Suuri osa kaikista rakkaimmista lapsuusmuistoistani liittyy metsiin ja järviin, niihin hetkiin, kun olen kulkenut pitkin metsäpolkuja edesmenneiden koiriemme kanssa, leikkinyt kavereideni kanssa ruskaan lämpimiin sävyihin verhoutuneessa metsässä ja viettänyt lämpimiä kesäpäiviä järven rannalla mummolassa. Vielä vuosien jälkeen palaan aina hetkittäin niihin muistoihin, lapsuusvuosieni metsän loputtomaan rauhallisuuteen, korkeiden puiden varjoon leikkimään ja mummolaan kirkkaan järven rannalle, sukeltamaan viileään veteen lämmiteltyäni ensin lämpimässä rantasaunassa. Metsät ja järvet ovat olleet minulle lapsuusvuosistani asti ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja minun olisi kovin vaikeaa kuvitella asuvani vielä jonain päivänä kaukana rahoittavista metsistä ja sinisistä järvistä, olisi vaikeaa kuvitella, sillä metsät ja järvet ovat tavallaan aina olleet osa minua, osa sitä, mistä minä tulen ja minne palaan aina kaiken jälkeen takaisin, osa minun hauraasta sydämestäni.
Elokuun lopussa, Suomen luonnon päivänä kävelimme koko meidän pienen perheemme voimin läheiseen metsään kuuntelemaan korkeiden puiden rauhallista huminaa meidän ympärillämme ja ihmettelemään yhdessä vähitellen lähestyvään syksyyn verhoutuneen metsän kauneutta. Olen viime syksystä saakka ollut äärettömän onnellinen siitä, että pääsen kotioveltamme viidessä minuutissa metsään ja kävellessämme sinä elokuisena päivänä pitkin tuttuja metsäpolkuja hymyilin itsekseni, kuinka nykyään olen siitä vielä vähän onnellisempi. Onnellisempi, sillä katsellessani pienen karvakuonomme tutkivan innoissaan kaikkea uutta minä muistin, kuinka valtavasti rakastin lapsuusvuosinani koirien kanssa metsäpoluilla kulkemista ja kuinka valtavasti minä rakastan sitä yhä edelleen. On ihanaa, että pääsemme pienen karvakuonon kanssa metsään ihan milloin tahansa, minä mietin istuessamme pehmeälle sammaleelle kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kuiskaili puiden latvoissa ja tuntui syvällä sydämessäni.
Sinä elokuisena iltapäivänä metsä oli verhoutunut vähitellen lähestyvään syksyyn ja katsellessani yksittäisten ruskaan verhoutuneiden lehtien putoilevan metsäpoluille minä en voinut olla hymyilemättä itsekseni, syksy oli jo lähellä ja se tuntui jokaisessa hengenvedossani. Auringonsäteet murtautuivat hetkittäin harmaan pilviverhon lävitse ja maalasivat maiseman lämpimin sävyin tuulen kuiskaillessa korkeiden puiden latvoissa, meillä ei ollut kiire mihinkään ja tunsin, kuinka valtameren kokoinen rauha kulki pitkin selkärankaani kävellessämme pitkin metsäpolkuja, pysähtyessämme hetkittäin ihmettelemään metsän suunnatonta kauneutta. Olisi vaikeaa kuvitella elämää, jossa metsät eivät olisi osa elämääni, ajatus palasi mieleeni kävellessämme myöhemmin takaisin kotiin, olisi todella vaikeaa, sillä kuten aina, sinä elokuisena päivänäkin metsä sai minut rauhoittumaan, hengittämään.
Lähetä kommentti