Oli kaunis ja rauhallinen iltapäivä ja palatessamme kotiin otimme koirat mukaamme ja kävelimme rantaan nauttimaan siitä kauniista iltapäivästä, siihen samaan niemennokkaan, missä olin muutamaa päivää aiemmin viettänyt aikaa koirien kanssa ja missä olemme viettäneet aikaa lukemattomia kertoja aiemminkin, aivan lapsuusvuosistani asti.
Oli kaunis iltapäivä huolimatta siitä, että auringonsäteet piiloutuivat aina hetkittäin pilviverhon taakse ja navakka tuuli tarttui hiuksiin, niin kaunis, että viihdyimme niemennokassa puolitoista tuntia katsellen koirien suunnatonta riemua ja nauttien toukokuisen kevätpäivän kauneudesta. Juuri sellainen iltapäivä, jota tulen muistelemaan vielä monen vuoden päästäkin, minä mietin hyppiessäni kiveltä toiselle koirien seuratessa perässäni ja nauroin sitten itsekseni sille, kuinka tuuli tarttui hiuksiini niin, etten minä hetkittäin nähnyt hiusteni takaa yhtään mitään. Vastarannan venelaiturissa veneet keinuivat laineiden mukana ja auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni katselin, kuinka muiden koirien nauttiessa järvivedestä Aada istui aivan äitini vieressä, se on aina ollut erityisen kiintynyt äitiini ja kulkee aina metsässäkin aivan äitissäni kiinni, mutta silti se hetkittäin vähän naurattaa. Se, kuinka uskomattoman kiintynyt koira voikaan olla yhteen ihmiseen, mietin hyppiessäni takaisin rantakalliolle ja muistin sitten, että myös Aadalla oli äitienpäivä, itseasiassa jo elämänsä toinen äitienpäivä, olihan siitä jo yli vuosi, kun tähän maailmaan syntyi kuusi tavattoman kaunista pentua. Luulen, että Aadallakin oli ihana äitienpäivä, nimittäin ainakin meillä oli ja isäni palatessa illalla kotiin söimme vielä lisää kakkua, istuimme olohuoneessa katselemassa televisiota ja olimme vain, rauhoituimme seuraavaa viikkoa varten.
Ainiin ja matkustan minä aina isänpäivänäkin Savonlinnaan, se on aivan yhtä tärkeä päivä.
Lähetä kommentti