IN 2013 I BECAME HAPPY

Kello kahdeksan viisikymmentäkaksi kirjoitan nimeni kahteen paperiin ja kymmenen yhdeksäntoista mietin, kuinka maailman yksinkertaisimman kuuloiset kysymykset voivat oikeastaan olla ne maailman vaikemmat" kirjoitin kuluneen vuoden toisena päivänä istuttuani tummanruskessa nojatuolissa psykologin vastaanotolla. Samaisena päivänä kävelin tuntemattomilla kaduilla eksyen yhä uudelleen siihen ajatukseen; olenko mä todellakin ihminen, joka hukkuu omaan epätoivoonsa huomaamatta ympärillään olevan maailman kauneutta ja pimeyden laskeutuessa itkee parvekkeella murheitaan pääsemättä ylitse ensimmäisestäkään.

Vuosi toisensa jälkeen mä olen kirjoittanut lupauksen siitä, kuinka tulevana vuonna saavutan mielettömän suuren onnellisuuden ja pääsen vihdoin eroon epätoivoisuuteen pukeutuneista murheistani. Jokainen niistä epätäydellisistä lauseista on jäänyt pitämättä jääneiksi lupauksiksi, vuosi toisensa jälkeen mä olen hukkunut omaan toivottomuuteeni ja lopulta päätynyt lupaamaan seuraavana vuonna samaa. Tänä vuonna lupaamisen sijaan päätin löytää sisältäni onnellisuuden, irroittaa vihdoin otteeni kuusi vuotta kestäneestä masennusjaksosta ja tavallaan tämä vuosi onkin ollut mielettömän antoisa, mutta samalla uskomattoman raskas vuosi ja olen joutunut päästämään irti monista asioista: muistoista vuosien takaa, joistakin ystävyyssuhteista ja lukemattoman monista muista ristiriitaa aiheuttavista asioista. Tämän vuoden aikana mä olen kuitenkin oppinut päästämään irti sisäisistä ristiriidoista ollakseni onnellinen, luopunut esimerkiksi aamuyön ensimmäisiin tunteihin saakka juhlimisesta ja vähitellen oppinut näkemään maailman kauneuden jokaisessa kadunkulmassa tuntien sisäistä rauhaa tämän kaupungin kiireisillä kaduilla.

TAMMIKUU

Tammikuun toisena päivänä elämäni oli päätynyt siihen pisteeseen, että istuin psykologin vastaanotolla ruskeassa nojatuolissa äänen murtuessa keskeneräisten lauseiden jäädessä lyhyiksi ja yksinkertaisimpien kysymysten ollessa maailman vaikeimpia. Yhdentoista aikaan aamupäivällä kävelin tuntemattomilla kaduilla tietämättä määränpäätä ja hukuin omiin ajatuksiini; neljän viimeisimmän vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohitse filminauhana, en tunnistanut itseäni ensimmäisestäkään kohtauksesta ja seuraavassa kadunkulmassa kysyin itseltäni olenko mä todella ihminen, joka hukkuu murheisiinsa tunnistamatta onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoilta.

Silloin lopulta ymmärsin, etten halua enää harhailla kadunkulmasta toiseen näkemättä maailman kauneutta ja istua parvekkeen hämärässä itkemässä elämääni; joistain asioista täytyi osata päästää irti, opeteltava avaamaan silmänsä maailman kauneudelle ja astuttava ulos kuoresta, jonka turvaan olin piiloutunut vuosien mittaan pääsemättä sieltä enää päivänvaloon.

Samana päivänä löysin kauneuden vanhasta musiikkirakkaudesta, sanoista you’re somewhere in the middle of the rain but your sun is waiting at the horizon till the pain has gone ja olin pelkkää hiljaisuutta auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella; niissä sanoissa oli yksinkertainen totuus elämästä ja lupaus siitä, että maailmassa on vielä mielettömän paljon ymmärrettävää. Toista vierailua psykologin hämärässä vastaanottohuoneessa ei tullut, aloin etsimään itseäni lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, istuin kerta toisensa jälkeen parvekkeella kirjoittamassa ruutupaperille sanoja maailman kauneudesta ja etsin vastauksia uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin; kuka mä olen oikeastaan olen, millaisia asioita mä elämässä arvostan ja millaisia asioita mä elämältä haluan?

HELMIKUU Helmikuussa jatkoin lumenvalkeille kaduilla unohtumista, elämä oli kaikenlaista tunteiden pyörremyrskyistä täydelliseen harmoniaan ja rankkasateista hymyillen nukahtamiseen ja kirjoitin kauniita lauseita tähdenlennoista parvekkeen hämärässä. Von Hertzen Brothersin uusi sinkku oli  jotain mielettömän hienoa kaikessa herkässä vahvuudessaan, halusin hukkua siihen täydellisyyteen silmät kiinni ja kelata aikaa kuukauden verran eteenpäin, että voisin rakastaa kokonaista uutta albumia kyseisiltä veljeksiltä.

Helmikuun toisena Pariisin Kevät oli rakkautta ja järjetöntä onnellisuutta Tavastialla yleisömeren keskellä, kun hukuttiin maailman hienoimpaan fiilikseen ja huudettiin täydellisyydellä maalattuja lyriikoita. Minä en unohda sinua koskaan, sanat kaikuivat mielessä seikkaillessani Teemun ja Roopen kanssa paikasta toiseen ja hymyillessäni baarin hämärässä nurkassa kaikelle sille onnellisuudelle. Onnellisuudelle, joka syleili vielä meidän kuunnellessa hienoa musiikkia aamuyön ensimmäisinä tunteina ja ehkä vielä silloinkin, kun nukahdettiin musiikkiin takaraivossa.  Lumisade piiskasi kasvoja päättäessäni hetken mielijohteesta skipata ruotsin luennon ja suunnata Haloo Helsingin akustiselle keikalle rakastumaan siihen, kuinka kaiken menetettyämme meille jää kuitenkin vapaus. Vapaudesta voi luopua pelottavan monta kertaa ja unohtaa sen merkityksen, mutta loppujen lopuksi se on ainoa asia mitä meillä on, ajatus vaelteli mielessäni punaisen valon lyödessä silmille ja kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin. Jotenkin siihen ajatukseen hukkui vielä pimeillä kaduilla mainosvalojen loisteessakin, että tässäkin elämänvaiheessa

