MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

 

Yhtenä aamuna, kun toukokuu oli vaihtunut kesäkuuhun, havahduin miettimään, kuinka tänä vuonna kevät teki minut onnellisemmaksi kuin se on tehnyt vuosiin ja kuinka ikkunalasin takana kesään verhoutuva maisema sai rintalastan alla jotain läikehtimään. Siinä hetkessä päätin, että tahdon kirjoittaa taas niistä pienistä ja vähän suuremmista asioista, jotka ovat tehneet minut viimeaikoina kovin onnelliseksi.

  Viimeaikoina minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Vähitellen kesään heräilevä luonto. Tänä keväänä on tuntunut valtavan erityiseltä ihmetellä vähitellen kesään heräilevää luontoa pienen aarteemme kanssa, onhan tämä hänen aivan ensimmäinen keväänsä. Olemme istuneet kauniina aamupäivinä omenatarhassa ihmettelemässä voikukkia ja hetkittäin voimistuvassa tuulessa tanssivia koivun oksia, pysähtyneet kotimatkalla katselemaan sinisen taivaan alla kimmeltävälle järvelle. Hänelle kaikki kesään heräilevässä luonnossa on ollut uutta ja niin kovin ihmeellistä ja se, että olen saanut ihmetellä sitä juuri hänen kanssaan, on tehnyt minut viimeaikoina niin onnelliseksi, että hetkittäin on tuntunut epätodelliselta.

 

x Pienen aarteemme ensimmäinen sana. Kulunut vuosi on ollut täynnä pienen aarteemme ensimmäisiä, on ollut ensimmäinen hymy, ensimmäinen nauru ja ensimmäiset varovaiset askeleet sohvan reunaa vasten. Niistä aivan jokainen on tehnyt minut äärettömän onnelliseksi ja olen katsellut pientä aarrettamme valtavalla rakkaudella ja ylpeydellä, mutta onnellisemmaksi kuin mikään minut on kuitenkin tehnyt se hetki, kun pieni aarteemme sanoi yhtenä toukokuisena päivänä äiti. Se oli hetki, jonka olin kuvitellut mielessäni lukemattomia kertoja jo ennen pienen aarteemme syntymää, mutta joka oli kuitenkin vielä enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan.

 

 

x Aikaiset aamut pienen karvakuonomme kanssa. Minä palasin työkoneeni ääreen toukokuun viimeisellä viikolla oltuani kokonaisen vuoden poissa töistä ja parasta tässä muutoksessa ovat olleet aamut pienen karvakuonomme kanssa. Aamut, jolloin olemme kävelleet pienen karvakuonon kanssa aivan kahdestaan pitkin aamun lempeisiin auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, ovat tehneet minut jotenkin ihan äärettömän onnelliseksi. On tuntunut erityiseltä viettää aikaa kahdestaan, nauttia aamujen hiljaisuudesta ja pysähtyä hetkeksi keskelle omenatarhaa katselemaan valkoisina kukkivia omenapuita, olla vain ja hengittää. Maailman rakkain karvakuono, sitä hän on.

x Samuli Putron sanat. Olen viimeaikoina huomannut palaavani kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan Samuli Putron albumia Ikävä mummoa, aikaisina aamuina kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin hiekkatietä ja iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ajaessani Palokkaan pienen aarteemme kanssa. Ne ovat nimittäin tehneet minut aivan tavattoman onnelliseksi, Samuli Putron sanat, mietin yhtenä aamuna sanojen "en oikeastaan tiedä, mitään muuta reittiä, kuin kaikkein pusikkoisin, jalat auki repivin" kaikuessa korvissani laittaessani aamiaista.

x Kesäillat ja niiden ääretön kauneus. Yhtenä iltana kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja katselin rattaissa istuvaa pientä aarrettamme, ilmassa tuoksui lämmin kesäilta ja unohduin hetkeksi miettimään itsekseni, kuinka en muistanut sitä tuoksua viime kesältä, minä en muistanut kesäiltojen kauneutta. Aivan kuin huomaamattani olin kaivannut sitä tuoksua, vähitellen pastelliväreihin verhoutuvaa taivasta ja hiljaisuutta, joka kuiskaili puiden latvoissa. Kesäillat, ne ovat tehneet minut viimeaikoina ihan uskomattoman onnelliseksi.

 

LEMPEÄ JA VALTAVAN VIISAS, MEIDÄN RAKAS KARVAKUONOMME

 

Ihmetellessämme yhtenä toukokuisena päivänä äärettömän kauniisti kukkivaa korkeaa tuomea minä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka neljä vuotta sitten keväällä valokuvasin valkoisia tuomenkukkia tietämättä mitään siitä, että vain paria kuukautta myöhemmin perheeseemme saapuisi pieni koiranpentu. Niihin samoihin aikoihin, toukokuun lopussa, rakkaassa pikkukaupungissa syntyi meidän oma pieni karvakuonomme, enkä voinut olla miettimättä sen olleen kohtalo, kun juhannusviikolla pääsimme katsomaan meidän tulevaa perheenjäsentämme ensimmäistä kertaa, vain muutamaa viikkoa tuomenkukkien kuihtumisen jälkeen. Kohtalo, sitä sen oli oltava.

 

Neljä vuotta sitten heinäkuussa meidän pieni karvakuonomme Cesamen Everything I Wanted eli Valo matkusti kanssamme ensimmäistä kertaa Jyväskylään ja nukahti myöhään illalla viereeni olohuoneemme lattialle. Siinä me kaksi nukuimme yömme ensimmäisen viikon ajan, aivan kiinni toisissamme ja minä heräsin aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaista tuhinaa onnellisempana kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Olin haaveillut siitä pienestä koiranpennusta niin kauan kuin muistin ja tuntui uskomattomalta, että juuri me olimme saaneet hänet osaksi perhettämme, vähän jopa epätodelliselta, että yksi suurimmista haaveistani oli sinä heinäkuisena päivänä toteutunut ja sain siinä yön pimeydessä katsella, kuinka pieni Valomme näki unta, meidän oma pieni Valomme.

 

 

Sinä heinäkuisena iltana viereeni nukahtanut koiranpentu täytti toukokuun lopussa neljä vuotta, neljä vuotta ne pienet tassut ovat kulkeneet pitkin hiekkateitä ja metsäpolkuja, neljä kokonaista vuotta. Yhä edelleen pysähdyn aina hetkittäin miettimään, kuinka valtavan onnekkaita olemme saadessamme kutsua sitä pientä karvakuonoa perheenjäseneksemme ja kuinka emme olisi voineet saada osaksi elämäämme parempaa koiraa, emme parempaa ystävää tai perheenjäsentä. Emme kultaisempaa sydäntä kuin meidän oman rakkaan Valomme sydän, hymyilin itsekseni sinä toukokuisena päivänä ihmetellessämme valkoisia tuomenkukkia koko pienen perheemme voimin.

 

Viimeisimmän vuoden ajan Valo on saanut olla isoveli meidän pienelle aarteellemme ja kun he kaksi kohtasivat ensimmäistä kertaa viime kesäkuussa, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, niin lempeästi pieni karvakuonomme kohtasi uuden perheenjäsenensä. Sellainen meidän Valomme on, lempeä ja aivan valtavan viisas, minä mietin katsellessani sen pienen karvakuonomme istuvan korkean tuomen alla ja kuuntelevan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lempeä ja valtavan viisas, mutta ennen kaikkea aivan äärettömän rakas, niin rakas, että sitä on hetkittäin itsekin vaikea ymmärtää, niin rakas, että tuntuu tavallaan mahdottomalta pukea se sanoiksi.

 

HETKI KIVÄÄRITEHTAAN VARJOSSA

 

Viime keväänä, juuri ennen kuin maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, ajoimme yhtenä kauniin hiljaisena iltapäivänä valokuvaamaan Kivääritehtaalle. Tahdoimme ikuistaa meidät kaksi vielä ennen pienen aarteemme syntymää ja muistan edelleen, kuinka valtavasti rakastin ihmetellä pienen aartemme potkuja sinä maaliskuisena iltapäivänä nauraessamme yhdessä kesken valokuvaamisen. Minä rakastin olla raskaana, rakastin kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se maaliskuinen iltapäivä, niistä valokuvista puhumattakaan, on minulle valtavan rakas muisto, jota minä muistelen näin yli vuotta myöhemmin hymyillen ja tulen muistelemaan varmasti vielä vuosien päästäkin.

 

Kun vähän yli vuotta myöhemmin, yhtenä toukokuisena iltapäivänä ajoimme Kivääritehtaalle valokuvaamaan, katselin pientä aarrettamme, joka istui vieressäni turvakaukalossaan. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että vielä vuosi sitten hymyillen ihmettelin hänen potkujaan aina aamuöisin ja mietin, mikä uskomattoman suuri onni oli saada kasvattaa sisällään uutta elämää. Sitä uutta pientä ihmistä, joka tarttui kiinni hiuksiini nostaessani hänet hetkeä myöhemmin turvakaukalosta syliini auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse, pientä ihmistä, jonka vuosi sitten vasta odotin saavani ensimmäistä kertaa syliini, mutta jota rakastin jo valtavasti.

