Viime perjantaina kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä, aurinko oli paistanut koko päivän kauniin pilvettömältä taivaalta ja meidän kävellessämme korkeiden koivujen reunustamaa polkua illan viimeiset auringonsäteet alkoivat vähitellen painua metsän taakse, mutta saivat kuitenkin edelleen varjot tanssimaan metsäpolulla. Rakas karvakuono oli väsynyt leikittyään koko päivän vanhempieni koiranpennun kanssa ja pysähtyessämme hetkeksi katselemaan ympärillämme avautuvaa maisemaa se asettui makuulle, haisteli rauhallisena lähestyvää kesää tai ehkä sitten jossain kauempana kulkevaa koiraa.
Se metsä on ollut minulle aivan äärettömän rakas pian kahdenkymmenen vuoden ajan ja istuessani sinä iltana metsäpolulla katselemassa illan viimeisten auringonsäteiden painuvan metsän taakse mietin itsekseni, kuinka se on tavallaan valtavan lohdullista, että olen vuosi toisensa jälkeenvoinut palata niille metsäpoluille. Olen voinut palata, vaikka elämä on vienyt mukanaan vieraisiin kaupunkeihin ja uusille kadunkulmille, olen voinut palata ja se teki minut sinäkin iltana kovin onnelliseksi. Niille metsäpoluille tulen palaamaan varmasti vielä vuosien ajan, hymyilin itsekseni kävellessämme kapeampaa metsäpolkua pitkin kotiin, pysähtyessämme korkean mäen päälle katselemaan vanhojen kuusten varjostamaa maisemaa ja kuunnellessamme, kuinka linnut lauloivat vapauttaan.
Lähetä kommentti