on olemassa vapaus valita uudelleen  

päättää omasta onnellisuudestaan ja    

päästää irti jokaisesta negatiivisesta tunteesta tuntematta minkäänlaista vääryyttä rintalastan alla; siihen epätoivoisuuteen ei tarvinnut jäädä loppuelämäkseen ja vaikka kaikesta päästäisi irti, vapaus päättää omasta elämästään uudelleen tuntuisi kuitenkin turvalliselta vaihtoehdolta. Ehkä juuri siinä hetkessä tapahtui vuoden toinen käännekohda, päätin irroittaa otteeni jatkuvasta melankolisuudesta ja hukkuessani värivaloihin Disco Ensemblen keikalla huusin ääntäni käheäksi tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä melankoliasta rintalastan alla, olin mielettömän elossa välittämättä edes

  yleisömeren keskellä kaatumisesta
 tai jäätävistä mustelmista kaikkialla.

MAALISKUU
Maaliskuussa aamujen täydellinen harmonia jatkui täydellisellä harmonialla tuntemattomilla kaduilla, pukeuduin ensimmäistä kertaa sinä keväänä nahkatakkiin ja biisien lyriikoissa puhuttiin onnellisesta epätietoisuudesta. Hymyilin kevätauringon lämmittäessä selkää sateenkaaren värein maalatuilla kaduilla, haaveilin asuvani vielä jonain kauniina päivänä vaaleanpunaisen kerrostalon ullakkohuoneistossa, kirjoittavani aamuyön ensimmäisille tunneille saakka yksinäisyydestä avaruuden laidalla ja juovani sitten kylmää kahvia, sillä se kaunistaa.

Vaelsin rautatieasemilta nimettömille kaduille, puhuin rakkaudesta neljällä eri kielellä ja katsoin, kuinka ihmiset tappoivat toisiaan valkokankaalla. Tennispalatsin pimeässä salissa puristin kädet nyrkkiin, kyyneleet jäivät kiteiksi silmäkulmiin ja halusin huutaa kaikesta siitä vääryydestä, mutta myöhemmin olin kuitenkin mielettömän onnellinen kävellessäni jälleen hiljaisilla kaduilla pimeyden laskeutuessa korkeiden kerrostalojen ylle ja istuessani pimeällä parvekkeella miettimässä itseäni.

Maaliskuun puolivälissä odotus palkittiin, kun ensimmäisestä biisistä viimeiseen saakka järjetöntä täydellisyyttä ja kylmiä väreitä selkärangassa oleva Von Hertzen Brothersin viides albumi ilmestyi. Silmät kiinni hymyilin kyyneleet silmäkulmassa, ensimmäinenkään keskeneräinen lause ei riittänyt kuvailemaan kyseisen albumin täydellisyyttä ja seuraavana päivänä seikkailin Arkadiankadulle hymyilemään kolmelle veljekselle, olemaan onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Katsoin silmiin kesken maailman hienoimpien lyriikoiden ja hukuin siihen kaikkeen järjettömään onnellisuuteen akustisen kitaran tarinoidessa menetetystä rakkaudesta. Von Hertzen Brothers on yksinkertaisesti niin mielettömän suuri rakkaus, etteivät sanat olisi koskaan riittäneet kuvailemaan niitä fiiliksiä muutaman akustisen biisin aikana tai varsinkaan niitä fiiliksiä, kun hymyillen pyysin kirjoittamaan jotain hienoa. Mulle hymyiltiin takaisin kerta toisensa jälkeen ja mä mietin, etten ole koskaan aiemmin ollut yhtä onnellinen.

Musiikillista onnellisuutta aiheuttivat maaliskuussa myös Olavi Uusivirta unohtuessani täydellisiin lyriikoihin ja hymyillessäni akustisen kitaran tarinoidessa nuoruuden onnellisuudesta lavaenergian huipentuessa mikkiständien lentelemiseen sekä Ewert and the Two Dragons, kun hetkellisesti unohdin muun maailman, annoin musiikin viedä mukanaan jonnekin kauas ja nojasin metalliseen aitaan; olin siinä hetkessä tai sitten  olin se hetki itsessään, ei ollut olemassa mitään muuta. Eva&Manu maaliskuun alussa sanojen iskiessa tajuntaan  hirvittävällä voimalla ja tietenkin Irina, kun yllättäen päädyin Tavastialla huutamaan ilmaan hienoja sanoja ja elämään musiikkia.

HUHTIKUU

Huhtikuussa päädyin kerta toisensa jälkeen juhlimaan opiskelijatovereideni kanssa, hetken mielijohteesta keskellä viikkoa ja ilman minkäänlaista syytä värivalojen loisteeseen tanssilattialle juhlistamaan elämää. Luulin olevani käsittämättömän onnellinen tai ehkä olinkin, mutta luvattoman monesti löysin itseni parvekkeelta itkemästä järjettömän epätoivon iskiessä tajuntaan ja jokaisen negatiivisen tunteen noustessa pintaan jostain alitajunnasta; missään ei hetkellisesti ollut minkäänlaista järkeä ja tuntui, kuin jokainen aiemmin löydetty häivähdys onnellisuudesta olisi kadonnut tuhkana taivaalle.

Nousin epätoivoisuudesta yhä uudelleen juhlimaan lisää opiskelijatovereideni kanssa, huhtikuun puolivälissä kierrettiin baareja Helsinginkadun appron merkeissä ja hukuttiin värivaloihin Stigin keikalla. Elämä alkoi tuntumaan kokoelmalta alkoholiin hukutettuja hetkiä, mutta siitä huolimatta löysin itseni aina uudelleen istumasta baarien hämärästä onnellisuuden koostuessa lähinnä vain sekavuudesta, mutta sitähän opiskelijaelämän ammattikorkeakoulussa katsotaan olevan ja olisin tuntenut itseni ulkopuoliseksi jäädessäni kotiin torstai-iltaisin muiden suunnatessa värivalojen loisteeseen tanssilattialle. 

Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin,
olin tavallaan järjettömän onnellinen

jokaisena hetkenä värivaloissa.

Huhtikuun lopulla täydellisyys sai aivan uuden merkityksen Von Hertzen Brothersin kahdella keikalla Tavastialla, kun oli pakko hukkua kaikkeen siihen täydellisyyteen sinisten valojen loisteessa, huutaa ääntänsä käheäksi ja olla sitten pelkkää hiljaisuutta sanojen who i am to love now repiessä sydäntä palasiksi. Uskomattoman herkkää ja samanaikaisesti niin mielettömän vahvaa, ettei voi kuin ihailla ja antaa musiikin ottaa syleilyynsä, viedä johonkin transsinomaiseen tilaan. Kaksi melkein kaksituntista keikkaa peräkkäisinä iltoina jättivät jälkeen sellaiset määrät energiaa ja onnellisuutta, että lauantai-iltana sanojen the dream is taking over the rise and fall prospect for escape jälkeen olisin voinut suudella jokaista vastaantulijaa ja itkeä pelkästä siitä onnellisuudesta.

TOUKOKUU

Toukokuun alussa en saanut enää minkäänlaista otetta itsestäni, koulussa deadlinet kaatuivat niskaan ollessani äärettömän sekaisin tunteideni kanssa, vappuna juhlittiin jälleen opiskelijatovereideni kanssa elämän hienoutta ja vaikka tunsin olevani järjettömän onnellinen rakastaessani jokaista vastaantulijaa, todellisuus iski silmilleni istuessani yhden onnellisuudella väritetyn illan jälkeen taksissa matkalla tuntemattomaan. Kerroin tarinaa kuuden vuoden takaisista hetkistä ja nukahdin sitten viereen, mutta en löytänyt onnellisuutta

   aamuisesta harmoniasta tai
  toisen ihmisen läheisyydestä

ja kävellessäni kotiin päätin, etten voinut enää jatkaa samalla tavalla. Olin huomaamattani hukuttanut jokaisen negatiivisen tunteeni sekavuuteen, juhlinut pois jokaisen häivähdyksen onnellisuudesta ja rintalastan alla tuntui himalajan kokoinen kaipuu takaisin rakkaan pikkukaupungin rauhallisuuteen. Viimeisen juhlimisella väritetyn illan jälkeen heräsin korvatulehdukseen, istuin kokonaisen yön valveilla kuunnellen ukkosen jyrinää ja kävelin satamassa mintunvihreät kengät jalassa aamuauringon häikäistessä silmiä, kunnes muutamaa päivää myöhemmin palasin hetkeksi rakkaaseen pikkukaupunkiin pukeutumaan vaaleanpunaiseen mekkoon, kirjoittamaan äärettömästä vapaudesta ja istumaan omenapuiden alla.

KESÄKUU Kesäkuun alussa palasin vastahakoisesti Helsinkiin ylioppilasjuhliin, söin aamuisin paahtoleipää parvekkeella lintujen laulaessa vapaudesta ja vaelsin tuntemattomilla kaduilla löytäen vähitellen palasia kadonneesta onnellisuudestani, mutta sisäisen rauhan päädyin löytämään ensimmäisen kerran vasta katsellessani amurintiikeriä silmiin Korkeasaaressa auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa. Lämpimän tuuliaisen tarttuessa hiuksiin sillalla hymyilin typerästi itsekseni ja painoin katseeni maahan, ettei kukaan huomaisi mun olevan lapsellisen onnellinen jokaisesta maailman pienestä asiasta; lämpimästä tuuliaisesta hiuksissa, tiikerin kateesta kalterien takaa ja villihevosten varsojen mielettömästä suloisuudesta.

Kivenlahtirock jäi osaltani vuoden ainoaksi festariksi, pidin kiinni metallisesta aidasta ja huusin ilmaan maailman hienoimpia sanoja, kun oli pakko unohtaa hetkellisesti kaikki muu ja hukkua fiilikseen musiikin hakatessa tajuntaan järjettömällä voimalla. Lämpimän tuuliaisen tarttuessa hiuksiin itkeä vuolaasti, kun sanat olivat vähän liikaa ja silti liian vähän kuvailemaan sitä haikeuden määrää PMMPn antaessa lavalla itsestään kaiken. Helvetin hyvin menee, toisteltiin viimeisessä biisissä yhä uudelleen ja tunnin odottamisen jälkeen huusin ääntäni käheäksi mun suurimman musiikkirakkauden noustessa lavalle. Von Hertzen Brothers oli jotain järjettömän hienoa, täydellisyyttä verhottuna hienoihin sanoihin ja kädet ilmassa kerta toisensa jälkeen päästettiin irti; annettiin olla ja kaikki oli mielettömän kaunista ilta-auringon loisteessa. Päästäessäni lopulta irti metallisesta aidasta jalat eivät enää kantaneet kunnolla, raahauduin kotiin järjettömän voimattomuuden vahvistuessa entisestään ja lopulta kaaduin sänkyyn neljänkymmenen asteen kuumeessa.

