Toukokuu
oli monella tavalla kaunis ja sen lisäksi, että minä olin onnellinen monesta auringonsäteisiin verhoutuneesta aamusta olin tavattoman onnellinen myös monesta
kauniista iltapäivästä, mutta aivan erityisen onnellinen olin yhdestä
kauniista sunnuntai-iltapäivästä, kun kävelimme yhdessä kaikista rakkaimman ihmisen kanssa Tourujoelle nauttimaan auringonsäteistä. Olin
edellisenä iltana ollut Yläkaupungin yössä katsomassa Olavi Uusivirtaa,
nostanut käteni ilmaan ja huutanut ilmaan sanoja joka ilta sun sydämesi lyö / yhden kerran liikaa / kun elämä on uni kesäyön / vain tää hetki on aikaa, minä
olin rakastanut musiikkia sydänjuuriani myöten ja kävellessämme sinä kauniina
sunnuntai-iltapäivänä auringonsäteiden loisteessa Tourujoelle se edellisen
illan Himalajan kokoinen onnellisuus tuntui vielä selkärangassani. Tourujoki näytti tavallaan erilaiselta kuin se oli näyttänyt viimeisimmän vuoden ajan, enää se ei näyttänyt maisemalta työmatkani varrelta tai muistuttanut minua työni aiheuttamasta stressistä, se oli kauniimpi kuin se oli ollut aikoihin ja pysähtyessämme valokuvaamaan kukkivia tuomia en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka onnellinen minä olin.
Muistan edelleen sen hetken, kun kolme vuotta sitten kävelin ensimmäistä kertaa Tourujoen luontopolkua ja rakastuin siihen uskomattoman kauniiseen luontoon, siihen kaikkeen, mikä tuntui olevan kuin suoraan jostain lapsuuteni kaikista kauneimmasta satukirjasta. Näiden kolmen vuoden aikana se tavattoman kaunis luontopolku on vähitellen muuttunut, mutta huolimatta siitä, ettei se ole enää aivan kuin niistä lapsuuteni kauneimmista satukirjoista, kävellessämme sinä sunnuntai-iltana luontopolkua auringonsäteiden häikäistessä silmiäni olin tavattoman onnellinen kaikesta ympärilläni. Olin onnellinen kauniista ja rauhoittavasta luonnosta, lintujen laulusta ja siitä, kuinka toukokuun varovaisessa tuulessa tuoksui kukkivat tuomet ja lupaus kesästä, olin onnellinen luonnon pienistä ihmeistä ja edelläni kulkevasta maailman rakkaimmasta ihmisestä. Vähitellen kaunis iltapäivä vaihtui illan ensimmäisiin auringonsäteisiin meidän jatkaessamme Tourujoen jälkeen matkaamme eri suuntaan kuin olemme koskaan ennen jatkaneet, vanhojen tiilirakennusten varjossa hymyilimme toisillemme auringonsäteisen maalatessa hiuksemme kultaisella ja ihmettelimme, kuinka me emme olleet koskaan aiemmin käyneet siellä. Minä luulen, että meillä on vielä suunnattomasti nähtävää tässä kaupungissa, sanoin kävellessämme lopulta kotiin ja seuraavana yönä näin jotain kaunista unta, jota en kuitenkaan enää muistanut aamulla.
Muistan edelleen sen hetken, kun kolme vuotta sitten kävelin ensimmäistä kertaa Tourujoen luontopolkua ja rakastuin siihen uskomattoman kauniiseen luontoon, siihen kaikkeen, mikä tuntui olevan kuin suoraan jostain lapsuuteni kaikista kauneimmasta satukirjasta. Näiden kolmen vuoden aikana se tavattoman kaunis luontopolku on vähitellen muuttunut, mutta huolimatta siitä, ettei se ole enää aivan kuin niistä lapsuuteni kauneimmista satukirjoista, kävellessämme sinä sunnuntai-iltana luontopolkua auringonsäteiden häikäistessä silmiäni olin tavattoman onnellinen kaikesta ympärilläni. Olin onnellinen kauniista ja rauhoittavasta luonnosta, lintujen laulusta ja siitä, kuinka toukokuun varovaisessa tuulessa tuoksui kukkivat tuomet ja lupaus kesästä, olin onnellinen luonnon pienistä ihmeistä ja edelläni kulkevasta maailman rakkaimmasta ihmisestä. Vähitellen kaunis iltapäivä vaihtui illan ensimmäisiin auringonsäteisiin meidän jatkaessamme Tourujoen jälkeen matkaamme eri suuntaan kuin olemme koskaan ennen jatkaneet, vanhojen tiilirakennusten varjossa hymyilimme toisillemme auringonsäteisen maalatessa hiuksemme kultaisella ja ihmettelimme, kuinka me emme olleet koskaan aiemmin käyneet siellä. Minä luulen, että meillä on vielä suunnattomasti nähtävää tässä kaupungissa, sanoin kävellessämme lopulta kotiin ja seuraavana yönä näin jotain kaunista unta, jota en kuitenkaan enää muistanut aamulla.
Lähetä kommentti