Pieni koiranpentumme Valo on ollut jo kaksi kuukautta osa tätä meidän perhettämme ja kävellessämme yhtenä syyskuisena päivänä metsässä mietin itsekseni, kuinka äärettömän onnellinen olen siitä, että juuri hänestä tuli osa perhettämme sinä heinäkuisena päivänä, kun taivas verhoutui harmaaseen ja tuuli ravisteli puiden latvoja. Näiden kahden kuukauden aikana Valosta on tullut erottamaton osa meidän pientä perhettämme ja elämäämme, enkä osaisi enää kuvitella elämääni ilman niitä neljää tassua ja kultaista sydäntä, sitä pientä karvakuonoa, joka nukahtaa iltaisin meidän sänkymme viereen ja herää aamuisin kävelemään kanssani pitkin lähestyvään syksyyn verhoutuvia katuja. Katsellessani sinä kovin kauniina syyskuisena päivänä pienen karvakuonomme ihmettelevän lähestyvään syksyyn verhoutunutta luontoa ja nostavan aina hetkittäin katseensa meihin minä jäin miettimään, kuinka emme tule varmasti koskaan unohtamaan näitä kahta aivan erityistä kuukautta meidän elämästämme.
Olen saanut nähdä elämäni aikana monen koiranpennun ensimmäiset kuukaudet, mutta siitä huolimatta on ollut ihmeellistä seurata, kuinka valtavan nopeasti se meidän pieni koiranpentumme on kasvanut näiden kuukausien aikana ja oppinut päivittäin jotain uutta. Olemme ihmetelleet yhdessä ohikiitäviä autoja ja polkupyöriä, ihmisiä, parkkipaikkoja, vieraita kadunkulmia ja sinisenä loistavaa järveä, pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja aamun ensimmäisiä auringonsäteitä, enkä osannut kaksi kuukautta sitten kuvitellakaan, kuinka erityistä on ihmetellä kaikkea tässä maailmassa pienen erityisen karvakuonon kanssa. Minä en osannut kuvitella, kuinka erityiseltä tuntuisi opetella yhdessä uusia asioita tyhjällä parkkipaikalla iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ja pysähtyä rantaraitilla katselemaan järvelle, hengittämään yhdessä sateen jälkeistä ilmaa ja katsomaan toisiamme silmiin.
Pysähtyessämme sinä kauniina syksyisenä päivänä katselemaan, kuinka lehtipuut alkoivat vähitellen verhoutua ruskaan hymyilin itsekseni ihan vain siitä valtavasta onnellisuudesta, siitä, kuinka äärimmäisen kiitollinen olen siitä, että saimme juuri hänet osaksi meidän pientä perhettämme. Tuuli kuiskaili korkeiden puiden latvoissa, sai korkeaksi kasvaneen heinän kumartamaan ja jossain kauempana linnut lauloivat viimeistä kertaa tänä syksynä, jatkoimme matkaamme metsän halki takaisin kotiin ja vietimme rauhallisen illan sateen piiskatessa ikkunalasia.
Lähetä kommentti