Kesäkuun kymmenentenä matkustin jälleen takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin kuumeen ollessa edelleen neljässäkymmenessä, sain allergisia reaktioita antibioottikuurista ja olotilan lopulta parantuessa siedettävälle tasolle seikkailin maaseudulle seitsemän aikaan aamulla, kumisaappaat jalassa seisoin 1900-luvulla rakennetun talon edustalla ja automatkoilla kerroin nauraen tarinoita jostain käsittämättömästä. Otin etäisyyttä elämääni unohtumalla kirjojen sivuille luvattoman usein, aloin käymään lenkillä monta kertaa päivässä musiikin lävistäessä tajuntaa ja istuin viikkoja kirjoittamatta sanaakaan, 

  annoin itselleni aikaa parantua
  tuntea jälleen oikealla tavalla

ja juhannuksena suunnattiin  mökkeilemään  hienojen ihmisten kanssa, juotiin kuohuviiniä terassilla, seikkailtiin polkuveneellä saareen istumaan lämpimälle kalliolle ja naurettiin, kun vaatteet kastuivat. Istuttiin rantasaunan portailla puhumassa vähän mistä sattuu, akustisen kitaran soidessa aurinko laski puiden taakse ja aamulla herättiin auringonsäteisiin. Annettiin kaiken hetken aikaa vain olla, kuunneltiin musiikkia vuosien takaa, naurettiin kaikelle ja mietittiin, kuinka silloin vuonna yhdeksänkymmentäjotain; oltiin järjettömän onnellisia ja nauroin pitkästä aikaa kunnolla, aidosti.

HEINÄKUU

Heinäkuussa sade piiskasi peltikattoa mun herätessä harmaaseen todellisuuteen niistä unista, joissa auringonlaskuja ja merituuleen kuiskattuja rakkausrunoja jossain kaukana. Hiukset olivat sekaisin öisestä kaatosateessa juoksemisesta, eikä peilikuva jaksanut hymyillä takaisin. Huudatin maailman hienointa musiikkia, silmät kiinni hukuin siihen uskomattoman täydellisyyteen ja naurahdin sille, että sellaiset hetket olivat oikeastaan niitä kaikista hienoimpia. Istuin kuistilla kuuntelemassa sadetta, unohduin hetkeksi kauniisti kirjoitettuihin lauseisiin ja sitten omiin ajatuksiini.

Yhtenä kauniina päivänä stuin satamassa katselemassa höyrylaivojen jättävän sataman taakseen ja myöhemmin istuin itsekin höyrylaivan kannella katsomassa sataman jäävän kauas taakse. Laivan pillien huutaessa hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa, join maailman parasta siideriä ja nauroin muistoille juhannukselta; kaikki oli järjettömän kaunista, kun seisottiin yläkannella katsomassa kauas horisonttiin harmonikan värittäessä hetkeä musiikilla vuosien takaa ja kapteenin pyytäessä mua ohjaamaan laivaa.

Heinäkuussa elämääni saapui myös Canon EOS 40D vähän yllättäen ja jos uskoisin kohtaloon, niin voisin sanoa kohtalon tuoneen meidät yhteen kyseisen kameran kanssa. Kohtalolta se nimittäin tuntui seisoessani pimeillä kaduilla kyseinen kamera kädessäni valkoisessa mekossa taivaan pukeutuessa siniseen samettiin, kävelin rantaan tekemään tuttavuutta uuden kaverini kanssa ja muistin, miksi ennen rakastin kävellä keskellä yötä kameran kanssa päämäärättömästi paikasta toiseen. Samaisella hetkellä rakastuin uudelleen valokuvaamiseen, 

linssin lävitse kaikki näytti kauniimmalta ja 

muutamaa päivää myöhemmin palasin Helsinkiin.  

Kävelin kaatosateessa katsomaan purjelaivoja, käänsin kasvot kohti taivasta ja naurahdin omalle tyhmyydelleni muiden piiloutuessa sateenvarjojensa alle. Sateenvarjomerestä auringonsäteisiin kävelin väkijoukon keskellä valokuvaamassa purjelaivoja uudella kamerallani, hymyilin pienelle vaaleahiuksiselle tytölle vaaleanpunaisessa kesämekossaan ja haaveilin elämästä jossain kaukana merellä, laivastonsinisestä mekosta ja merituulesta hiuksissa. Seuraavana päivänä unohdin jokaisen murheeniVon Hertzen Brothersin keikalla, hymyilin typerästi hienoihin sanoihin verhotulle täydellisyydelle ja kaikelle sille järjettömän suurelle rakkauden määrälle, kun sanat i wish i could be like a rainbow bringing a smile on your face olivat juuri ne oikeat siihen tilanteeseen. Kyyneleet silmäkulmassa huusin niitä sanoja yleisömeren mukana, kädet ilmassa päästin irti kerta toisensa jälkeen ja vesipisaroiden pudotessa kasvoille olin pelkkää onnellisuutta ilta-auringon loisteessa.

Heinäkuun lopulla kohtasin viimeistä kertaa tänä vuonna äärettömän epätoivoisuuden, missään ei tuntunut olevan minkäänlaista järkeä ja kaikesta tahdonvoimasta huolimatta ahdistuneisuus otti valtaansa keskellä yötä; jokainen rakkaassa pikkukaupungissa löydetty häivähdys sisäisestä rauhasta ja äärettömästä onnellisuudesta tuntui jälleen katoavan tuhkana tummansiniselle taivaalle. Samaisena yönä päätin taistella epätoivoisuutta vastaan ja seuraavana päivänä vaelsin tuntemattomilla kaduilla ilman karttaa tietämättä tarkalleen määränpäätäni, unohduin museoiden hiljaisuuteen ja auringonsäteiden häikäistessä silmiä seisoin valtatien varressa hymyilemässä.

Elokuun viimeisinä päivinä seikkailin kerta toisensa jälkeen alppipuistoon tapaamaan ihmisiä ja kuuntelemaan musiikkia, istuin viileällä nurmikolla pimenevässä illassa ja en osannut olla nauramatta kaikelle järjettömälle. Eikä oikeastaan tarvinnut osata, mutta ensimmäisen illan lopuksi onnistuin satuttamaan jalkani erityisen pahasti ja tanssilattialle unohtumisen jälkeen päädyin pyörtymään baarin hämärässä; neljän aikaan aamuyöllä raahauduin kotiin nukkumaan ja seuraavana päivänä nauroin puhelimessa omalle tyhmyydelleni. Tapailin ihmisiä rautatieasemalle, kävelin öisillä kaduilla kertoen tarinoita omasta onnellisuudestani ja nukahdin viimeistä kertaa viereen, hyvästelin rautatieaseman kiireessä.

