HILJAINEN SUNNUNTAI-ILTA JA SUOMEN ILMAVOIMAMUSEO

Asuessani kymmenen vuotta sitten Helsingissä minä rakastin museoita. Rakastin kuljeskella kaikessa rauhassa ihmettelemässä museoiden näyttelyitä hiljaisina iltapäivinä, istua sunnuntaiaamuisin Seurasaaren ulkomuseon vanhojen hirsitalojen portailla ja kuunnella, kuinka varovainen tuuli kuiskaili tarinoita vuosikymmenten takaa. Rakastin ja rakastan edelleen museoita, mutta muutettuani yhdeksän vuotta sitten tähän kaupunkiin tavallaan unohdin sen, en enää ihmetellyt museoiden näyttelyitä iltapäivisin. Aina hetkittäin olen pysähtynyt miettimään, kuinka tahtoisin taas ihmetellä, pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan, tahtoisin tutustua vieraisiin museoihin.

 

En tiedä, tuleeko minusta enää koskaan sellaista ihmistä kuin kymmenen vuotta sitten, mutta Heinäkuussa vierailimme Luontomuseon lisäksi ensimmäistä kertaa myös Tikkakoskella Suomen Ilmavoimamuseossa. Kaksi museovierailua enemmän kuin viime vuonna, naurahdin itsekseni kävellessäni pieni aarteemme sylissäni pitkin näyttelyhallia kiertävää ylätasannetta ja katsellessani myöhemmin pienen aarteemme kävelevän vähän horjuvin askelin ympäri näyttelyhallia ihmettelemässä lentokoneiden lisäksi myös kaikkea sellaista, mihin hänen pienet kätensä pääsivät koskemaan. Se oli hänen elämänsä toinen museovierailu, mutta uskallan väittää, ettei se jää viimeiseksi, tahdon näyttää hänelle vielä lukuisia eri museoita ja koko tämän ihmeellisen maailman, ihmetellä, katsella ja kuunnella yhdessä hänen kanssaan, aivan kuten sinä hiljaisena sunnuntai-iltana Ilmavoimamuseossa.

 

HARMAASEEN VERHOUTUNUT ILTAPÄIVÄ HARJULLA

 

Heinäkuun toisella viikolla kävimme pienen aarteemme kanssa Tarhalehdon eläinpihan lisäksi ihan ensimmäistä kertaa myös Harjulla ja katsellessamme edessämme avautuvaa maisemaa jylhiltä kiviportailta minä en voinut olla miettimättä, kuinka katselin sitä samaa maisemaa itse ensimmäistä kertaa sinä keväänä, kun muutin tähän kaupunkiin. Siitä hetkestä tähän hetkeen on kuljettu pitkä matka, mietin itsekseni hengittäessäni syvään pieni aarteemme sylissäni, hetkeä aiemmin oli satanut vettä ja ilma tuoksui raikkaalta, kuin silloin vuosia sitten.

 

Olen katsellut Harjun tornia työhuoneemme ikkunasta monta vuotta, mutta huolimatta siitä, että olen asunut tässä kaupungissa yhdeksän vuotta, minä en ollut koskaan astunut sen ovista sisään tai kiivennyt katselemaan maisemia sen korkeimmalta näköalatasanteelta. Sinä heinäkuisena astuimme tornin ovista sisään ja vierailimme ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevassa Jyväskylän yliopiston Luontomuseossa, se oli pienen aarteemme aivan ensimmäinen museovierailu ja minun sydämeni oli pakahtua rakkaudesta katsellessani, kuinka hän käveli vähän horjuvin askelin ihmettelemässä lasin takana olevia eläimiä. Ihmeellinen pieni ihminen, minä hymyilin itsekseni.

