kiitos ei ole kirosana

HALOO HELSINKI! – KIITOS EI OLE KIROSANA (2014)

Vuonna 2006 perustettu yhtye nimeltä Haloo Helsinki! tuli tunnetuksi samannimisen hittibiisinsä ansiosta, kahdeksassa vuodessa yhtye on ehtinyt julkaista viisi studioalbumia, myydä albumeillaan tuplaplatinaa ja julkaistuaan neljännen studioalbuminsa menestyä Emma-gaalassa lunastaen itselleen vuoden popalbumin, vuoden yhtyeen ja vuoden live-esiintyjän palkinnot, mutta tärkeimpänä yhtye on soittanut itsensä kuuntelijoiden sydämiin jättäen lähtemättömän jälkensä suomalaisen musiikin historiaan. Kyseisen yhtyeen musiikkiin tutustuin nimenomaan ensimmäisen singlen päätyessä radiokanavien soittolistoille ja ensimmäisen albumin ilmestyttyä muistan hämärästi istuneeni olohuoneessamme parhaan ystäväni kanssa kuuntelemassa kyseistä albumia: siitä hetkestä lähtien yhtye on muistuttanut jokaisella kuuntelukerralla äärettömän rakkaasta ihmisestä, saanut hetkittäin itkemään välimatkojen armottomuutta ja myöhemmin huutamaan värivalojen loisteessa, olemaan elossa.

Kuitenkin, yhtye julkaisi elokuun puolivälissä Beibi -nimisen singlelohkaisun tulevalta albumiltaan ja kyseinen biisi nousi oikeutetusti soittolistojen kärkeen. Pyöräillessäni samaisena iltana keskustaan kaatosateen piiskatessa kasvojani olisin halunnut huutaa ääneni käheäksi värivalojen loisteessa, huutaa kaatosateessa jokaisen vastaantulijan kasvoille ja huutaa auringonsäteiden voittaessa kaatosateen, että nyt nimittäin iskee uskomattoman kovaa. Ensimmäinen singlelohkaisu nosti odotukset tulevaa albumia kohtaan luonnollisesti suunnattoman korkealle, pelonsekaisin tuntein päädyin odottamaan puolitoista kuukautta albumin julkaisupäivään ja yhtyeen julkaistessa eilen viidennen studioalbuminsa ei tarvinnut pettyä, päinvastoin. Hetkeäkään epäröimättä voisin väittää, että tämä Kiitos ei ole kirosana -niminen albumi on ehdottomasti yhtyeen tähänastisen uran paras pitkäsoitto: ensimmäistä kertaa on sanottava ääneen, että yhtye todella osaa kirjoittaa musiikkia ja vielä uskomattoman vahvaa sellaista.

Siinä, missä yhtyeen edellinen albumi kuiskaili ylistyslauluaan nuoruudelle, tällä albumilla nuoruuden kultaisimmat vuodet ovat takanapäin ja albumi huutaa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen sellaista melankoliaa, ettei koskaan olisi osannut odottaa. Albumi itsessään on äärimmäisen hieno tarina, joka kietoo sisälleen kaikkea parisuhteiden vaikeuksista maailman tämänhetkiseen tilaan ja pakottaa kuuntelijan vierailemaan tunteiden ääripäissä, äärettömässä onnellisuudessa ja mielen syvimmissä salaisuuksissa: kaikissa unohtuneissa tunnetiloissa, rakastumisen kääntöpuolen rankimmissa muistoissa ja omassa riittämättömyydessä, tämä albumi pakottaa kuuntelijan itkemään. Albumin avausraita Köpis 2012 iskee sydämeeni armottomuudellaan ja on valehtelematta niin uskomattoman vahva, että kyyneleet virtaavat poskipäilleni viimeistään kertosäkeessä sanojen