ELOKUU

Elokuussa aika liukui eteenpäin ohitse kiitävien kuvien lailla, yritin saada niistä kiinni ja lopulta annoin kaiken vain olla; kävelin paikasta toiseen ja istuin sitten portailla keksimässä tarinoita ohikulkijoista. Maailma oli oikeastaan aivan mielettömän kaunis, hymyilin kilpaa auringonsäteiden kanssa ja ostin sinisen repun lisäksi valkoisen neuleen, johon voin käpertyä syysmyrskyjen hakatessa ikkunalautoihin. Junassa ihmiset puhuivat neljällä eri kielellä vähän ennen puoltäyötä, rakastin rakastanut ohikiitäviä maisemia ja istuin parvekkeella katselemassa ukkosta pikkusiskon kanssa; salamoiden maalatessa maailmaa valkoisella ja jyrähdysten rikkoessa täydellisen hiljaisuuden sydän jätti lyöntejä välistä, tunsin olevani enemmän kuin koskaan elossa ja neljän aikaan yöllä nukahdin myrskyn jälkeiseen hiljaisuuteen.

Olavi Uusivirta oli jälleen aika suurta rakkautta Rööperifestissä fredan torilla elokuun puolivälissä, hymyilemistä akustisen kitaran tarinoidessa nuoruuden onnellisuudesta ja jostain mielettömän suuresta vapaudesta; siitä, kun voi rakastua päättömästi ja olla typerän onnellinen. Täydelliset lyriikat saivat vaipumaan siihen typerään onnellisuuteen, ilmassa oli pelkkää elämää suurempaa rakkautta ja ihmiset olivat kuin yhtä suurta perhettä, olemassa pelkästään sitä hetkeä varten. Sininen laiva on lastattu meillä valkoinen laiva on lastattu meillä, sanat kaikuivat korvissa ja äidit tanssittivat pieniä lapsiaan musiikin tahdissa valssin askelin tai en mä tiedä - olisin halunnut jälleen keinuttaa askeleita ja hukkua siihen fiilikseen. Kaikki oli uskomattoman kaunista ja vaikka suloinen mäyräkoira näytti surulliselta, oli sekin määritelmä sympaattisuudelle.

Elokuussa Punavuori varasti sydämeni  

ja päätin vain hymyillä loputtomasti.  

Kuudentenatoista päivänä hukuin värivaloihin PMMPn viimeisellä Tavastian keikalla, kyyneleet silmäkulmassa huusin ilmaan täydellisiä sanoja haikeuden tarttuessa hiuksiin tähtipölyn lailla ja matkustin sitten keskellä yötä viereiseen kaupunkiin juomaan kuohuviiniä Roopen kanssa, kuuntelemaan akustisen kitaran tarinointia ja nukahtamaan onnellisena. Myöhemmin matkustin kolmesataa kilometriä takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin, söin äidin tekemää tuoretta omenapiirakkaa ja juoksin maailman tutuimmilla kaduilla ilta-auringon maalatessa puutaloja oranssilla. Kultaisena hohtavan pellon laidalla tummansiniseen takkiin pukeutunut mies seisoi bussipysäkillä, salaa hymyilin sille jostain kaukaa ja viereisen kaupan parkkipaikalla jäljellä pelkkää täydellistä rauhallisuutta, eivätkä ohikulkevat autot eivät kiihdyttäneet vauhtiaan liikenneympyrän jälkeen.

Seikkailin vaaleanpunaisella polkupyörällä paikasta toiseen, istuin kallioilla kirjoittamassa sanoja pohjattomasta kaipuusta ja katselin järvelle auringonlaskun maalatessa maailmaa lämpimillä väreillä. Maailma oli hetken aikaa äärettömän hiljaa, olisin halunnut jäädä kiinni niihin hetkiin ja kirjoittaa sitten kirjan auringonlaskujen kauneudesta, sillä rakkauskirjeet eivät olisi riittäneet mihinkään. Vaaleanpunaisesta ja oranssista syvään mustaan, istuin pimeässä huoneessa mielettömän hienon musiikin kanssa mustan karvakuonon kuorsatessa vieressäni ja lopulta palasin Helsinkiin ihmisten juostessa rautatieasemalla kiireisyys kasvoillaan,

mutta olin aivan äärettömän onnellinen.

SYYSKUU

Syyskussa pukeuduin valkoiseen neuleeseen, astuin paljain jaloin parvekkeelle tuntemaan kylmyyden poskipäillä ja katselin auringonnousua musiikin maalatessa aamun ensimmäisiä hetkiä harmonialla. Vaelsin puoli kahdeksan aikaan silmät sidottuina asemalle, istuin lukuvuoden ensimmäisellä luennolla osaamatta sanoa liiketalouden termejä englanniksi ja päätin sitoa silmäni hetkeksi kaikelta pahuudelta

syksyisillä kaduilla jossain tuolla     
ja korkeiden puiden varjoissa             

jokaisessa kadunkulmassa     

rakastaen maailmaa enemmän kuin uskoisi. Helsinki oli uskomattoman kaunis iltapäivän auringossa, katselin korkeiden kerrostalojen kattojen ylitse kauas jonnekin ja vaelsin yksinäisillä kaduilla ilman päämäärää, hymyilen elämälle ja olin typerän onnellinen tuulen tarttuessa välillä hiuksiin ja ihmisten juostessa rautatieasemalla. Junassa puhuttiin jälleen vieraita kieliä, en kuullut niitä täydellisen musiikin lävitse ja kaikki oli pelkkää harmoniaa junan kiitäessä rautatieasemalta toiselle.