 

 

Museovierailun jälkeen me kiipesimme vielä tornin korkeimmalle näköalatasanteelle katselemaan tätä kaupunkia puiden latvojen yläpuolelta. Oli vuosia, kun enemmän kuin mitään minä tahdoin pois tästä kaupungista, mietin itsekseni katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, enää ei tunnu samalta, kaikkien niiden vuosien jälkeen tämä kaupunki tuntuu kodilta. Maisema oli tuttu, vaikka en ollut koskaan katsellut sitä niin korkealta, keskustan kerrostalojen, tuttujen katujen ja Jyväsjärven lisäksi korkealta näki meidän kotitalomme, sen, mistä on vuosien mittaan tullut meille uskomattoman rakas. Niin on ehkä tullut vähän tästä kaupungistakin, sanoin kuin huomaamattani ääneen ajaessamme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin, ehkä vähän tästä kaupungistakin.

 

TARHALEHDON ELÄINPIHA JA IHANA HEINÄKUINEN ILTAPÄIVÄ

 

Kun kaksi vuotta sitten vasta haaveilimme omasta pienestä aarteesta, mietin aina hetkittäin itsekseni, kuinka tahtoisin ihmetellä tätä maailmaa yhdessä oman pienen aarteemme kanssa, kuunnella yhdessä sateen ropinaa ja katsella, kuinka ensilumi sataa maahan. Jäädessäni heinäkuun alussa kesälomalle päätin, että niiden muutaman lomaviikon aikana ihmettelisimme meidän oman pienen aarteemme kanssa tätä maailmaa yhdessä, aivan kuten silloin kaksi vuotta sitten minä aina hetkittäin itsekseni mietin, ihmettelisimme, katselisimme ja kuuntelisimme.

 

Heinäkuun toisena keskiviikkona ajoimme Lievestuoreelle vierailemaan ihastuttavalla Tarhalehdon eläinpihalla ja saapuessamme sinä aurinkoisena iltapäivänä yli 100-vuotiaaseen pihapiiriin en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka valtavasti rakastin kaikkea sitä jo ennen kuin ehdimme astua portista sisään. Auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni kävellessämme ihan pientä hetkeä myöhemmin katsomaan korkeiden kuusten varjossa kesäpäivästä nautiskelevia alpakoita, auringonsäteiden lämmössä nukkuvaa possua ja varjossa viihtyviä kaneja, joita pieni aarteemme istui katselemaan kiinnostuneena. Oli ihanaa päästä katsomaan ja ihmettelemään yhdessä eläimiä ja nauttimaan sen kauniin pihapiirin erityisestä tunnelmasta, minä mietin ääneen meidän kulkiessamme ympäri pihapiiriä katselemassa eri eläimiä, viiriäisiä, kanoja, kalkkunoita, marsuja ja pientä kilpikonnaa.

 

 

Istuessamme sinä heinäkuisena iltapäivänä pienen aarteemme kanssa katselemassa hevosia pysähdyin hetkeksi miettimään, kuinka suunnattomasti kaipaan takaisin ratsaille, mutta vielä sitäkin enemmän kaipaan sitä, kuinka rauhoituin aina tallilla. Olen suunnitellut monta kertaa palaavani ratsaille, mutta sitä oikeaa hetkeä ei ole vielä tullut, mietin katsellessani pienen aarteemme ihmettelevän ruohoa aidan juurella. Niin, hänelle sinä päivänä eläimiäkin kiinnostavampaa olivat olleet kivet, erilaiset kasvit ja aidat, ihan kaikki sellainen, mitä sai koskettaa ja ihmetellä omissa käsissään, nauroin pienen aarteemme noustessa seisomaan ja ottavan askelia isänsä luokse.

 

Hevosten ja ponien jälkeen kävimme katsomassa vielä lampaita ja vuohia, ne nauttivat lämpimästä kesäpäivästä laitumellaan ja tulivat katselemaan meitä aidan viereen. Ihana iltapäivä, mietin itsekseni kävellessämme pois laitumelta ja pysähtyessämme katsomaan hanhia, joita pieni aarteemme ihmetteli kauemmin kuin mitään muita eläimiä, ehkä niissä oli jotain erityistä. Kaksi irlanninsusikoiraa tervehti meitä kävellessämme ihanan iltapäivän päätteeksi takaisin autollemme, ehkä me nähdään vielä joskus, sanoin ja ajaessamme hetkeä myöhemmin kohti Jyväskylää pieni aarteemme nukahti turvaistuimeensa, hänelle se oli ollut ihmeellinen iltapäivä, ihan erityinen.

