Kun elokuun toisena sunnuntaina matkustimme viimein takaisin Jyväskylään, se tuntui tavallaan aivan valtavan rauhoittavalta. Tuntui rauhoittavalta palata omaan kotiimme, tehdä iltapalaa omassa keittiössämme ja nukahtaa puhtaisiin lakanoihin, jotka olin vaihtanut ennen kuin olimme pari viikkoa aiemmin pakanneet tavarat autoon ja matkustaneet maaseudun rauhaan mökille. Näiden muutaman viikon aikana olen keskittynyt rauhoittumiseen, kävellyt aikaisina aamuina Valon kanssa pitkin tuttuja kadunkulmia ja hymyillyt itsekseni katsellessani järvelle, kun syksy on jo hetkittäin tuoksunut ilmassa, kuin lupauksena vähitellen lähestyvästä kauniista syksystä. Olen sytyttänyt kynttilöitä, kietoutunut lämpimiin neuleisiin ja juonut teetä sateen piiskatessa ikkunalautaa, kävellyt kaatosateessa omenatarhan ohitse ja pysähtynyt vielä kerran katselemaan lampaita pienen karvakuonon kanssa.
Näiden muutaman viikon aikana meidän rakas pieni karvakuonomme on kasvanut ihan valtavasti ja on tuntunut uskomattomalta ajatella, että vain puolitoista kuukautta sitten matkustimme hänen kanssaan aivan ensimmäistä kertaa kotiin. Hänestä on tullut erottamaton osa tätä meidän pientä perhettämme, yksi meistä ja kävellessämme iltaisin kolmestaan pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja olen aina hetkittäin unohtunut itsekseni miettimään, kuinka tavattoman onnellinen olen meistä kolmesta, meidän pienestä perheestämme. Juuri nyt tuntuu erityisen hyvältä olla kotona, nukahtaa iltaisin kuunnellen pienen karvakuonon rauhallista hengitystä ja herätä aamuisin kävelemään pitkin vähitellen lähestyvään syksyyn verhoutuneita katuja, hetkittäin ihan vain olla ja hengittää.
Lähetä kommentti