MEIDÄN LAURISTA ON KASVANUT KAUNIS POIKA

Vietin viime keväänä muutaman aivan uskomattoman kuukauden tässä rakkaassa pikkukaupungissa, sillä vanhimmalla belgianpaimenkoirallamme Aadalla oli laskettu aika maaliskuun lopussa ja olin luvannut auttaa pentujen hoitamisessa sitten, kun ne olisivat syntyneet. Matkustin tähän pikkukaupunkiin kuitenkin jo hieman ennen Aadan laskettua aikaa ja sain olla todistamassa syntymän ihmettä, kun yhtenä kylmänä maaliskuisena päivänä Aada alkoi synnyttää juuri, kun olimme päässeet lenkiltä kotiin ja isäni oli lähdössä töihin. Isäni sai juuri ennen töihin lähtöään avustaa ensimmäisen pennun tähän maailmaan ja sitten me jäimme äitini kanssa kahdestaan avustamaan Aadaa synnytyksessä, kunnes äitini kaveri ja pikkusiskoni saapuivat myös auttamaan, todistamaan sitä ihmettä, kun kuusi pientä koiranpentua syntyi sinä kylmänä maaliskuisena päivänä tähän maailmaan, todistamaan sitä ihmettä, kun Aadasta tuli äiti kuudelle pennulle.

Lauri, pentueen ainoa tervueren urospentu, syntyi pennuista viimeisenä, yli tunti sen jälkeen, kun viisi muuta pentua olivat syntyneet ja se oli tavallaan ihme, sillä emme olleet osanneet odottaa synnytyksen enää jatkuvan. Sinä kylmänä iltapäivänä, tunti sen jälkeen, kun kuvittelimme synnytyksen päättyneen, Lauri kuitenkin syntyi tähän maailmaan ja oli pentueen suurin pentu. Lauri kasvoi aivan uskomatonta vauhtia ja yhtä päivää lukuunottamatta sille maistui ruoka niin hyvin, että se työnsikin usein muut pois tieltään päästäkseen nisälle, se rakasti myös nukkumista ja tahtoi nukkua aina omassa rauhassaan. Se ei voinut sietää sitä, että muut pennut tulivat sen lähelle ja oppiessaan murisemaan se murahti aina, kun joku meni lähellekään sitä sen nukkuessa ja niin se murahtaa vieläkin, mutta se on vain paljon suurempi kuin silloin ensimmäisinä viikkoina. Suurempi ja viisaampi, näiden yhdeksän kuukauden aikana se on oppinut paljon, se on oppinut kiipeämään pentuna kovin korkealta näyttäneelle kivelle, syömään vasta saatuaan luvan ja varomaan meidän koiralaumamme johtajaa Lisaa, joka on pitänyt huolen siitä, että pennut tietävät paikkansa laumassa. Lauri on oppinut paljon muutakin, esimerkiksi seuraamaan ja istumaan käskystä, ja siitä on tullut aivan suunnattoman kaunis poika.

Nykyään Lauri on jo vähän korkeampi kuin äitinsä ja se on oikeastaan paljon sanottu, sillä Aada on 62cm korkea eli suhteellisen korkea nartuksi, Lauri on jo vähän korkeampi kuin äitinsä ja se on käsittämätöntä, koska muistan edelleen sen hetken, kun pidin sitä huhtikuussa kädessäni ja se avasi silmänsä ensimmäistä kertaa. Muistan sen hetken, kun se oli vielä niin pieni, ettei se pystynyt itse hyppäämään sohvalle tai kiipeämään kivelle, jolle ne nykyään siskonsa kanssa hyppäävät vartioimaan pihaamme, muistan, kun se oli vielä niin pieni, että se söi sisarustensa kanssa samalta lautaselta ja nukkui pentulaatikossa, josta se yritti aina aamuisin kiivetä pois. Nyt se on kuitenkin jo se koiralaumamme suurin koira, vaikka se aivan käsittämätöntä onkin, ja en voi kuin olla ylpeä siitä, kuinka uskomattoman hieno koira siitä on näiden yhdeksän kuukauden aikana kasvanut, ylpeä siitä, että meillä on kotona noin hieno poika ja sen kaunis sisko.

Tapaninpäivänä otin Laurin ensimmäistä kertaa mukaani, kun lähdin kameran kanssa takapihalta avautuvaan metsään, aiemmin olen valokuvannut kyseisessä metsässä vain kahden vanhemman koiramme kanssa, sillä voin luottaa siihen, että ne osaavat olla kanssani vapaana karkaamatta mihinkään. Lauriin en luonnollisesti voinut vielä luottaa, onhan se vasta yhdeksän kuukauden ikäinen ja opettelee vasta koiran tavoille, mutta olin yllättynyt siitä, kuinka uskomattoman rauhallinen se oli kanssani sinä päivänä sen lumisen metsän keskellä. Se kulki vierelläni hihnassa, odotti rauhallisesti aloillaan minun pysähtyessäni valokuvaamaan lumista maisemaa ja katsoi sitten silmiini niin, etten voinut olla kuin tavattoman onnellinen siitä, että olen saanut seurata sen elämää aivan niistä ensimmäisistä sekunneista asti, onnellinen siitä, että saan seurata sen elämää melko suurella todennäköisyydellä vielä kymmenen vuoden päästäkin, kun se on jo vanha ja harmaantunut. Onnellinen siitä, että saimme Laurin elämäämme, vaikka emme häntä osanneetkaan odottaa.