HARSOKUKKIA, KESÄYÖN HARMONIAA JA IHANA HEINÄKUU

 

Tuntuu kuin kesäkuu olisi kulkenut ohitseni virtaavan joen kaltaisesti, oli pienen aarteemme syntymäpäivä ja viikkoa myöhemmin juhannus. Sen jälkeen, kun kävelin pienen aarteen ja karvakuonon kanssa juhannuspäivän aamuna korkean heinän reunustamaa polkua omenatarhan poikki tihkusateen kastellessa hiukseni, kului vain silmänräpäys ja kesäkuu vaihtui heinäkuuhun. Tehdessäni heinäkuun ensimmäisenä aamuna itselleni aamiaista muiden vielä nukkuessa katselin, kuinka aamun kirkkaat auringonsäteet osuivat kirjahyllyn päälle nostamaani suureen lasipurkkiin, se oli täynnä valkoisia harsokukkia, aivan kuin muistona juuri päättyneeltä kesäkuulta.

 

Harsokukkia, niitä minä ostin kesäkuussa luvattoman usein, vähän kuin ohimennen tehdessäni ruokaostoksia pienen aarteen istuessa ostoskärryissä ja yrittäessä kiivetä sieltä hetkittäin pakastealtaaseen tai liukuhihnalle. Ostin, koska ne ilahduttivat minua niin suunnattomasti ja katsellessani niitä heinäkuun ensimmäisenä aamuna hymyilin itsekseni, kuinka ne ilahduttivat minua yhä edelleen. Siirsin lasipurkin harsokukkineen olohuoneeseen isomummoni vanhan ompelulaatikon päälle, siinä ne näyttivät ehkä vielä kauniimmalta kuin kirjahyllyn päällä.

 

 

Heinäkuun ensimmäiset viikot eivät ole kuluneet yhtä nopeasti kuin kesäkuu ja kun yhtenä yönä ajoin ihanien juhlien jälkeen Tampereelta Jyväskylään hymyilin, kuinka valtavan onnellinen minä olin siitä, että aika tuntui hidastaneen hieman vauhtiaan. Maisema verhoutui kesäyön harmoniaan ja tuntui kuin niin olisin verhoutunut minäkin, siihen uskomattoman kauniiseen harmoniaan, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, heinäkuu, siinä hetkessä heinäkuu tuntui jotenkin erityisen hyvältä ja niin se on tuntunut monessa hetkessä myös sen jälkeen. Ja harsokukkia, niitä minä olen ostanut myös heinäkuussa, ihan vain, koska ne ilahduttavat minua edelleen niin äärettömästi ja luulen, että juuri sellaisia asioita kaipaan tällä hetkellä elämääni, asioita, jotka ilahduttavat.  

 

SE ON OLLUT ELÄMÄNI TÄRKEIN HETKI

 

   Luulen, että se on ollut tähänastisen elämäni tärkein hetki.

Kesäkuun viidennentoista päivän ilta vuosi sitten, kun kaupunki ikkunalasin takana alkoi vähitellen hiljentyä ja synnytyssalin hämärässä soi sama albumi, joka oli kulkenut mukanani yli vuosikymmenen ajan, Dada Bandits. En muista, milloin kuuntelin sen Rubikin albumin ensimmäistä kertaa, mutta tulen ikuisesti muistamaan, kuinka se soi synnytyssalin hämärässä vuosi sitten sinä kesäkuisena iltana keskittyessäni hengittämään rauhallisesti ja kuinka siinä hetkessä se toi minulle äärettömästi turvaa. Kaksitoista minuuttia yli kymmenen sinä kesäkuisena iltana meidän pieni aarteemme syntyi, taustalla soi Richard Branson's Crash Landing ja katsellessani sitä ihan pientä ihmistä rinnallani tuntui kuin koko maailma olisi pieneksi hetkeksi pysähtynyt, elämäni tärkein hetki.

  

Siitä hetkestä Richard Branson's Crash Landingin soidessa taustalla alkoi uusi elämän mittainen, ihmeellinen matka ja ajessani vuosi myöhemmin yhtenä kesäkuisena iltapäivänä pitkin Rantaväylää sen yli vuosikymmenen mukanani kulkeneen albumin kahdeksannen raidan soidessa autossa tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini. Tuntui epätodelliselta, että siitä elämäni tärkeimmästä hetkestä oli tullut kuluneeksi kokonainen vuosi, tuntui epätodelliselta ajatella niitä vuoden takaisia ihmeellisiä tunteja synnytyssalin hämärässä ja sitä, kuinka kaupungin hiljentyessä ikkunalasin takana synnytyssalin hämärässä syntyi uusi pieni ihminen. En tiedä, tulenko koskaan kokemaan mitään yhtä ihmeellistä, samanaikaisesti niin uskomattoman herkkää ja voimakasta.

 

 

Siitä pienestä aarteesta, jonka minä vuosi sitten sain ensimmäistä kertaa rinnalleni synnytyssalin hämärässä, on kasvanut vuodessa ihmeellinen pieni ihminen, joka ihmettelee voimistuvassa tuulessa tanssivia koivun oksia ja ympäri omenatarhaa kasvavia voikukkia. Ihmeellinen pieni ihminen, joka valloittaa kaikki hymyillään ja joka nauraa kovaan ääneen nähdessään pienen karvakuonomme heittelevän lelujaan, ihmeellinen pieni ihminen,  joka otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea juhannuksena ja joka oppii joka päivä jotakin uutta. Ihmeellinen pieni ihminen, jota minä rakastan tänään enemmän kuin eilen ja huomenna vielä vähän enemmän kuin tänään. 

 

On uskomattoman suuri onni saada ihmetellä tätä suurta maailmaa hänen kanssaan ja oppia joka päivä jotakin uutta, oppia uutta hänestä, mutta samalla myös minusta itsestäni, ehkä joinakin päivinä tästä maailmastakin. Uskomattoman suuri onni saada olla juuri hänen äitinsä ja herkistyä aina hetkittäin auton ratissa, kun Richard Branson's Crash Landing vie mukanaan takaisin siihen elämäni tärkeimpään hetkeen, siihen, jolloin hän syntyi ja teki minusta äidin sinä kesäkuisena iltana, kun kaupunki ikkunalasin takana hiljentyi kesäyön harmoniaan.

 

KORVAAMATTOMAN ARVOKKAITA HETKIÄ

 

Toukokuun viimeisenä aamuna katselin vieressäni levollisesti nukkuvaa omaa pientä aarrettamme, valonsäteet tunkeutuivat hämärään huoneeseen verhojen välistä ja ikkunalasin takana kaupunki alkoi vähitellen heräämään uuteen päivään. Kaivauduin vielä aivan hetkeksi peiton alle ja kuuntelin pienen aarteemme tuhisevan unissaan, on uskomaton onni saada herätä jokaisena aamuna hänen vierestään, hymyilin itsekseni ja avatessani seuraavan kerran silmäni hän katseli minua aivan läheltä, nauroi nähdessään minun avaavan silmäni. Nousimme avaamaan verhot ja valo tulvi sisään makuuhuoneeseen, joka tuoksui vielä hetken unelta, yön rauhoittavalta hämärältä.

 

Hetkeä myöhemmin istuimme keittiössä syömässä aamiaista, ikkunalasin takana taivas verhoutui harmaaseen ja mietin ääneen, olisikohan viimein aika pestä kotimme ikkunat. Se taisi jäädä viime keväänäkin väliin, naurahdin katsellessani ikkunanpielissä roikkuvia hämähäkinseittejä ja sadepisaroiden jälkeensä jättämiä jälkiä likaisessa ikkunalasissa. Pieni aarteemme piteli lusikkaa kädessään ja katseli minua ihmeissään, ehkä ne hämähäkinseitit saisivat odottaa parempaa hetkeä, siinä hetkessä olisi tärkeämpää olla olemassa hänelle, syödä hänen kanssaan aamiaista ja ihmetellä sitten yhdessä tätä suurta kaunista maailmaa, jokaista uutta auringonnousua ja -laskua.

