Syksyn ensimmäiset päivät ovat olleet taianomaisen kauniita, maisema on alkanut vähitellen verhoutua ruskaan luonnon valmistautuessa hitaasti tulevaan talveen ja aamuisin kotimme lattia on tuntunut armottoman kylmältä paljaiden jalkojeni alla katsellessani peilikuvaani eteisen peilistä, takkuisia hiuksiani ja unihiekkaa silmissäni. Kylmyydestä huolimatta on ollut rauhoittavaa kävellä aamuisin pienen karvakuonon kanssa vähitellen ruskaan verhoutuvia katuja, pysähtyä yhdessä katselemaan sumuista maisemaa kaikessa rauhassa ennen työpäivääni ja palata sitten takaisin kotiin, keittää vielä vähän teetä ja kääriytyä lämpimään neuleeseen, etsiä edellisenä iltana riisumani ja viime talven kylminä päivinä neulomani villasukat vaatekaapista ja istua lopulta työpöytäni ääreen.
Näinä syksyn ensimmäisinä päivinä minä olen viimein osannut antaa itselleni aikaa pysähtyä hengittämään ja se on tuntunut armottoman kesän jälkeen tavallaan aivan erityisen hyvältä, on tuntunut hyvältä antaa itselleen lupa olla suorittamatta, lupa tehdä juuri niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi juuri siinä hetkessä. Olen kävellyt pienen karvakuonon kanssa iltapäivisin syksyyn verhoutuneen omenatarhan ja vanhan hirsitalon ohitse ja pysähtynyt katselemaan auringonkukkia, minusta ne ovat tavallaan kovin kiehtovia, kuin jostain lapsuuteni satukirjoista huojuessaan tuulessa sadepilvien kerääntyessä taivaalle. Sadepisaroiden juostessa pitkin kasvojani olen tanssinut askeleeni kotiin, ripustanut vaatteeni kuivumaan kylpyhuoneeseen ja keittänyt lisää teetä, ollut vain ja hengittänyt rauhassa, soittanut isoäidilleni ja kysynyt, voisimmeko käydä vielä tänä syksynä mökillä.
Iltaisin olen istunut työpöytäni ääressä kirjoittamassa yksittäisiä lauseita ja keskeneräisiksi jääneitä lauseita, sytyttänyt kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ja kuunnellut Aurin syyskuussa julkaistua uskomattoman hienoa albumia II - Those We Don't Speak Of ja täydellisesti näihin syksyisiin iltoihin sopivia sanoja call out to the empty street and ask where it's going and if you're welcome, welcome all that it holds. Se on ehdottomasti yksi hienoimmista ja kauneimmista tänä vuonna julkaistuista albumeista ja se on soinut hämärässä kodissamme monena syyskuisena iltana sateen piiskatessa mustaa asfalttia ikkunalasin takana, rauhan kuiskaillessa syvällä minun rintalastani alla. It is the duty of dust to remind us that which must never, ever, be forgotten Johanna Kurkelan uskomattoman kaunis ääni on vielä kuiskaillut kaiuttimissa katsellessani hetken kaupungin kirkkaita valoja vastarannalla ennen kuin olen piiloutunut peiton alle näkemään unta, jota en ole enää aamulla muistanut.
Lähetä kommentti