TOINEN PÄÄSIÄISPÄIVÄ 119-VUOTIAALLA PUUTALOLLA

Toisena pääsiäispäivänä taivas verhoutui harmaan sävyihin ajaessamme isovanhempieni ja äitini kanssa puolenpäivän jälkeen kohti Enonkoskea ja peltomaisema ikkunalasin takana sai minut hiljaiseksi, jollain tavalla se aina rauhoittaa minua, se loputon peltomaisema ja vanhat talot navettoineen. En koskaan muuttaisi Enonkoskelle, mutta jollain tavalla se silti viehättää minua, mietin kaartaessamme Enonkosken vanhan hautausmaan portille, jotka narisivat avatessamme ne viedäksemme kynttilöitä isoisäni ja isomummoni haudalle. Sillä vanhalla hautasmaalla kävellessäni minun on aina pysähdyttävä nähdessäni vanhoja hautakiviä, jotka kertovat kovin lohduttomasti siitä, kuinka viime vuosisadan alussa ihmiset kuolivat nuorina ja kuinka aivan liian moni vastasyntynyt sai elää vain muutaman päivän ajan, niin minun oli pysähdyttävä sinäkin harmaana päivänä kävellessäni isoisäni haudalle. Isäni rakensi isoisäni haudalle valkoisen ristin hautajaisten jälkeen, se näkyy nykyään selkeästi hautausmaan vierestä kulkevalle tielle asti, mietin katsellessani äitini sytyttävän kynttilää isänsä, minun isoisäni, haudalle, joka oli vielä osittain verhoutunut paksuun lumipeitteeseen.

Hautausmaalta suuntasimme hiekkateitä pitkin vuonna 1900 rakennetulle pienelle puutalolle, jolle vievää metsätietä ei pysty tähän aikaan vuodesta ajamaan pihaan asti, sillä sen lisäksi, että tie on tähän aikaan vuodesta vielä osittain lumen peittämä, ei se myöskään välttämättä kunnolla kanna ollessaan kevään saapuessa niin märkä. Jätimme auton tiehaaraan ja kävelimme metsätietä talolle, joka seisoi rauhallisena aloillaan aivan kuten se on seisonut viimeisimmät 119 vuotta nähden vuosisadan ajan lumimyrskyjä ja kaatosateita, auringonsäteisiin verhoutuneita päiviä. Sen jälkeen, kun isoisäni kuoli ystävänpäivänä vuonna 2012, kukaan ei ole viettänyt talossa kokonaista päivää ja päästessäni talon edustalle huomasin, kuinka katolla vuosikymmeniä ollut tuuliviiri oli talven aikana pudonnut lahonneiden rappusten juurelle. Se tuuliviiri ei ollut kestänyt enää tätä talvea, eikä oikeastaan ne rappusetkaan, jotka olivat antautuneet luonnon armoilla vielä pahemmin kuin viime syksynä, pian niistä ei enää pääse kulkemaan, mietin kulkiessani niistä ihan varovaisesti.

Talon sisällä aika tuntui jälleen pysähtyneen aloilleen, vanha kattila ja silitysraudat olivat edelleen paikoillaan vanhalla puuhellalla ja kuparipannu seisoi aloillaan korkean kaapin päällä, tuvasta avautuvassa pienessä komerossa astiat olivat siinä, mihin ne olivat aikoinaan jääneet ja seinään merkityt päivämäärät päättyivät vuoteen 1995. En tiedä, mitä niinä päivinä oli tapahtunut, mietin kävellessäni makuukammarin puolelle, jonka lipaston päällä seisoivat edelleen minulle tuntemattomien, kaukaisten sukulaisteni hääkuvat ja Pyhäkoulun opettajana toimineen isomummoni vanha koruteline, joka oli vuosien saatossa tyhjentynyt koruista. Lipaston laatikoista löytyi vielä isoisäni vanhat oppikoulun todistukset, pankin säästökirjoja sekä vanhoja silmälaseja, joista yhdet olivat tietääkseni isomummoni viimeiset. Jonain päivänä kaikki ne muistot vielä unohtuvat niin, ettei niistä osaa enää kukaan kertoa, minä mietin kävellessäni eteiseen, jossa pysähdyin katseeni osuessa isoisäni edesmenneen koiran hihnaan ja pelastusliiveihin, ja jatkaessani matkaani ulos.

Avattuani piharakennuksen oven silmiini osui se sama tuttu näky kuin aina ennenkin, loputtomasti erilaisia työkaluja ja rakennustarvikkeita juuri siinä, mihin isoisäni ne aikoinaan jätti, ei niitä kukaan ole sen jälkeen tarvinnut muutamia työkaluja lukuunottamatta. Siinä ne olivat kuten myös se puoliksi poltettu tupakka saunan pukuhuoneessa ja pesuvadit saunan lauteilla, saunan, jonka historia savusaunana näkyy edelleen savusta mustuneissa seinissä. Piharakennuksessa sijaitsevassa liiterissä olisi vielä puita, joilla voisi lämmittää sitä pientä saunaa, vaikka ei siinä kukaan enää koskaan tule saunomaan, ei, vaikka kiuas kestäisi varmasti vielä vuosikausia, eivätkä lauteetkaan näyttäneet lahonneilta. Siinä saunassa ei enää koskaan saunota, eikä kukaan tule koskaan lämmittämään sitä vanhaa puutaloakaan, sitä samaa, jossa isomummoni kasvatti lapsensa ja jossa isoisäni vietti aina kesänsä vaimonsa ja myöhemmin vain koiransa kanssa. Ei kukaan, mietin kävellessäni metsätietä takaisin autolle ja katselin kotimatkalla jälleen niitä loputtomia peltomaisemia.