VOI SAVONLINNA, KUINKA OLINKAAN SINUA KAIVANNUT

 

Sadepisarat juoksevat pitkin tuulilasia matkalla pikkukaupunkiin, mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olen ajanut saman matkan kahdestaan Valon kanssa ja sitä, kuinka niinä hetkinä en ole uskaltanut edes haaveilla siitä, että jonain päivänä matkassamme olisi myös pieni ihminen. On lokakuun viimeinen päivä, me olemme ensimmäistä kertaa kolmistaan matkalla kohti pikkukaupungin rauhaa ja kuunnellessani pienen ihmisen tuhisevan unissaan takapenkillä omassa turvaistuimessaan hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä matkasta.

 

Vähän ennen Juvaa pieni ihminen herää ja katselee ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, minä luulen, että hän rakastaa autossa nukkumista yhtä suuresti kuin minä rakastin lapsuusvuosinani. Pysähdymme hetkeksi ihmettelemään huoltoaseman iltapäivää, pieni ihminen kävelee muutaman askeleen edelläni liukuovista sisään ja minä naurahdan itsekseni, kuinka ihmeellinen hän on. Katselemme hetken ihmisiä, jotka ovat matkalla jonnekin ja jatkamme sitten meidän matkaamme kohti pikkukaupunkia, ei ole enää pitkä matka, minä sanon jatkaessani liikenneympyrästä kohti Savonlinnaa.

 

Seuraavana aamuna kävelemme rantaan katselemaan, kuinka paljon vesi on laskenut ja minä uppoan nilkkojani myöten pehmeään järvenpohjaan, äitini nauraa ja niin nauran minäkin, juuri tällainen minä olen. Iltapäivällä ajamme äitini ja pienen ihmisen kanssa keskustaan tapaamaan isoäitiäni ja äitini kummitätiä, niitä sukumme vanhimpia ihmisiä, syömme kylmäsavulohipiirakkaa ja juustokakkua isoäitini keittiössä ja kerron, kuinka tänä vuonna tahtoisin ostaa ensimmäistä kertaa aidon joulukuusen, sillä se tuo joulun turvallisen tuoksun kotiin.

 

     Isoäitini mielestä olen hassu, ehkä vähän olenkin.

 

Hassu, naurahdan itsekseni ajaessani marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä, kuunnellessani musiikkia vähän liian kovalla ja pysähtyessäni aina hetkittäin katselemaan maisemia, niitä kaikista tutuimpia ja rakkaimpia. Niin, ehkä sekin on vähän hassua, mutta minä olin haaveillut kauan pääseväni tekemään niin, ajamaan aivan itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä aamun ensimmäisinä valoisina tunteina.

 

 

Pysähdyn ihan hetkeksi katselemaan vanhaa rautatiesiltaa ja nojaan autoon unohtuessani muistelemaan, kuinka yksitoista vuotta sitten pyöräilimme ystävieni kanssa yhtenä heinäkuisena aamuyönä pitkin siltaa ja kiipesimme sillan toisella puolella sijainneen vanhan autiotalon rikkinäisestä ikkunasta sisään. Autiotalo purettiin vuotta myöhemmin, mutta sen aamuöisen seikkailun autiotalon huoneissa minä tulen muistamaan ikuisesti, se oli yksi elämäni parhaimmista kesistä, ihmeellinen ja täynnä uskomattoman onnellisia iltoja pikkukaupungin rauhassa.

 

Pysäköin auton metsän laitaan, vaihdan tennarit kumisaappaisiin ja kävelen sitten metsäpolkua pitkin kalliolle katselemaan edessäni avautuvaa valtavan rakasta maisemaa. 1400-luvulla rakennettu kivilinna seisoo edelleen rauhallisena aloillaan ja katsellessani sitä havupuiden takaa se näyttää hetken aivan satulinnalta torneineen, on ihmeellisen kaunis marraskuinen aamu ja istuessani viileällä kalliolla minä hengitän keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa, kuuntelen, kuinka hiljaisuus kuiskailee puiden oksilla. Voi rakas Savonlinna, kuinka olin sinua kaivannut.