Istuin ruuhkabussissa matkalla tervehtimään amurin kissapetoja, mustassa yössä nostin kädet ilmaan kerta toisensa jälkeen Von Hertzen Brothersin keikalla, huutamisen sijaan lauloin mukana jokaisen sanan ja hymyilin loputonta hymyäni akustisen kitaran tarinoidessa rakkaudesta, olin järjettömän onnellinen ja sanojen for the first time i understand what the words of true love really mean iskiessä tajuntaan suljin silmäni. Järjettömän suurta rakkautta ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, näitä hetkiä en vaihtaisi yhtään mihinkään ja Jonnen uudet kengät olivat mielettömän siistit, suuren maailman meininkiä Lontoosta asti.

Pariisin Kevään uuden levyn ilmestyessä syyskuun kolmantenatoista kävelin syksyisillä kaduilla ilman päämäärää osaamatta lopettaa hymyilemistä ja hukuin onnellisuuteen täydellisen musiikin täyttäessä levykaupan jokaisen nurkan. Olin pelkkää sanattomuutta tavatessani bändin ja kotona istuin monta tuntia kynttilän valossa kuuntelemassa levyä, jonka ilmestymistä en olisi jaksanut odottaa enää yhtään kauempaa tai ehkä olisin, sillä tässä tapauksessa odotus palkittiin. Levynjulkaisukeikalla ensimmäinen biisi sai kyynelet virtaamaan poskipäille sanojen mulle sun nauru on kauneinta kun mä tarraan sua siivistä hakatessa tajuntaan, yksin yleisömeren keskellä olin kaukana kaikesta ja etsin itseäni värivalojen loisteesta. Sanoista ja lauseista, kitarasta selkärangan jokaisessa nikamassa. Mä olin olemassa vain sitä hetkeä varten, hukuin uskomattoman hienoon musiikkiin värivalojen maalatessa hetkeä kaikilla sateenkaaren väreillä ja huusin ääneni käheäksi maailman hienoimmista sanoista.

LOKAKUU

Lokakuussa heräsin hiljaisiin ajatuksiin, harmaat pilvet kerääntyivät taivaalle mun juodessa aamuteetä musiikin maalatessa seinille harmoniaa ja unohduin nuottiviivastoille aamun kauneudessa. Haikeasti kuiskattuja sanoja mollisointujen värittäessä hetkeä melankolialla, kävelemistä syksyisillä kaduilla lehtien putoillessa olkapäille ja tuuliaisen leikkiessä hiuksilla; hengitin keuhkot täyteen syksyä ja hymyillessäni käänsin katseen maahan, kun vastaantulijoiden kasvoilla huoletonta onnellisuutta, syksyn viimeiset muuttolinnut taivaalla ja puron hiljainen solina puusillan alla.

Istuin parvekkeella hengittämässä kylmää ilmaa keuhkojen täydeltä, unohduinmaailman kauneimpiin sanoihin iltojen harmoniassa ja join kamomillateetä villasukat jalassa, rakastin syksyä enemmän kuin koskaan. Vaelsin rakkailla kaduilla ilman päämäärää, kerroin itselleni tarinoita vuosikymmenten takaa ja olisin halunnut kirjoittaa rakkautta vesiväreillä mustaan asfalttiin. Lokakuussa tapasin ensimmäistä kertaa elämässäni Amman, päästessäni syliin kyyneleet virtasivat poskipäille ja hiljentyessäni meditoimaan ihmismeren keskellä tunsin järjettömän suurta sisäistä rauhaa rintalastan alla; kyyneleet virtasivat lausuessani mantroja ja jossain vaiheessa ymmärsin, mitä elämältäni todella haluan ja millaisena ihmisenä näen itseni tulevaisuudessa.

Samaisena iltana kävellessäni tummansiniseen pukeutuneilla kaduilla päätin luopua kokonaan alkoholista, keskittyä olemaan mielettömän onnellinen maailman kauneudesta ja seuraavalla viikolla päädyin hukkumaan värivalojen loisteeseen kahden uskomattoman suuren musiikkirakkauden keikoilla selvinpäin. Alkoholista luopuminen oli todennäköisesti tämän vuoden paras päätös, enkä oikeastaan ole osannut kaivata alkoholilla väritettyjä iltoja tanssilattioiden hämärässä tai pimeillä kaduilla.

Lokakuun lopussa tanssin jalkani kipeiksi korkokengissä sanojen silti otan koko show'n täyden laidallisen käy miten käy sen koko paketin ainakin jotain uskalsin täyttäessä jäähallia PMMPn viimeisellä keikalla, olin enemmän kuin koskaan aiemmin elossa ja hukutin todellisuuden sinisiin värivaloihin kaiken ollessa mielettömän täydellistä. Kymmenen vuotta mun elämästä tiivistyi niihin kolmeen tuntiin värivalojen loisteessa, yleisömeren keskellä huusin ilmaan muistoja täydellisinä sanoina ja annoin itselleni luvan itkeä tuntematta minkäänlaista häpeää; kyynelten takaa hymyilin loputtomasti, olin onnellisempi kuin koskaan ja samalla uskomattoman surullinen. Astuessani kymmenen jälkeen ulos jäähallin ovista tämä kaupunki oli pelkkää harmautta, mä ajattelin kaiken päättyvän siihen hetkeen ja itkin vuolaasti kotimatkalla uskaltamatta kuunnella musiikkia; en halunnut uskoa kaiken päättyneen hetki sitten sinisiin värivaloihin ja maailman kauneimpaan täydellisyyteen.

MARRASKUU 

Marraskuussa suuntasin kerta toisensa jälkeen Seurasaareen nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhoittumaan metsän humistessa syystuulessa. Hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa, tunsin kiireen katoavan selkärangan nikamista ja olisin halunnut tanssia valssia saaren ympäri; rikkinäiset kengät jalassa rakastaa jokaista sammaleen peittämää kalliota ja tuulessa huojuvia vanhoja havupuita. Istuin 1800-luvulta peräisin olevan luhtiaitan suojassa keksimässä tarinoita ihmisistä satojen vuosien takaa; kalaverkkoja kutovista miehistä hirstitalon lämmössä, palvelusväestä kylminä talviöinä tuvan lattialla ja naisista luhtiaittojen hämärässä hiljaisina kesäöinä.

