LÄMMIN KESÄPÄIVÄ JA YKSI JYVÄSKYLÄN KAUNEIMMISTA PAIKOISTA

 

Kun seitsemän vuotta sitten muutin Jyväskylään, en tuntenut tätä kaupunkia tai sen lukemattomia kadunkulmia juuri lainkaan. Tunsin reitin sen kaikista rakkaimman luota kävelykadulle ja keskustasta pieneen kotiini, tiesin Kuokkalan sillan, Veturitallit ja Tanssisali Lutakon, mutta suurin osa tästä kaupungista oli minulle vielä täysin tuntematonta ja se sai silloin seitsemän vuotta sitten minussa aikaan aivan uskomattoman vapauden tunteen. Muistan, kuinka minä silloin seitsemän vuotta sitten istuin yhtenä huhtikuisena päivänä vain muutamaa viikkoa aiemmin valmistuneessa asunnossani, auringonsäteet maalasivat varjoja valkoisille seinille ja päätin, että juuri se päivä olisi täydellinen ensimmäiselle seikkailulleni tässä kaupungissa. Yhä edelleen, tänäkin päivänä muistan tarkkaan, kuinka katsoin itselleni reitin valmiiksi ja vielä matkalla huomasin miettiväni itsekseni, kuinka minä en tiennyt tarkalleen, mitä minua määränpäässäni odottaisi tai että löytäisinkö minä lopulta edes perille asti.

 

On myönnettävä, että tavaallaan tämä kaupunki alkoi avautumaan minulle paremmin vasta sen jälkeen, kun sain ajokortin ja pääsin ihmettelemään tätä kaupunkia auton kanssa. Sen jälkeen minä olen alkanut hahmottamaan eri kaupunginosia, välimatkoja ja sitä, kuinka valtavasti minulla on edelleen uutta nähtävää tässä kaupungissa. Eilen en tahtonut kuitenkaan nähdä mitään uutta vaan ajoimme katsomaan sitä samaa paikkaa, jota seikkailin katsomaan ensimmäistä kertaa silloin huhtikuussa seitsemän vuotta sitten ja saapuessamme perille kuulin sen saman voimakkaan kohinan, jonka kuulin myös seitsemän vuotta sitten. Edessämme avautuva maisema oli vielä kauniimpi kuin se oli seitsemän vuotta sitten, korkeat lehtipuut varjostivat valtoimenaan virtaavaa koskea ja veden kohinan peittäessä alleen liikenteen äänet tuntui hetken kuin olisimme olleet jossain aivan muualla, kuin olisimme olleet jossain kaukana kaupungin hälinästä, kaukana suurista automarketeista ja iltapäiväruuhkista. 

 

Kuin olisimme jossain toisessa maailmassa, mietin istuessani viileällä kivellä pienen karvakuonon kanssa veden virratessa ohitsemme peittäen alleen kaupungin äänet, linnut lauloivat jossain syvemmällä metsässä, korkeat puut humisivat vähitellen voimistuvassa tuulessa ja vesipisaroiden kimmeltäessä puiden lävitse murtautuneiden auringonsäteiden loisteessa en osannut kuin hymyillä itsekseni, olla vain ja nauttia siitä, että tässä kaupungissa on jotain niin äärettömän kaunista. Korkeakoski on ehdottomasti yksi tämän kaupungin kauneimmista paikoista ja sen seitsemän vuoden takaisen päivän jälkeen minä olen palannut kuuntelemaan kosken rauhoittavaa kohinaa ja nauttimaan paikan uskomattomasta taianomaisuudesta useasti, mutta eilen pääsimme ihmettelemään sitä kaikkea ensimmäistä kertaa pienen karvakuonomme kanssa. Erityinen iltapäivä, hymyilin itsekseni ajaessamme kotiin ja katsellessani iltapäivän ensimmäisten sadepisaroiden valuvan pitkin tuulilasia, erityinen iltapäivä.

 

TÄNÄ KESÄNÄ MINUN ON OLLUT VAIKEA RAUHOITTUA

 

Tänä kesänä minun on ollut jotenkin aivan uskomattoman vaikea rauhoittua, mietin itsekseni istuessani elokuun ensimmäisenä iltapäivänä parvekkeellamme katselemassa, kuinka sadepisarat valuivat pitkin parvekelaseja, eikä tämä ole mitenkään ihmeellistä, tämähän toistuu vuosittain, minä huokaisin ja kuuntelin, kuinka tuuli voimistui ja sai vastarannan puut kumartamaan. Se alkaa kevään ensimmäisistä kirkkaista auringonsäteistä, lisääntynyt valon määrä saa minut tavallaan kuin heräämään pimeän ja kylmän talven jälkeen ja aivan kuin huomaamattani alan suorittamaan elämääni, kuvittelemaan, että pitäisi jatkuvasti saada jotakin aikaiseksi. Ehkä siksi minun on kesäisin niin uskomattoman vaikea rauhoittua, pysähtyä välillä ihan vain hengittämään ja nauttimaan kauniista kesäpäivistä, tästä niin äärettömän lyhyestä ajasta, jolloin on lämmintä ja luonto on tavallaan kauneimmillaan.