 

TÄMÄN SYKSYN TAHDON MUISTAA IKUISESTI

 

Tämän syksyn tahdon muistaa ikuisesti, mietin yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni koiran kanssa pitkin syksyisiä katuja ja kerätessäni mukaani maahan pudonneita lehtiä, oranssin ja keltaisen lukemattomiin sävyihin verhoutuneita. Tämä syksy on ollut erityinen, pienen ihmisen elämän toinen, mutta samalla ensimmäinen, jona hän on osannut ihmetellä tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä ja syyssateiden jälkeensä jättämiä vesilammikoita.  

 

 

   Kotona laitoimme keltaiset ja oranssit lehdet paksun kirjan väliin, 

    sen, joka kertoo tästä kaupungista kadonneista rakennuksista. 

 

Olen tehnyt niin aiemmin kahtena syksynä, sinä, jolloin olimme juuri saaneet tietää kasvattavani sisälläni uutta elämää ja sinä, jona kuljin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen ihmisen nukkuessa vaunuissaan. Pieni ihminen nappasi oranssin vaahteranlehden kirjan välistä pieniin käsiinsä ja katsoi minua virne kasvoillaan, en tiedä, tuleeko hän muistamaan tätä syksyä, mutta minä en varmasti unohda näitä erityisiä hetkiä koskaan.

 

 

Iltapäivällä pari tuntia ennen auringonlaskua ajoimme Laajavuoreen, kiipesimme kaikki yhdessä Laajavuoren huipulle katselemaan edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja tätä kovin rakasta kaupunkia, joka tuntuu vuosi toisensa jälkeen aina vähän enemmän kodilta. Sinä iltapäivänä kaupunki näytti kauniimmalta kuin aikoihin, maisema oli verhoutunut kauneimpiin väreihinsä ja katsellessani pienen ihmisen juoksevan virne kasvoillaan Laajavuoren huipulla hymyilin itsekseni, kuinka sellaisina hetkinä en voisi olla onnellisempi siitä, 

 

    mitä minulla on, siitä, mitä meillä neljällä on.         

Pieni ihminen pysähtyi katselemaan koiran leikkivän hänen isänsä kanssa, siinä hetkessä oli kaikki, en osannut kaivata mitään muuta. Juuri sellaiset hetket minä tahtoisin muistaa ikuisesti, tallettaa paksujen kirjojen väliin ja palata niihin vuosien päästä, hymyillä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellisia olimme.

 

OLEN KAIVANNUT SINNE ENEMMÄN KUIN AIKOIHIN

 

Meillä oli vuosien ajan tapana matkustaa syksyisin viikoksi mökille, aina kauneimman ruskan aikaan, ja kaipuu sinne on tuntunut tänä syksynä kipuna jossain syvällä sielussani, 

 

   kaipuu metsien keskelle ja hiljaiselle kylätielle.

 

 

 Olen kaivannut pieni hetkiä, pieniä asioita.    

 

Olen kaivannut kävelyitä hiljaisella kylätiellä, istumista takkatulen ääressä, puulämmitteisen saunan lempeitä löylyjä ja nukahtamista tuvan turvalliseen lämpöön, kun ikkunalasin takana pimeys on syvempää kuin koskaan kaupungissa. Heräämistä ilman kiirettä mihinkään, laiturilla istumista pitkässä yöpaidassa ja kumisaappaissa ja kauniiden sanojen kirjoittamista mökin kuistilla, kun ilma on vielä niin viileää, että se pistelee sormenpäitä.

 

Kävelyitä läheisellä pellolla iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ja sitä, miltä musiikki kuulostaa iltamyöhään mökin kuistilla taivaan täyttyessä lukemattomista tähdistä, olen kaivannut kaikkia niitä pieniä hetkiä ja asioita, otsalampun valossa yhdessä käveltyjä iltalenkkejä ja sitä, kuinka kaappikello löi rauhallisesti aikaa eteenpäin.

 

 

Enemmän kuin mitään, olen tahtonut näyttää sen kaiken pienelle ihmiselle, olen tahtonut näyttää mökin pihassa kasvavat korkeat koivut, laiturilta avautuvan uskomattoman maiseman ja takkatulen tanssin illan hämärtyessä ikkunalasin takana. Olen tahtonut enemmän kuin mitään ja vaikka tiedän, etten minä voi koskaan tehdä niin, olen haaveillut siitä, että olisimme saaneet joskus nukahtaa pienen ihmisen kanssa sen rakkaan mökin lämpöön hiljaisena syysiltana sadepisaroiden juostessa pitkin ikkunalasia.