Matkustin yhtenä tummansinisenä iltana Tampereelle, istuin hetkeksi kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita ajatusten ollessa tähdenlentoja jostain kaukaisuudesta ja harhailin kadunkulmalta toiselle hiljaisten katuvalojen seuratessa mun matkaa korkealla yläpuolella. Olisin halunnut tanssia läpi kaupungin pelkästä vapauden riemusta ja olla sitten vain äärettömän hiljaa, kun kaupunki ympärillä kuiskailee rakkautta jokaisessa sävellajissa. Myöhemmin seisoin ylioppilastalon hämärässä odottamassa jotain uskomattoman kaunista, puolentoista tunnin odottamisen jälkeen olin pelkkää suurta onnellisuutta laulaja-kitaristin silittäessä mun hiuksia ensimmäisen biisin aikana ja sanojen it's a destructive machine ticking the numbers every second builds the pressure in my head muistin jälleen kerran keikoilla käymisen hienouden. Loputtomasti hymyillen rakastin jokaista hetkeä ensimmäisestä biisistä viimeisiin sanoihin, nostin kädet ilmaan kerta toisensa jälkeen päästäen irti kaikesta ja huusin ääntäni käheäksi täydellisistä sanoista; olin jälleen enemmän kuin koskaan elossa ja kitaroiden iskiessä tarinoillaan vasten kasvoja olin olemassa vain sitä hetkeä varten. Tunsin selkärangassa valtameren verran maailman suurinta rakkautta, suljin silmäni hetkittäin kadottaakseni todellisuuden täydelliseen musiikkiin ja lopulta päädyin itkemään Mikon olkapäätä vasten, mutta olin kuitenkin aivan järjettömän onnellinen kaikesta.

Kyseiseltä illalta ovat myös tämän vuoden parhaimmat muistot
ja tässä vaiheessa haluaisin kiittää erästä lukijaani, Jassea
oli mahtavaa tavata!

Auringonsäteet lämmittivät selkärankaa kävellessäni rantaviivaa myöten Mustikkamaalla merituulen tarttuessa leikkisästi hiuksiin, kuuntelin aaltojen lyövän hiljaisena paikallaan seisovaan kallioon ja tunsin, kuinka hiekka jalkojen alla kertoi tarinoita aamuyöhön jatkuneista loppukesän öistä nuotion lämmittäessä poskipäitä. Suljin silmäni istuessani lämpimällä rantakalliolla, keskityin hengittämään rauhallisesti, jokaisella hengenvedolla olin lähempänä itseäni ja tunsin mielettömän suurta rauhaa rintalastan alla; kuin tuhannet kallionlohkareet rintalastan alta olisivat kadonneet aaltojen kohinaan, tuulenhenkäyksiin poskipäillä ja jokaisella hengenvedolla aina kauemmas.

Avatessani silmäni maailma oli lempeitä tuulenhenkäyksiä auringonsäteiden rauhaisassa harmoniassa, kaukana horisontissa siintävä kaupunki nukkui alkutalven kirkkaudessa ja jäin kiinni uskomattoman kauniiseen maisemaan. Kuin avaisin silmäni ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin mielettömän suurta riemua kuunnellessani lintujen laulavan vapaudesta, annoin maailman ottaa hellään syleilyynsä ja hymyilin puusta toiseen loikkaavalle oravalle.

Marraskuussa täytin uskomattomat 21 vuotta
soitin ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin

ja aloin käymään sunnuntaisin kirkossa.

JOULUKUU

Joulukuussa hukuin hetkittäin uskomattomaan stressiin, jota päädyin kerta toisensa jälkeen pakenemaan Mustikkamaan rauhallisuuteen ja Seurasaarelle maailman pukeutuessa hetkeksi lumenvalkeaan; kävelin jouluvalojen hiljaisessa meressä väkijoukon keskellä, unohduin museoiden hiljaisuuteen ja sisäinen rauha oli vahvempaa kuin koskaan aiemmin. Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni, Arto Tuunela lauloi Korjaamolla joulukuun viidentenä yleisömeren hukkuessa värivaloihin ja suljin silmäni kadottaakseni todellisuuden täydellisiin sanoihin. Musiikki sai kyynelet virtaamaan poskipäille onnellisuuden tarttuessa hiuksiin tähtipölynä, huusin uskomattoman täydellisiä sanoja ja vieressä rakkaiden ystävien kasvoilla samanlaista onnellisuutta kuin kaikkina niinä iltoina, kun yhdessä hukuttiin värivaloihin Pariisin Kevään noustessa lavalle. 

Matkustin myös muutamaksi päiväksi Tampereelle rakastamaan elämää, istumaan konserttisaliin värivalojen maalatessa hetkeä kaikilla sateenkaaren väreillä ja Antti Tuiskun laulaessa sanoja suoraan sydämeeni, kyyneleet silmäkulmassa olin järjettömän onnellinen kaikesta. Joulukuussa istuin rantakallioilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa katsellen laineiden rauhallista tanssia, kirjoitin keskeneräisiä lauseita yksinäisille ja vastarannalla vain autiotalot uinuivat auringonsäteiden harmoniassa jättäessäni lauseisiin hiljaisuutta,

tyhjyyttä sanojen väliin
yksinäisiä sivulauseita 
kaikki oli satua 

 

hukkuessani musiikin täydellisyyteen kyynelten vierähtäessä poskipäille. Välillä täydellisyys saa kyyneleet kiteiksi silmäkulmiin, mietin kävellessäni rantaviivaa  pitkin kylmyyden tunkeutuessa selkäytimeen ja olisin tahtonut tanssia jättämättä ensimmäistäkään jalanjälkeä routaiseen rantahiekkaan; kädet ilmassa laulaa mielettömän suurta onnellisuuttani, hymyillä laineiden lyödessä rantakallioon ja huutaa rakkautta jokaiselle yksinäiselle.