 

 

Sinä toukokuisena iltapäivänä Kivääritehtaan varjossa meitä oli neljä, me kaksi, pieni karvakuonomme ja pieni aarteemme, joka ihmetteli sylistäni melkein satavuotiaita tiiliseiniä ja niitä korkeita ikkunoita, joista heijastui pilvinen taivas. Hänelle kaikki on ihmeellistä ja ihmeellinen hän on itsekin, minä hymyilin pienen aarteemme koskettaessa karheaa tiiliseinää ja kääntäessään sitten katseensa minuun, on uskomaton onni saada ihmetellä maailmaa hänen kanssaan, ihmetellä häntä. Siinä me olimme, meidän pieni perheemme Kivääritehtaan varjossa toukokuisen iltapäivän hiljaisuudessa, enkä minä olisi voinut olla onnellisempi heistä, meidän perheestä.

 

AIKA EI OLE KOSKAAN KULUNUT YHTÄ NOPEASTI

 

Toukokuun kolmantena torstaina minä havahduin kesken aamiaisen siihen, että pienen aarteemme vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Ikkunalasin takana maisema verhoutui harmaan sävyihin, pieni aarteemme leikki puurolautasen reunalta ottamallaan lusikalla ja minä siemaisin jäähtynyttä teetä valtavasta mukista, oli aivan tavallinen aamu ja se iski minuun kuin varoittamatta, vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Yksi kuukausi siihen, että juhlisimme pienen aarteemme ensimmäistä syntymäpäivää, ajatus tuntui uskomattomalta hakiessani kuivauskaapista uuden lusikan ja istuessani takaisin keittiön pöydän ääreen, ihan niin kuin jokaisena aamuna.

Myöhemmin istuin pieni aarteemme sylissäni olohuoneen sohvalla ja unohduin aivan hetkeksi miettimään niitä melkein vuoden takaisia hetkiä, kun istuin ihan loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä sen saman sohvan nurkassa pienen aarteemme nukkuessa sylissäni. Olisinpa silloin ymmärtänyt, kuinka uskomattoman nopeasti tämä vuosi on ohitse, huokaisin itsekseni, olisinpa ymmärtänyt, kuinka nopeasti ne hetket sohvannurkassa olisivatkin enää muisto siltä niin ihmeelliseltä kesältä, kun pieni aarteemme syntyi ja minusta tuli äiti. Mikään vuosi elämässäni ei ole kulunut yhtä nopeasti kuin tämä vauvavuosi, mietin ääneen ja kutitin pientä aarrettamme jalkapohjasta.

 

 

Pieni aarteemme nauroi, kuten aina kutittaessani häntä jalkapohjasta, ja tarttui sitten pienillä sormillaan kiinni hiuksiini, olohuoneen avonaisesta ikkunasta tulvi sisään raikasta ilmaa ja hymyilin itsekseni, kuinka äärettömän suuri onni on saada viettää sellaisia hetkiä juuri hänen kanssaan. Vauvavuotta on jäljellä enää kuukausi, mutta meillä on edessämme vielä monta sellaista hetkeä, monta uutta ja ihmeellistä yhteistä seikkailua, enkä voisi olla siitä ajatuksesta yhtään onnellisempi, en, vaikka vauvavuoden päättyminen kieltämättä tuntuukin haikealta.

 

MIKÄÄN EI OLE KOSKAAN RAVISTELLUT MINUA NIIN

 

Aina hetkittäin minä pysähdyn miettimään sitä kesäkuista hetkeä, kun kymmenen aikaan illalla synnytyssalin hämärässä sain rinnalleni ensimmäistä kertaa oman pienen aarteemme, pysähdyn miettimään sitä, kuinka ihan pienet sormet kietoutuivat etusormeni ympärille ja minusta tuntui kuin koko suuri maailma ympäriltämme olisi kadonnut. Siinä hetkessä minusta oli tullut juuri äiti ja se on tärkeintä, mitä olen saanut elämäni aikana olla. Äiti omalle pienelle aarteellemme, joka yhtenä toukokuisena iltapäivänä katseli auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa sylistäni Vaajakoskella vain hetkeä ennen kuin tuuli alkoi armottomasti voimistua ja auringonsäteet katosivat pilviverhon taakse, tummaan verhoutuneen taivaan alla näytti kuin olisi ollut hetki ennen myrskyä.

 

Mikään ei ole koskaan ravistellut minua niin kuin äidiksi tuleminen, eikä mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä ja rakkaalta, mutta samanaikaisesti niin haastavalta kuin äitiys. Voimistuvan tuulen tarttuessa puiden oksiin kävelimme vanhan vesivoimalaitoksen ohi ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan olla äiti, rakastan, vaikka hetkittäin se on haastavampaa ja väsyttävämpää kuin mikään, mitä olen elämäni aikana saanut kokea. Nimittäin myös kaikkina niinä haastavimpina hetkinä, valvottuina öinä ja itkuisina aamuina on aivan uskomaton onni saada olla se maailman turvallisin syli omalle pienelle aarteellemme, joka teki minusta äidin.

 

 

Ajaessamme hetkeä myöhemmin kotiin auringonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni, kuinka äitiys tuntuu hetkittäin samalta, se on kuin luonnonvoima, hetki ennen myrskyä, joka vaihtuu aivan kuin huomaamatta auringonsäteisiin. Hetkeäkään minä en vaihtaisi pois, en niitä hetkiä ennen myrskyjä tai auringonsäteitä, en edes niitä kaikista myrskyisimpiä öitä, mietin katsellessani pienen aarteemme melkein nukahtavan turvakaukaloonsa ja havahtuvan sitten hymyilemään itsekseen, hetkeäkään en vaihtaisi pois.

 

ONNELLINEN SUNNUNTAI LAAJAVUOREN HUIPULLA

 

Kun minä kymmenen vuotta sitten seisoin Helsingin rautatieasemalla vain kaksitoista tuntia ennen kuin muutin pikkukaupunkiin, vannoin lähteväni vain väliaikaisesti ja palaavani takaisin heti, kun aika olisi oikea. Oikeaa aikaa ei ole kuitenkaan kymmeneen vuoteen tullut vaan toisin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, olen asunut Jyväskylässä yhdeksän kokonaista vuotta. Se kaikki tapahtui tavallaan vähän odottamattomasti, yhtenä helmikuisena päivänä irtisanoin pikkukaupungissa sijaitsevan ihanan asuntoni vuokrasopimuksen ja kuukautta myöhemmin kannoimme muuttolaatikoita pieneen yksiööni kaupungissa, jota en silloin tuntenut juuri lainkaan.

 

Kului monta vuotta ennen kuin tämä kaupunki alkoi tuntua kodilta ja on myönnettävä, että vasta aivan viime vuosina olen havahtunut hetkittäin miettimään, jos tämä olisikin se kaupunki, josta en tahtoisi muuttaa pois. Se kaupunki, josta löytäisimme meille jonain päivänä sen oman kodin, mietin kävellessämme huhtikuun viimeisenä sunnuntaina koko perheemme voimin Laajavuoren huipulle katselemaan maisemia. Minä olin käynyt siellä vain kerran aiemmin, silloin vuosia sitten katselin erityisen suomenhevosen korvien välistä samaa maisemaa, jota sinä huhtikuun viimeisenä sunnuntaina viimein katselimme kaikki neljä yhdessä, meidän oma pieni perheemme. 

 

 

Laajavuoren huipulta näki kauas, tuntui kuin koko kaupunki olisi ollut siinä edessämme, koko kaunis kaupunki, joka uinui sunnuntain harmoniassa harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen pilvisen taivaan alla. Pieni karvakuono innostui riehumaan ja hyppäsi iloisesti maailman rakkainta vasten, luulen, että sekin oli onnellinen siitä huhtikuun viimeisen sunnuntain iltapäivästä, jonka vietimme katsellen edessämme avautuvaa maisemaa ja nauttien raikkaasta ilmasta. Niin, se oli ihan valtavan onnellinen sunnuntai, ehkä huhtikuun onnellisin.

 

HÄN ON MINULLE KORVAAMATTOMAN RAKAS YSTÄVÄ

 

Yhtenä sunnuntaiaamuna pikkukaupunki verhoutui harmaan sävyihin, olin herännyt yöllä kuuntelemaan sateen rummuttavan peltikattoa ja ennen kuin nukahdin uudelleen miettinyt itsekseni, kuinka aamulla ilma tuoksuisi ihanan raikkaalta. Niin se tuoksuikin ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä hengitin keuhkojeni täydeltä sateen jälkeistä raikasta ilmaa, kuuntelin tuulen humisevan puiden latvoissa ja katselin, kuinka pieni karvakuonomme käveli edelläni pysähtyen aina hetkittäin nuuhkimaan.