   se on rajuu et kaiken tajuu liian myöhään

ollessa voimakkaita iskuja vasten kasvojani. Avausraidan jälkeinen ensimmäinen singlelohkaisu iskee tajuntaan samalla voimakkuudella kuin puolitoista kuukautta sitten, haluaisin taas huutaa kaatosateen piiskatessa kasvojani ja hukkua värivalojen loisteeseen musiikin tuntuessa selkärangassa, mutta todellisuudessa makaan olohuoneen lattialla musiikin täyttäessä huoneen nurkkia täydellisyydellään, ensimmäinen singlelohkaisu on tavallaan timantti. Singlelohkaisun jälkeinen kolmosraita kuulostaa heti ensimmäisellä kuuntelukerralla suunnattoman hienolta, kertosäkeessä ollaan todella musiikin uskomattomuuden äärellä ja myöhemmin on todettava itsekseen, että raita kuuluu albumin parhaimmistoon.

Neljännen ja viidennen raidan aikana yhtye käsittelee maailman tämänhetkistä tilannetta ja turhautumistaan ihmisten käyttäytymistä kohtaan, eikä kumpikaan raita kuulosta edeltäjiään heikommalta: albumin nimibiisin Kiitos ei ole kirosana sanoma on järjettömän vahvaa tilitystä ihmisten asenteista, säkeistöissä leikitellään sanoilla ja kertosäkeessä on sellaista voimakkuutta, että värivalojen loisteessa tuntisi todella olevansa uskomattoman vahvasti elossa. Toisena singlelohkaisuna julkaistu vitosraita Vihaan kyllästynyt puolestaan yllättää kauneudellaan, mutta samanlaisella vahvalla sanomallaan kuin edellinenkin raita ja kertosäkeen yksinkertaisten sanojen

   me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa
  joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt

kaikuessa olohuoneen nurkissa hymyilen itsekseni. Itselleni henkilökohtaisesti sanoitukset ovat äärettömän tärkeä osa musiikkia ja jostain syystä tämän albumin sanoitukset pääsevät mielettömän lähelle sydäntäni: näitä asioita on oikeastaan tavattoman vaikeaa lähteä selittämään tarkemmin, mutta esimerkiksi kuudennen raidan kertosäkeessä sanat tartu kädestä käteen laula sielusta sieluun kuulostavat kaikessa yksinkertaisuudessaan niin uskomattoman hienolta, että haluaisin itkeä pelkästä siitä onnesta. Yhdeksäs raita on sanoituksiltaan pelottavan voimakas, tarina hautaan saattamisesta ja vasta viimeisessä raidassa päästään tunteiden toiseen ääripäähän, loputtomaan onnellisuuteen sanoissa sun tuoksu jää kiinni mun kasarifarkkutakkiin / mee lujempaa niin mä nojaan sun selkämerkkiin / oon onnellinen just niin. Tämä albumi on avausraidasta viimeiseen asti niin järjettömän hieno kokonaisuus, etten muista kuulleeni vastaavaa: tämän albumin suosittelen todella kuuntelemaan, kuunnelkaa ja rakastukaa!

hello, remember me?

Kirjoitin siitä, kuinka olen tavallaan huomaamattani muodostanut itselleni oletusarvoja ulkonäköni suhteen: pukeudun luvattoman usein ainoastaan mustaan, kirkkaisiin väreihin pukeutuminen vaatii  uskomattoman paljon ja valkoisten kenkien ostaminen ei kuuluisi suunnitelmiini. Kuinka en koskaan pystyisi luopumaan festarirannekkeista oikeassa ranteessani, kaulassani on jatkuvasti sama kaulakoru ja hiusten värjääminen pelottaa suunnattomasti, mutta lopulta päädyin kysymään voisinko sittenkin värjätä hiukseni ruskealla ja ostaa keltaisen neuletakin, luopua festarirannekkeista oikeassa ranteessani ja kirjoittaa päiväkirjaani, että tänään myöhästyin luennolta? Kuukausi sitten aloin rikkomaan näitä oletusarvojani, ostin elämäni ensimmäiset valkoiset kengät ja vaikka en ole vielä tähänkään päivään mennessä uskaltanut käyttää niitä, olen uskomattoman rakastunut niihin.