Maailma oli kieltämättä mielettömän kaunis silloinkin, kun  nostin kädet ilmaan kyseisen bändin noustessa lavalla viimeistä kertaa ja huusin ääntäni käheäksi täydellisistä sanoista hukkuen värivalojen loisteeseen eturivissä. Onnellisuus kasvoillani keinuin musiikin uskomattoman kauniissa harmoniassa, suljin silmäni hetkellisesti hukuttaakseni todellisuuden sanojen täydellisyyteen ja tilanteen lohduttomasta lopullisuudesta huolimatta hymyilin jokaisella hengenvedollani, kunnes lopulta sanat

it's a window on somewhere 
somewhere only we belong 

repivät sydäntä palasiksi uskomattomalla voimalla. Kyyneleet silmäkulmassa olin äärettömän suurta rakkautta hukkuessani yleisömeren mukana sanoihin that's all that's all värivalojen maalatessa hetkeä kauneudella. Ensimmäinenkään keskeneräinen lause ei riittäisi kuvailemaan rakkauden määrää viimeisen biisin aikana ja todennäköisesti en tule koskaan unohtamaan liikuttuneisuutta Artturi Tairan kasvoilla viimeisten sanojen jälkeen; sitä loputonta kiitollisuutta ja onnellisuutta, vilpitöntä rakkautta yleisöään kohtaan. Värivalojen vaihtuessa hiljaiseen musiikkiin istun lavan reunalla, kyyneleet silmäkulmassa kiitin vielä kaikesta katsoen syvälle silmiin ja kadotessani Helsingin öisille kaduille, kuiskailin ilmaan vielä sanoja

that's all that's all.

That's all that's all, voisin kuiskailla ilmaan tänäänkin istuessani parvekkeella hengittämässä keuhkojen täydeltä jäätävää ilmaa ja hymyillessäni loputtomasti kaikelle järjettömän suurelle onnellisuudelle. Tämän vuoden aikana olen itkenyt enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta toisaalta olen myös hymyillyt loputtomasti tuuliaisen tarttuessa hiuksiin ja opetellut nauramaan omalle tyhmyydelleni; tämän vuoden aikana olen käynyt läpi valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, päästänyt irti jokaisesta murheestani ja uskaltanut vihdoin astua ulos kuoresta, jonka turvaan piilouduin vuosi toisensa jälkeen näkemättä maailman kauneutta kadunkulmissa.

Nykyään maailma näyttää kauniimmalta kuin koskaan aiemmin, rakastan tähtitaivaan ääretöntä kauneutta öisin ja uskallan nukahtaa rauhallisesti tietäen, ettei tarvitse pelätä maailman romahtavan niskaan herätessäni seuraavaan aamuun. Jollain tavalla olen oppinut näkemään elämän sellaisella tavalla, josta pystyin aiemmin pelkästään unelmoimaan; jatkuvasti muuttuvana ja silti samanlaisena harmoniana, johon pystyy tuudittautumaan iltojen hämärtyessä.

Tänään aion juhlistaa vuoden vaihtumista kaikista suurimman musiikkirakkauden keikalla, nostaa käteni ilmaan kaikesta siitä uskomattoman suuresta onnellisuudesta ja rakastaa elämää enemmän kuin aiemmin yhtenäkään vuodenvaihteena, selvinpäin tietenkin. Tulevaan vuoteen mennään silmät onnellisuudesta säihkyen, olen innoissani jokaisesta päivästä ja toivotan teillekin aivan mahtavaa uutta vuotta,

olkaa äärettömän onnellisia!

maailman kautta

Näen epätodellisuuteen verhoutuvaa unta lentämisestä, keinun tähtitaivaan kirkkaudessa aamun ensimmäisiin tunteihin ja herään aikaisin aamulla katsomaan joulupukkia television ruudulla, mutta maailma ei pukeudu lumenvalkeaan viimeisten kahdenkymmenen vuoden tavoin. Kuin suloisimmassa unessani poika ja lumiukko lentävät halki taivaiden lumenvalkeaan pukeutuneen maailman yläpuolen, katselen harmaana heräilevää maailmaa musiikin kertoessa tarinaa sisäisestä rauhasta rintalastan alla, joulupuuro maistuu lohdullisesti vuosi toisensa jälkeen samalta ja vanhainkodissa kohtaan suurimmat pelkoni, vaikka kyyneleet haluaisivat virrata poskipäille surumielisyyden nostessa päätään. Tuntuu uskomattoman vaikealta katsoa silmiin ja myöhemmin istun tuomiokirkossa lausumassa uskontunnustusta, laulamassa ilman häivähdystäkään aiemmasta surumielisyydestä ja hymyilen sanojen

enkelit ensin paimenille lauloi 
sielusta sieluhun kaiku soi   

kaikuessa korkeassa tuomiokirkossa. Olen täydellistä harmoniaa rintalastan alla kävellessäni hautausmaalla kynttilämeren keskellä, kylmyyden tarttuessa korvanlehtiin kuiskaan ilmaan rakkautta jokaiselle yksinäisille vastarannoilla ja kotona nojaan leivinuunin lämpimään kylkeen, kun televisiossa puhutaan elämää suuremmasta rakkaudesta. Kynttilöiden loisteessa istutaan jouluisesti katettuun ruokapöytään, musiikki maalaa kynttilöiden vapaudentanssia harmonialla ja kun iltamyöhään avataan punaiseen käärittyjä paketteja joulukuusen alta, tuntuu sisäinen harmonia arvokkaammalta kuin yksikään lahja, hiljaisuus rintalastan alla on sanoinkuvaamattoman kaunista, hymyillen löydän lahjapakettien kätköistä itselleni uuden kameran värivalojen loisteeseen ja yhden maailman kauneimmista kirjoista. Joulusaunassa ajatukset ovat äärettömän hiljaa sulkiessani hitaasti silmäni, istun vielä hetken olohuoneessa juomassa glögiä ja nukahdan sitten puhtaisiin lakanoihin näkemään unia lentämisestä tähtitaivaan kirkkaudessa, epätodellisen kaunista.

rakkaudella