Minä olin haaveillut siitä hetkestä tutuilla metsäpoluilla pienen karvakuonomme kanssa, olin haaveillut, koska sellaisia hetkiä on nykyään harvemmin kuin tahtoisin. Sen jälkeen, kun pieni aarteemme syntyi, minulla on ollut huomattavasti vähemmän aikaa olla pienen karvakuonomme kanssa ihan kahdestaan, olla aivan kuin olin sinä aamuna kävellessämme kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä ja pysähtyessämme aina hetkittäin ihan vain hengittämään, katselemaan ympärillemme. Minä olen kulkenut niitä samoja metsäpolkuja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta sinä aamuna tuntui erityiseltä kulkea niitä kahdestaan, vain minä ja Valo.

 

 

Pysähtyessämme hetkeksi korkeiden kuusten varjostamalle metsäpolulle en voinut olla huokaisematta itsekseni, kuinka rauhoittava näky sammaleen verhoama maisema oli ja kuinka niiden korkeiden kuusien varjossa tunsin itseni hetken äärettömän pieneksi. Ne olivat ehtineet nähdä vuosikymmenten ajan armottomia syysmyrskyjä ja kylmiä pakkasöitä, mietin nostaessani katseeni kohti kuusten latvoja, joiden välistä pilkotti harmaan sävyihin verhoutunut taivas. Valo, meidän ikioma pieni karvakuonomme, istui vieressäni ja silitin sen pehmeää turkkia, korvaamattoman rakas pieni karvakuono, yksinkertaisesti aivan korvaamattoman rakas.

PIKKUKAUPUNKI, HILJAINEN ILTA JA ORANSSI POLKUPYÖRÄ

Vuosia sitten, asuessani vielä rakkaassa pikkukaupungissa, minä kuljin aina keväästä syksyyn suurimman osan matkoistani polkupyörällä. Minulla oli isomummoni vanha elämää nähnyt polkupyörä, jonka kanssa seikkailin vanhaa rautatiesiltaa pitkin keskustaan tapaamaan ystäviäni ja metsäpolkua pitkin rantakallioille katselemaan auringonlaskua. Niin, nimenomaan oli, sillä kahdeksan vuotta sitten jäin auton alle pyöräillessäni ja toisin kuin minä, isomummoni vanha polkupyörä ei valitettavasti selvinnyt onnettomuudesta ilman suurempia vahinkoja, eikä selvinnyt minun rakkauteni pyöräilemistä kohtaankaan. Viimeistään sen jälkeen, kun ostimme auton neljä vuotta sitten, polkupyöräni ovat saaneet pölyttyä rauhassa varastossa talven lisäksi myös keväästä syksyyn.

 

Yhtenä huhtikuisena perjantaina päätin kuitenkin, että tahtoisin pyöräillä ensimmäistä kertaa vuosiin ja vähän ennen auringonlaskua minä ajoin joitakin vuosia sitten oranssiksi maalaamallani polkupyörällä metsätietä kohti rantaa, jossa lapsuusvuosinani olimme käyneet kesäisin uimassa. Tunsin, kuinka tuuli tarttui hiuksiini oranssin polkupyörän kiitäessä eteenpäin pitkin metsätietä ja en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka se tuntui jotenkin uskomattoman vapauttavalta, kuin olisin ollut aivan pienen hetken se sama nuori tyttö, joka seikkaili vuosia sitten polkupyörän kanssa pitkin kauniita metsäpolkuja, pikkukaupungin siltoja ja öisiä kadunkulmia.

 

Rannalla oli aivan hiljaista, oli kuin kukaan ei olisi käynyt siellä aikoihin, kuin se olisi unohtunut vähän samalla tavalla kuin oranssi polkupyöräni, jota peitti edelleen pölykerros istuessani hetkeksi rantahiekalle katselemaan järvelle. Olikohan vesi yhtä alhaalla lapsuuteni keväinä, mietin itsekseni katsellessani paennutta rantaviivaa ja kaiken sen rauhoittavan hiljaisuuden keskellä kuuntelin, kuinka aina hetkittäin voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin huhtikuisen illan viimeisten auringonsäteiden painuessa vähitellen vastarannan metsän taakse. Tuntui hyvältä vain olla siinä, istua viileällä rantahiekalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa, pyöräillä kotiin ennen hämärää ja kuunnella musiikkia, joka kuiskaili lempeästi korvaani and the world's love holds me ooh ooh ooh.