Näihin samoihin kysymyksiin palasin kuitenkin nukahtaessani pikkukaupungin rauhallisuuteen, festarirannekkeista oikeassa ranteessani en pystyisi koskaan luopumaan ja keltaisen neuletakin ostamiseen liittyisi väkisin sellainen tilanne, että täytyisi todella lähteä etsimään sellaista pääkaupunkimme lukuisista vaatekaupoista tai vaihtoehtoisesti tehdä eräänlainen löytöretki verkkokauppojen ihmeelliseen maailmaan, itse henkilökohtaisesti tunnen olevani äärettömän huono ostamaan vaatteita. Olen oppinut olemaan myöhässä aikataulustani, odottamaan seuraavaa metroa myöhästyttyäni edellisestä ja kuunnellessani hiljaisuuden kaikuvan huoneessani mietin, voisinko todella värjätä hiukseni? Naurahdin itsekseni miettiessäni hiushistoriaani: seitsemän vuotta sitten päätin rakastuttuani raskaaseen musiikkiin värjätä hiukseni mustaksi, muutaman vuoden kuluttua värjäsin hiukseni takaisin vaaleaksi ja vuotta myöhemmin palasin mustaan. Hiushistoriani aikana hiuksistani on löytynyt myös esimerkiksi sinistä ja fuksianpunaista, miksi en kaikkien kokeiluideni jälkeen uskaltaisi enää värjätä hiuksiani?

Seuraavana aamuna seikkailin kolisevalla polkupyörälläni maailman tutuimmilla kaduilla, pyöräilin vanhan kouluni ohitse muistellen mustahiuksista itseäni viettämässä välituntia omassa yksinäisyydessään ja päätin seikkailuni äitini kampaamon pihalle, olin päättänyt värjätä hiukseni. Vaikka tavallaan olisin halunnut rikkoa äärimmäisen oletusarvoni hiusteni suhteen, päätin värjätä hiukseni vain osittain ja hetken mielijohteesta katkaista puolitoista vuotta kasvattamani otsahiukseni takaisin entiseen mittaansa. Olin suunnattoman kyllästynyt katselemaan mitäänsanomattoman näköisiä hiuksiani peilikuvassa, otsahiukset ovat kuitenkin aina kuuluneet osaksi identiteettiäni ja voi, kuinka paljon pienillä muutoksilla voikaan vaikuttaa omaan mielikuvaansa itsestään: tunnen saaneeni takaisin oman identiteettini ja peilikuvassa hymyilee tyttö,

joka aikoinaan rakastui musiikkiin niin, että värjäsi hiuksensa mustaksi.

helsinki – savonlinna

Lokakuun ensimmäisenä matkustin kolmesataa kilometriä pieneen oopperakaupunkiin, katselin auringonlaskun maalaavan maisemaa vaaleanpunaisella ja annoin musiikin ottaa syleilyynsä auringonlaskun vaihtuessa vähitellen pimeyteen, silloin musiikin keinuttaessa hämärässä bussissa mietin itseäni. Mietin jokaista tekemääni valintaa, tietoista valintaani kulkea eteenpäin välittämättä vastaantulijoiden mielipiteistä, valintaani olla hakematta uudelleen taidelukioon ja valintaani lähteä opiskelemaan liiketaloutta, sitä vaihtoehdoista viimeisintä. Valintaani lopettaa soittotunneilla käyminen, valintaani jättää liiketalouden opinnot kesken ammattikoulussa ja viimeisinä ehdottomasti yhtä suurimmista valinnoistani, muuttamista kolmensadan kilometrin päähän pienestä oopperakaupungista: millaiset asiat johtivat kyseiseen päätökseen, harkitsinko tarpeeksi täyttäessäni hakemuksia ja kuinka useasti olen katunut päätöstäni, tekisinkö ehkä mahdollisesti jotain toisin?

Helsinki ei ole koskaan ollut sellainen kaupunki, jonne olisin haaveillut muuttavani: juovani aamuteeni leveällä ikkunalaudalla, seikkailevani raitiovaunulla väärään suuntaan tai nukahtavani liikenteen ääniin, minä en voinut kuvitellekaan muuttavani pääkaupunkiseudulle. Kaksi vuotta sitten eräisenä helmikuisena päivänä matkustettiin kuitenkin Helsinkiin hukkumaan värivalojen loisteeseen The Soundsin noustessa lavalle, seikkailemaan itselleni tuntemattomille kadunkulmille ja humaltumaan pienessä asunnossa, ilman tätä helmikuista keikkamatkaa en olisi tehnyt päätöstäni muuttaa Helsinkiin: rakastin raitiovaunujen kolinaa jokaisella hengenvedollani, värivalojen loisteessa hukuin onnellisuuteeni ja lopulta kevätyön pimeydessä huusin vihaavani Helsinkiä, muutaman viikon kuluttua hain Metropoliaan opiskelemaan liiketaloutta.

Oikeastaan en vieläkään tiedä, mikä lopulta sai hakemaan pääkaupunkiseudulle opiskelemaan: todennäköisesti uskomattoman suuri tunteiden ristiriitaisuus, naurettava kapinallisuus vanhempiani kohtaan tai sitten syynä oli yksinkertaisesti intuitio, mutta saadessani heinäkuussa tietää päässeeni todella opiskelemaan liiketaloutta olin suunnattoman onnellinen ja innoissani. Sinä nimenomaisena kesänä hukuin värivalojen loisteeseen suurimman musiikkirakkauteni noustessa lavalle Ilosaarirockissa, join viiniä katsellen tähdenlentoja ja istuin lämpimällä asfaltilla kuuntelemassa kauhutarinoita, elokuussa matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin Helsinkiin, ensimmäistä kertaa jäädäkseni lopullisesti. Olenko katunut kyseistä matkaa? Hetkittäin enemmän kuin mitään elämässäni, mutta todellisuudessa Helsinki on kuitenkin antanut minulle tavallaan uuden mahdollisuuden olla uskomattoman onnellinen ja löytää rakkauteni elämän suunnatonta kauneutta kohtaan tuntemattomilta kadunkulmilta silloin, kun maailma pukeutuu harmaaseen: raitiovaunujen kolistessa ohitseni olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, kuuntelemaan omaa ääntäni rautatieaseman iltapäiväruuhkassa ja vaikka hetkittäin kadun elokuista matkaani, se on silti ehdottomasti yksi tärkeimmistä tekemistäni matkoista.

Sen lisäksi, että Helsinki on antanut minulle uuden mahdollisuuden olla uskomattoman onnellinen, se on tarjonnut mahdollisuuden hukkua värivalojen loisteeseen lukemattomia kertoja ja uskallan väittää, että ilman äärettömän suurta onnellisuuttani Tavastialla esimerkiksi Von Hertzen Brothersin noustessa sinisten valojen loisteessa lavalle, en välttämättä olisi oppinut rakastamaan elämän suunnatonta kauneutta tai kuiskailemaan rakkauttani katuvalojen loisteessa. Helsinki on antanut minulle henkilökohtaisesti paljon, olen rakastanut jokaista tuntematonta kadunkulmaa raitiovaunun kolistessa ohitseni ja tuntenut loputonta vapautta kävellessäni pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, mutta ollakseni rehellinen on todettava, että kaipaan jatkuvasti pieneen oopperakaupunkiin. Savonlinna oli kaksikymmentä vuotta minulle koti, pikkukaupunki näki minun kasvavan vaaleahiuksisesta pikkutytöstä pelottavan lähelle aikuisuutta,  todisti uskomattoman montaa unohtumatonta hetkeä ja vaikka kaksi vuotta sitten matkustin Helsinkiin jäädäkseni, kaipuun kasvaessa ihmistä suuremmaksi on matkustettava takaisin Savonlinnaan voidakseen hengittää rauhallisesti.