HÄN ON EDELLEEN KAIKKI MITÄ HALUSIN JA VIELÄ ENEMMÄN

 

Kun kaksi vuotta sitten heinäkuussa ajoimme rakkaan karvakuonon kanssa ensimmäistä kertaa kotiin en voinut lakata miettimästä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellinen olin siitä, että siitä karvakuonosta oli muutamaa tuntia aiemmin tullut osa meidän perhettämme. Maisemien vaihtuessa auton ikkunalasin takana katselin pienen koiranpennun nukkuvan kovin tyytyväisenä omassa pedissään vieressäni automme takapenkillä illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen ja tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini siitä ihan valtavasta onnesta. Siinä hän viimein oli, Cesamen Everything I Wanted eli meidän pieni ja äärettömän rakas Valo ja hän oli nimensä mukaisesti kaikki, mitä olin koskaan halunnut ja vielä vähän enemmän, hän oli yksi suurimmista unelmistani, jotain sellaista, mistä olin unelmoinut lapsuusvuosistani saakka, jotain korvaamattoman rakasta.

 

Päästessämme sinä kovin myöhäisenä sunnuntai-iltana kotiin nukahdimme yhdessä vanhan kotimme olohuoneen lattialle, pieni koiranpentu tuhisi aivan vieressäni sinä heinäkuisena yönä ja edelleen herätessäni aamuisin sen rakkaan karvakuonon tuhistessa sänkymme vieressä olen niin järjettömän onnellinen, että se tuntuu hetkittäin epätodelliselta. Valo on tänään 2-vuotias ja hänestä on näiden kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana tullut niin erottamaton osa pientä perhettämme, etten osaisi enää kuvitella aamuja, jolloin en kuulisi olohuoneesta lähestyviä askelia avatessani keittiössä juustopakettia tai iltoja, jolloin en silittäisi pehmeää turkkia juuri ennen nukahtamista. En yksinkertaisesti osaisi enää kuvitella elämäämme ilman, että tullessamme kotiin vastassa olisi pieni karvakuono aina yhtä riemuissaan nähdessään meidät, tulisi aina häntä heiluen meitä ovelle vastaan.

 

 

Näiden kahden vuoden aikana on ollut ihmeellistä seurata, kuinka hän on tavallaan kuin kasvanut osaksi meidän perhettämme ja oppinut aivan erityisellä tavalla lukemaan meitä, lohduttamaan ja kuuntelemaan. Hänestä on kasvanut lempeä ja viisas koira, joka seuraa minua kaikkialle, pysähtyy aamuisin kanssani katselemaan järvelle ja hyppää viereeni sänkyyn katsoessani illalla televisiota peiton alla, kantaa minulle leluja istuessani työpöytäni ääressä ja kävelee kanssani pitkin rantaraittia iltapäivän lempeiden auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä. Hetkittäin kävellessäni rakkaan Valon kanssa aamuisin pitkin tutuimpia kadunkulmia tai katsellessani hänen nukkuvan vieressäni unohdun miettimään itsekseni, kuinka minä en olisi yksinkertaisesti voinut saada elämääni yhtään parempaa koiraa, en olisi voinut saada parempaa ystävää tai perheenjäsentä. Päivä toisensa jälkeen olen vähän onnellisempi siitä, että juuri Valosta tuli osa meidän pientä perhettämme ja että hän valitsi juuri meidät.

 

KAHDEKSAN PÄIVÄÄ RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

Vietimme pienen karvakuonon kanssa kahdeksan päivää rakkaassa pikkukaupungissa, ne olivat uskomattoman kauniita päiviä ja kävellessämme äitini ja viiden paimenkoiramme kanssa viime lauantaina rantaan iltapäivän auringonsäteiden loisteessa mietin hetken, kuinka tahdon tulevana kesänä viettää mahdollisimman paljon aikaa siinä niin valtavan rakkaassa kaupungissa. En tiedä, kumpi meistä oli nauttinut niistä päivistä enemmän, mutta katsellessani sinä auringonsäteisiin verhoutuneena lauantaina pienen karvakuonon juoksevan lauman mukana suoraan järveen saapuessamme niemenkärkeen olin melko varma, ettei sillä ollut mikään kiire palata kotiin.

Niiden kahdeksan päivän aikana pieni karvakuono oli saanut juosta vapaana neljän muun paimenkoiran kanssa ja minut oli tehnyt valtavan onnelliseksi nähdä, kuinka siitä oli tullut vanhempieni pienen koiranpennun ystävä. Ajaessamme seuraavana päivänä takaisin kotiin mietin itsekseni, kuinka tavallaan odotin jo seuraavaa matkaa siihen pikkukaupunkiin ja niihin tavattoman rakkaisiin maisemiin, ennen sitä pienen karvakuonon on kuitenkin levättävä kunnolla, että se jaksaa taas leikkiä ja juosta vapaana muun koiralauman kanssa, nauttia kesästä.

 

OLEN VOINUT PALATA VAIKKA ELÄMÄ ON VIENYT MUKANAAN

 

Viime perjantaina kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä, aurinko oli paistanut koko päivän kauniin pilvettömältä taivaalta ja meidän kävellessämme korkeiden koivujen reunustamaa polkua illan viimeiset auringonsäteet alkoivat vähitellen painua metsän taakse, mutta saivat kuitenkin edelleen varjot tanssimaan metsäpolulla. Rakas karvakuono oli väsynyt leikittyään koko päivän vanhempieni koiranpennun kanssa ja pysähtyessämme hetkeksi katselemaan ympärillämme avautuvaa maisemaa se asettui makuulle, haisteli rauhallisena lähestyvää kesää tai ehkä sitten jossain kauempana kulkevaa koiraa.

 

Se metsä on ollut minulle aivan äärettömän rakas pian kahdenkymmenen vuoden ajan ja istuessani sinä iltana metsäpolulla katselemassa illan viimeisten auringonsäteiden painuvan metsän taakse mietin itsekseni, kuinka se on tavallaan valtavan lohdullista, että olen vuosi toisensa jälkeenvoinut palata niille metsäpoluille. Olen voinut palata, vaikka elämä on vienyt mukanaan vieraisiin kaupunkeihin ja uusille kadunkulmille, olen voinut palata ja se teki minut sinäkin iltana kovin onnelliseksi. Niille metsäpoluille tulen palaamaan varmasti vielä vuosien ajan, hymyilin itsekseni kävellessämme kapeampaa metsäpolkua pitkin kotiin, pysähtyessämme korkean mäen päälle katselemaan vanhojen kuusten varjostamaa maisemaa ja kuunnellessamme, kuinka linnut lauloivat vapauttaan.