 

Elokuun kolmantena iltapäivänä auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessämme kolmistaan pitkin tutuimpia kadunkulmia, ohittaessamme vanhan hirsitalon ja jatkaessamme matkaamme omenatarhojen poikki kotiin. Tänä kesänä olemme kulkeneet omenatarhojen poikki lukemattomia kertoja ja minusta tuntuu kuin siitä hetkestä, kun omenapuut kukkivat valtavan kauniisti toukokuun lopussa, olisi kulunut vain silmänräpäys, vaikka siitä on kaksi kokonaista kuukautta. Näiden kahden kuukauden aikana minä olen suorittanut elämääni päivä toisensa jälkeen, nähnyt lukemattomien voikukkien verhoavan omenatarhan keltaiseen ja heinänkin kasvavan polven korkuiseksi, satokauden vähitellen lähestyessä lisännyt vauhtia. Lisännyt vauhtia, vaikka vauhdin lisäämisen sijaan minun täytyisi hidastaa, havahduin ajatukseen istuessani aivan pieneksi hetkeksi korkeaksi kasvaneen heinän keskelle pienen karvakuonon kanssa ja kuunnellessani, kuinka tuuli alkoi taas voimistumaan, illaksi oli luvattu sadetta.

 

 

Kun elokuun neljäntenä aamuna heräsin valonsäteiden murtautuessa makuuhuoneeseen verhojen lävitse päätin, ettei sinä päivänä minun ei tarvitsisi suorittaa, en saisi suorittaa elämääni. Kävelin pienen karvakuonon kanssa rauhallisen aamulenkin ja tein kaikessa rauhassa itselleni aamiaista, istuin olohuoneen sohvalla katselemassa tv-sarjaa, jonka jokaisen jakson olen nähnyt valehtelematta ihan luvattoman monesti ja kuuntelin, kuinka sade rummutti ikkunalautaa. Pieni karvakuono painoi päänsä polvelleni ja minä hengitin syvään, elokuussa minun on keskityttävä enemmän juuri sellaisiin hetkiin, kuunneltava tarkemmin omaa itseäni ja pysähdyttävä nauttimaan pienistä asioista, unohtaa se loputon suorittaminen ja kiire, jotka ovat pitäneet minua otteessaan koko kesän.

 

HUOMENNA VAIHTUU ELOKUUHUN

 

Heinäkuu on kulkenut ohitseni kuin keväisin valtoimenaan virtaava joki ja tuntuu kuin olisin vasta eilen istunut lapsuudenkotini pihassa tummien pilvien kerääntyessä taivaalle, kuunnellut tuulen yltyvän ja ihmetellyt elämän kauneutta koirien kanssa, katsellut varjojen tanssivan vastaleikatulla nurmikolla. Sinä heinäkuisena iltapäivänä lähestyvä ukkonen tuntui jokaisessa hengenvedossani ja istuessani myöhemmin keittiön ikkunalla katselemassa sadetta hymyilin itsekseni, kuinka suunnattomasti rakastan kesäsateita, harmaan pilviverhon takaa varovaisesti murtautuvia auringonsäteitä ja ukkosen vaimeaa jyrinää, niissä on aina ollut jotain valtavan rauhoittavaa.

Siitä kauniista heinäkuisesta iltapäivästä pikkukaupungin rauhassa tulee pian kuluneeksi kokonainen kuukausi. Heinäkuu on kulkenut minun ohitseni keväisin valtoimenaan virtaavan joen kaltaisesti, päivät ovat seuranneet toisiaan ja illat ovat vaihtuneet öiksi nopeammin kuin olen ehtinyt huomatakaan, mutta siinä virrassa kaikki on ollut kaunista. On ollut aikaisia aamuja, joina olen kävellyt pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaisia katuja ja lämpimiä iltoja, joina auringonlasku on maalannut maisemaa kauniilla sävyillään, on ollut päiviä, jolloin minä olen hukkunut rakkaaseen musiikkiin Lutakonaukiolla ja öitä, jolloin olemme istuneet aivan aamuyön tunteihin asti parvekkeella. Heinäkuu on ollut kaunis ja kun huomenna vaihtuu elokuuhun, aion pysähtyä hengittämään ja kuunnella tuulen huminaa, mutta ennen kaikkea kuunnella itseäni, tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi.