SEITSEMÄN VIIKKOA KOIRANPENTUJEN KANSSA

Kirjoitin eilen siitä, kuinka olen viettänyt viimeisimmän viikon suurimman osan ajastani koiranpentujen kanssa, mutta todellisuus on kuitenkin se, että olen kuitenkin viettänyt niiden kanssa suurimman osan ajastani viimeisimmän kahden kuukauden aikana. Minä olen viettänyt niiden kanssa aikaa siitä maaliskuisesta päivästä asti, kun istuin pentulaatikon reunalla todistamassa syntymän ihmettä, minä olen kuullut niiden ensimmäiset äännähdykset ja nähnyt sen, kuinka ne löysivät emonsa heti synnyttyään ja kuinka ne ottivat ensimmäiset varovaiset askeleensa pentulaatikon turvassa. Minä olen saanut todistaa, kuinka ne ovat kasvaneet aivan käsittämättömän nopeasti ja oppineet päivittäin uusia asioita, olen saanut todistaa, kuinka niiden askeleet ovat alkaneet kantamaan päivä toisensa jälkeen aina ihan vähän varmemmin.

Muistan edelleen sen aamun, kun näin koiranpennun avaavan ihan ensimmäisen kerran vähän silmiään, siinä oli jotain aivan uskomattoman kaunista ja olin odottanut sitä siitä asti, kun näin pentujen syntyvän sinä kylmänä maaliskuisena päivänä, olin odottanut, että pennut näkisivät koko suunnattoman kauniin maailman ja kaikki ihmeelliset asiat, jotka saisivat hämmästymään. Kaikki ne ihmeelliset asiat, kuten esimerkiksi viileä nurmikko kevätaamuna ja öisen sateen kastelema multa jalkojen alla, saivat ensimmäisellä kerralla pienet koiranpennut vähän hämmästymään, mutta nyt ne juoksevat jo aivan järjetöntä vauhtia toistensa perässä ja kaivavat kuoppia pienillä tassuillaan, kiipeilevät vanhojen autonrenkaiden ylitse, pureskelevat kukkapenkeistä nousevia kasveja ja painivat niin, että välillä jopa vähän hirvittää.

Yhtenä iltana istuin niiden kanssa pentuaitauksessa, katselin niiden juoksevan toistensa perässä suuren kiven ympäri ja kiipeävän vanhan autonrenkaan keskelle katselemaan sisarustensa leikkejä, istuin viileällä nurmikolla illan viimeisten auringonsäteiden verhotessa maailmaa lämpimiin sävyihin ja nauroin koiranpentujen pureskellessa likaisia varpaitani. Istuin siinä auringonsäteiden loisteessa ja nostin tänne lapsuudenkotiini jäävän koiranpennun syliini, kun aivan kuin vahingossa unohduin miettimään, kuinka viikon päästä neljä niistä pienistä koiranpennuista lähtisi maailmalle, omiin koteihinsa jonnekin, missä ne eivät ole vielä koskaan käyneet. Unohduin miettimään, kuinka suunnattoman kiintynyt niihin maailman suloisimpiin koiranpentuihin minä olen vietettyäni nämä kaksi uskomatonta kuukautta niiden kanssa ja kuinka minun tulee ikävä niistä jokaista, niistä tuli näiden viikkojen aikana minulle itselleni kuin perheenjäseniä.

Siitä tulevasta ikävästä huolimatta tämä on kuitenkin ollut suunnattoman hieno kokemus, enkä vaihtaisi päivääkään pois, en edes niitä sellaisia päiviä, kun sain jatkuvasti siivota pentulaatikkoa. En vaihtaisi päivääkään pois ja uskallan väittää, että nämä viimeisimmät kaksi kuukautta ovat olleet sellaiset, joita minä en vain yksinkertaisesti voisi koskaan unohtaa, niin rakkaita nämä viikot ovat minulle olleet ja niin paljon olen näiden viikkojen aikana päässyt kokemaan ja oppimaan, näiden viikkojen aikana elämä on ollut kovin ihmeellistä ja kaunista, yksinkertaisesti aivan ainutlaatuista.