 

 

Hänelle myös ne ikkunanpielissä roikkuvat hämähäkinseitit olisivat sitäpaitsi uusi ja ihmeellinen asia, hymyilin kävellessäni myöhemmin omenatarhassa pieni aarteemme sylissäni. Omenatarha oli sinä toukokuun viimeisenä aamuna äärettömän kaunis, taivas verhoutui harmaan rauhoittaviin sävyihin ja ihmetellessämme omenapuiden valkoisia kukkia en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain ihmetellä sitäkin hetkeä yhdessä hänen kanssaan pienen karvakuonon seuratessa meitä uskollisesti. Ne hetket ovat aivan korvaamattoman arvokkaita, sellaisia, joita minä en vaihtaisi koskaan mihinkään ja ehkä juuri siksi en osannut olla hymyilemättä, kun illalla sadepisarat valuivat pitkin likaisia ikkunalaseja, ne ehtivät kyllä epäilemättä odottaa parempaa hetkeä.

 

TÄNÄ KESÄNÄ TAHDON IKUISTAA ENEMMÄN HETKIÄ

 

Kun luonto alkoi vähitellen heräämään kesään, tuntui kuin minäkin olisin herännyt, kuin olisin herännyt talven jälkeen luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin, voikukkien täyttäessä omenatarhan ja tuomenkukkien tuoksuessa lämpimässä tuulessa. Viimeistään sinä aamuna, kun omenapuut olivat viimein puhjenneet kukkaan, jokin syvällä rintalastani alla heräsi talviuniltaan ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa omenatarhan poikki toivoin, että olisin kantanut kameraa aina mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten. Kaiken varalta, muistan miettineeni kymmenen vuotta sitten, kaiken varalta, jos tulisi sellainen hetki, jonka tahtoisin ikuistaa.

Seuraavana aamuna istuin pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa kukkivien omenapuiden alla, ympärillämme omenatarha näytti taianomaiselta ja toisin kuin edellisenä aamuna, minulla oli kamera mukanani. Se oli juuri sellainen hetki, jonka minä tahdoin ikuistaa valokuviin ja jonka olisin tahtonut epäilemättä ikuistaa myös silloin kymmenen vuotta sitten, kun kannoin kameraa mukanani kaikkialle. Kaikki oli kuin kauneimmista satukirjoista ja sininen taivas pilkotti harmaan pilviverhon takaa katsellessani linssin lävitse pienen aarteemme ihmettelevän voikukkia ja pienen karvakuonomme haistelevan toukokuisen aamun viileää ilmaa, juuri sellaisia hetkiä minä olen aina tahtonut ikuistaa, pieniä erityisiä hetkiä, joina tuntuu kuin kaikki olisi hetken siinä. 

 

 

Hetkeä myöhemmin otin pienen aarteemme syliini ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen viidentoista vuoden ajan ikuistanut niitä pieniä hetkiä, harmoniaan verhoutuneita auringonlaskuja, kylmiä syysaamuja ja valtoimenaan kukkivia omenapuita. Minulle ne eivät ole koskaan olleet vain valokuvia, ne ovat muistoja niistä hetkistä, jotka tahdon muistaa, kuten sen toukokuisen aamun, kun ihmettelin pienen aarteemme kanssa omenapuiden kukkia ja ilmassa tuoksui lähestyvä kesäkuu. Minusta tuntuu, että sellaisia hetkiä tulen tänä kesänä ikuistamaan enemmän kuin vuosiin, ehkä minä alan kantamaan kameraakin mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten, se jokin minussa nimittäin heräsi luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin.