TO PAINT YOUR SKY WITH RAINBOWS

VON HERTZEN BROTHERS @ TULISUUDELMA 22 05 2015

Yksi vaikeimmista päätöksistä elämässäni on ehdottomasti ollut päätös siitä, että minä muuttaisin takaisin pikkukaupungin rauhallisuuteen toukokuun lopussa ja luopuisin elämästäni sellaisena, jollaiseksi olin sen kolmen vuoden aikana onnistunut rakentamaan: hajottaisin elämäni palasiin rakentaakseni sen uudelleen, hajottaisin palasiin, vaikka ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni kokonaisvaltaisesti onnelliseksi, niin, että onnellisuus tuntui sydämessäni jokaisella hengenvedollani huolimatta siitä, että hetkittäin kyyneleet virtasivat poskipäilleni. Aivan viimeisenä iltanani helsinkiläisenä katselin ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana matkustaessani Tikkurilaan rakastamaan Von Hertzen Brothersia ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka nimenomaan livemusiikista luopuminen tulee olemaan uskomattoman todella vaikeaa, livemusiikilla on nimittäin ollut sanoinkuvaamattoman suuri vaikutus siihen, että minusta tuli onnellinen.

Sinä viimeisenä iltanani helsinkiläisenä rakastin Von Hertzen Brothersia värivaloissa seitsemännen kerran kuluneen kevään aikana ja periaatteessa kyseisen värivalojen loisteessa viettämäni hetken ei olisi pitänyt olla itselleni henkilökohtaisesti mitään tavanomaisesta poikkeavaa, uskoin rakastavani ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Uskoin huutavani siitä loputtomasta onnellisuudestani, mutta viimeistään ensimmäisen biisin ja sanojen there's hell to pay, i'm on my way / not a minute more to waste in this town / no time to say goodbye hakatessa suunnattoman voimakkaana tajuntaani ymmärsin, että enemmän kuin mitään, tämä keikka tulisi tuntumaan jäähyväisiltä. Enemmän kuin mitään muuta, tämä keikka tulisi jättämään jälkeensä äärettömän tyhjyyden rintalastan alla ja pakottamaan kyyneleet silmäkulmiin, enemmän kuin mitään muuta, tämä keikka saisi muistamaan, miksi nimenomaan tämä yhtye merkitsee itselleni niin suunnattomasti.

Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti enemmän kuin pelkästään yhtye muiden rakastamieni yhtyeiden joukossa, tästä yhtyeestä tuli Helsingissä asuessani tavallaan suunnattoman tärkeä osa elämääni ja yhtyeen jäsenistä itselleni äärimmäisen rakkaita ihmisiä, siksi tämä keikka tuntui niin vahvasti jäähyväisiltä. Jäähyväisiltä, vaikka onnellisuus kuiskailikin nimeäni hukkuessani musiikkiin jokaisella hengenvedollani ja huutaessa rakkauttani tuntematta heikkoutta selkärangassani, jäähyväisiltä, vaikka tunsin olevani olemassa ainoastaan siinä hetkessä, sitä äärettömän kaunista hetkeä varten. Musiikkia varten, kun sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing saivat itkemään niin uskomattoman vuolaasti, että hengittäminen tuntui suunnattoman vaikealta ja kivenlohkareet sydämestäni murtuivat musiikin läpäistessä viimeisetkin suojamuurini, siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä äärettömän rikkinäinen että sanoinkuvaamattoman onnellinen.

Juuri sellaisten hetkien ansiosta Von Hertzen Brothers pysyy keikka toisensa jälkeen mielenkiintoisena, tämä yhtye saa aikaan yksinkertaisesti niin uskomattoman suuria tunteita, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi kertomaan siitäkään tarpeeksi vahvasti. Vuolaiden kyynelten virratessa poskipäilleni sanat you're somewhere in the middle of the rain but your sun / is waiting at the horizon till the pain has gone / to paint your sky with rainbows saivat huutamaan loputtomasta rakkaudestani, tuntemaan musiikin jokaisella hengenvedollani ja viimein ymmärtämään, ettei musiikki katoa elämästäni mihinkään matkustessani lopullisesti pikkukaupungin rauhallisuuteen, musiikki kantaa eteenpäin hajottaessani elämäni palasiksi ja rakentaessani sen vähitellen uudelleen. Nämä eivät olleet jäähyväiset, minä lupaan palata vielä rakastamaan suunnattomasti, lupaan palata vähintään yhtä onnellisena kuin tänä nimenomaisena iltana.

 Ja kun palaan, lupaan olla itkemättä.

SUOMENLINNA

Yhtenä suunnattoman kauniin heräsin auringonnousuun, istuin parvekkeella juomassa vaniljateetä musiikin kuiskaillessa taustalla harmoniaansa ja ennen aamuseitsemää katselin ohikiitävää maisemaa junan ikkunasta, sinä päivänä olin päättänyt olla sanoinkuvaamattoman onnellinen. Sitä minä tavallaan olinkin, seikkailin Suomenlinnaan tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti takkuisiin hiuksiini ja istuin sitten rantakalliolla kirjoittamsassa rakkaudestani musiikkiin auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, tavallaan minä olin enemmän kuin onnellinen. Enemmän kuin onnellinen, vaikka tiesin katsovani maisemaa viimeistä kertaa, enemmän kuin onnellinen jokaisella hengenvedollani ja niin uskomattoman vahvasti elossa, että itketti.

sen jälkeen helpottaa kun kädet irrottaa // apulanta vantaalla

APULANTA @ TULISUUDELMA 16 05 2015

Olen kirjoittanut siitä, kuinka Apulanta on nykyään tavallaan ainoa yhtye, jota minä voin oikeastaan sanoa fanittavani: hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla intohimolla kuin yhdeksän vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan kyseisen yhtyeen tuotantoa ja olisin milloin tahansa valmis myymään sieluni kuullakseni uutta tuotantoa. Kuinka huolimatta siitä, että olen vuosien mittaan rakastunut musiikkiin entistä vahvemmin, suurimmatkaan musiikkirakastumiseni eivät ole onnistuneet varastamaan tämän yhtyeen paikkaa hauraassa sydämessäni ja vaikka 13-vuotiaasti tytöstä on tullut melkein aikuinen, pikkukaupungin rauhallisuus on hetkittäin muuttunut raitiovaunun kolinaan, on vieläkin myönnettävä itselleen, että ilman kyseistä yhtyettä elämäni olisi oleellisesti tyhjempää. Elämästäni puuttuisi jotain, mietin yhtenä lauantaina katsellessani ohikiitävää maisemaa n-junan ikkunasta ja seisoessani myöhemmin hotellin aulassa kiroamassa muuttuneita aikatauluja, kunnes havahduin käymään seuraavaa keskustelua Ville Mäkisen kanssa.

"Ootko sä tulossa kattomaan keikkaa?   

Arvaa kuka meillä on keikkakitaristina." 

"Onko Pauli? Jes ihanaa!"    

Apulannan lisäksi olen kirjoittanut useasti siitä, kuinka The Blanko oli uskomattoman kauan salamaniskuja kirkkaalta taivaalta ja kuinka yhtenä sunnuntaina lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen olin hetkellisesti äärimmäisen hämmentynyt, koska vuosikausiin mikään ei ollut kuulostanut niin äärettömän voimakkaalta ja saanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa tunteita, kuinka silloin rakastuin The Blankoon. Itselleni henkilökohtaisesti toimii usein sellainen meininki musiikissa, että ensimmäisten sekuntien aikana vedetään kuuntelijaa armottomasti turpaan ja pakotetaan kyyneleet virtaamaan poskipäille, todennäköisesti juuri siksi rakastan The Blankoa niin suunnattomasti ja siksi saadessani hotellin aulassa tietää, että Pauli Hauta-aho astelee värivalojen loisteeseen Apulannan kanssa, olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tässä vaiheessa on myönnettävä myös, että nimenomaan kyseinen mies sai allekirjoittaneen tarttumaan akustiseen kitaraansa ensimmäistä kertaa tosissaan ja vaikka tähän mennessä soittaminen on saattanut tuntua hetkittäin ainoastaan taistelulta, olen siitä järjettömän kiitollinen ja katsellessani tämän kokoonpanon nousevan lavalle hymyilin,

  nimittäin siinä hetkessä minun kiitollisuuteni kasvoi äärettömäksi,
   siinä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten ja 

     maailma ympäriltäni katosi.

Ympäriltäni katosi myös Tulisuudelma, jota siis olisin voinut hetkeäkään miettimättä verrata ruotsinlaivaan seisoessani eturivissä odottamassa värivalojen loisteeseen nousevaa yhtyettä ja käyttäessäni kyynärpäitäni pitääkseni humaltuneet keski-ikäiset kauempana itsestäni. Silti kuitenkin, yhtyeen noustessa vuorokauden vaihteessa värivaloihin tämä ruotsinlaivakin katosi ympäriltäni ja olin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen äärettömän onnellinen, huusin ääntäni käheäksi maailman rakkaimmista sanoista ja vaikka kyyneleet sitten tarttuivatkin silmäkulmiini musiikin murtaessa ne viimeisetkin suojamuurini, sydämeni tuntui suunnattoman kevyeltä sanojen päätös lienee tässä vaikeinta / sen jälkeen helpottaa / kun kädet irrottaa kulkiessa pitkin selkärankaani. Nimenomaan niihin sanoihin olen turvautunut kaikkina niinä suunnattoman vaikeina hetkinä, kun käsivarteni eivät ole jaksaneet kantaa maailman painoa ja ainoana vaihtoehtona on ollut päästää irti, jatkaa eteenpäin ilman ylimääräistä painoa käsivarsillaan, kun sanat

elämään ei saa varoitustarraa 

 

  ja vaikka saisikin    

kuka niitä noudattaa  

ovat saaneet kyyneleet virtaamaan poskipäille. Hetkittäin on vain päästettävä irti ollakseen onnellinen ja kuluneen kevään aikana olen joutunut kohtaamaan nimenomaan tällaisia tilanteita, on ollut pakko irroittaa otteensa ja rakentaa elämäänsä uudelleen. On ollut pakko kuunnella itseään ollakseen rehellinen vähintään itselleen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni irti päästäminen on tuntunut turvalliselta ja eikä todellakaan vähiten siksi, että minä olen löytänyt kuluneen kevään aikana musiikin aivan uudella tavalla elämääni. Viimeistään nyt se on kasvanut kiinni minuun ja nostaessani käteni ilmaan katsoessani Pauli Hauta-ahoa silmiin olisin ollut valmis päästämään irti kaikesta, olisin ollut valmis luopumaan omaisuudestani ja valmis aloittamaan elämäni tyhjästä, nimittäin siinä hetkessä minä olin vahvempi kuin koskaan aiemmin, musiikin kanssa minä olin vahvempi kuin olen koskaan elämäni aikana ollut ja niin uskomattoman onnellinen, ettei sille löydy ensimmäistäkään sanaa. Oikeastaan siksi minun kiitollisuuteni kasvoi äärettömäksi, ilman siinä hetkessä värivalojen loisteessa onnellisuuttaan hehkuvia ihmisiä minä en koskaan olisi uskaltanut päästää irti, ilman niitä ihmisiä ja ilman musiikkia olisin enää ainoastaan murto-osa itsestäni, siksi minä haluan kiittää Toni Wirtasta, Sipe Santapukkia, Ville Mäkistä ja Pauli Hauta-ahoa, 

olen teille äärimmäisen paljon velkaa.