 

    Aivan kuten minäkin nukahdin lapsuusvuosinani. 

 

NELJÄSTÄ VUODENAJASTA SYKSY ON MINULLE RAKKAIN

 

Kesän viimeisinä päivinä, kun ilmassa alkaa tuoksua häivähdys syksystä ja kesän vihreys alkaa ihan vähitellen vaihtua syksyn lämpimiin väreihin, jossain syvällä rintalastani alla jokin tavallaan muuttuu. Niin on tapahtunut niin kauan kuin minä muistan, syksyn ensimmäisinä päivinä jokin minussa herää, muun maailman rauhoittuessa kesän valon vaihtuessa syksyn hämärään minä herään ennen auringonnousua ehtiäkseni valokuvaamaan aamun ensimmäisinä valoisina tunteina ja kävellessäni kotiin kaupungin herätessä uuteen päivään hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen tästä vuodenajasta, aikaisten aamujen lempeästä valosta ja hiljaisuudesta.

 

 

Neljästä vuodenajasta syksy on aina ollut minulle ehdottomasti rakkain ja vaikka olen nähnyt elämäni aikana monta aivan uskomattoman kaunista syksyä, en koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka luonto verhoutuu syksyisin vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen kuin se rauhoittuu ottamaan vastaan talven kylmyyden.

 

Se on niin ihmeellistä, että se saa minut huokaisemaan kaiken taianomaisuudesta kävellessäni kamerani kanssa ruskaan verhoutuneita katuja aikaisina aamuina, mutta ennen kaikkea inspiroitumaan kaikesta rakastamastani, kulkemaan kamerani kanssa ympäri kaupunkia, tarttumaan neulepuikkoihin ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita puhelimen muistioon herätessäni keskellä yötä,

 

     katselemaan keittiön ikkunan takana avautuvaa maisemaa ennen auringonnousua,

      hymyilemään itsekseni, kuinka niissä aikaisissa syysaamuissa on jotain erityistä.

 

Tänä syksynä olen rakastanut niitä aikaisia aamuja ja ruskaan verhoutunutta maisemaa enemmän kuin vuosiin, olen rakastanut, sillä olen saanut ihmetellä niitä pienen ihmisen kanssa. Rakastan syksyä, mutta vielä enemmän rakastan sitä, että me olemme saaneet viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan, ajaa iltapäivällä hetkeä ennen auringonlaskua yhdessä Vaajakoskelle katselemaan ruskan uskomattomiin väreihin verhoutunutta maisemaa ja ihmettelemään puista putoavia keltaisia lehtiä, pieniä kiviä ja syyssateen jälkeensä jättämiä vesilammikoita.

 

KURAETEINEN, KUMISAAPPAITA JA SATEENVARJO-TARRA

  

     Pieni ihminen on aloittanut tänä syksynä päiväkodin ja se tuntuu uskomattomalta,

       tuntuu kuin vasta eilen olisin pidellyt häntä ensimmäistä kertaa sylissäni.

 

Yhtenä iltana maatessani vielä hereillä pimeässä makuuhuoneessamme minä jäin miettimään sitä ainoaa vuotta, jonka vietin päiväkodissa. Ensimmäinen asia, joka muistui elävästi mieleeni, oli se, miltä kuraeteisessä tuoksui sateisina päivinä, kun se sateisina aamupäivinä täyttyi kuraisista sadevaatteista ja kumisaappaista. En tiedä, miksi se muistui mieleeni ensimmäisenä tai miksi muistan sen niin vahvasti, mutta minulle juuri se tuo mieleen sen rakkaassa pikkukaupungissa sijaitsevan päiväkodin ja sen yhden ainoan vuoden, jonka minä vietin siellä. 

 

 

Seuraavaksi muistin jokaisen nurkan esikouluryhmäni tiloista. Sen, kuinka kuraeteisestä kuljettiin seuraavaan huoneeseen, jossa oli jokaisen lapsen tavaroille oma pieni kaappinsa, minun kaappini oli merkitty sateenvarjo-tarralla. Muistin ruokasalin ja huoneen, jossa minä nukuin päiväuneni yläsängyssä muumipehmolelu turvanani, muistin jokaisen nurkan ja jokaisen pienen yksityiskohdan, liitutaulun ruokasalin päädyssä ja lelut eteisessä.

 

 

Muistin lukuisia leikkejä ja sen, kuinka aina iltapäivisin keinuimme ulkona ja kiipesimme leikkimökin katolle, minä muistin, kuinka äiti tuli hakemaan minut ja pikkusiskoni kotiin polkupyörällä työpäivän jälkeen. Isä teki vuorotyötä ja hänellä oli aina vuorollaan tapana hakea meidät autolla, Ford-merkkisellä, kuten nykyäänkin.

 

    Se oli hyvä vuosi, vaikka jäikin ainoaksi päiväkodissa.

 

Pieni ihminen nukkui sänkymme vieressä omassa pinnasängyssään, kuuntelin hänen rauhallista hengitystään ja nukahdin hetkeä myöhemmin itsekin. Aamulla vein hänet päiväkotiin ja ajaessani takaisin kotiin aloittaakseni työpäivän hymyilin itsekseni, kuinka äärettömän onnellinen olin siitä, että olimme löytäneet pienelle ihmiselle pienen ja ihanan, turvallisen päiväkodin. Luulen, että hänellekin jää hyviä muistoja päiväkotivuosistaan.

 

SINÄ AAMUNA VASTARANTA OLI KADONNUT

 

Syyskuun viimeinen sunnuntai, ikkunalasin takana maisema uinui vielä mustan taivaan alla istuessani pienen ihmisen kanssa keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaista, oli aivan kuin olisi satanut tuhkaa, vastaranta oli kadonnut paksun sumuverhon taakse. 

 

   Vastapäisten kerrostalojen ikkunoissa ei näkynyt vielä valoja, 

     tuntui kuin koko muu kaupunki olisi vielä nukkunut.

 

 

Pimeyttä seurasi äärettömän kaunis sumuinen aamu, kävelimme sillan yli satamaan ja katsellessani sumuverhon taakse kadonnutta maisemaa hymyilin itsekseni, kuinka jossain sen sumuverhon takana kaupunki heräili uuteen aamuun. Satamassa valkokylkiset laivat seisoivat laiturissa sumun keskellä kuin ne olisivat unohtuneet sinne ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa tuntui aivan kuin olisimme olleet jossain toisessa maailmassa,

 

jossain unenomaisessa.      

 

 

Iltapäivällä pienen ihmisen nukkuessa minä sytytin kynttilän tuomaan lempeää valoa hämärään olohuoneeseen, ikkunalasin takana maisema oli verhoutunut harmaaseen ja sumuverho oli hälvennyt niin, että näin vastarannan valkokylkiset laivat, ne seisoivat edelleen hiljaisina aloillaan. Ihanan hiljainen iltapäivä, koira hyppäsi viereeni sohvalle ja nojasi kuonollaan sohvan käsinojaan katsellakseen ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, ihanan hiljainen iltapäivä, minä huokaisin itsekseni ja katselin, kuinka kynttilän liekki tanssi olohuoneen hämärässä.

 

LIIAN AIKAISTA OLLA KIIRE MIHINKÄÄN

 

Sunnuntaina hetkeä ennen auringonnousua kaduilla on hiljaista, kaupunki ei ole vielä herännyt uuteen aamuun ja hiljaisuuden rikkoo vain yksittäinen ohiajava auto, sillä ei tunnu olevan kiire mihinkään, niin rauhallisesti se lipuu liikenneympyrään ja jatkaa matkaansa sillalle. Pieni ihminen katselee minua rattaistaan ja koira kävelee rauhallisin askelin vieressäni, liian aikaista olla kiire mihinkään, mietin itsekseni auton kadotessa näköpiiristä.

 

Tällaiset aamut ovat taianomaisia, mietin pysähtyessämme katselemaan aamun ensimmäisten auringonsäteiden siivilöityvän korkeiden puiden välistä. Viljelypalstojen takana kulkevalla polulla maisema on alkanut vähitellen verhoutua ruskan lämpimiin väreihin ja auringonsäteiden osuessa keltaisiin lehtiin hetken näyttää kuin kaikki olisi maalattu kultaisella, taianomaisia, sitä tällaiset aamut ovat. Pieni ihminen kulkee edelläni pitkin ruskaan verhoutunutta polkua, juoksee muutaman askeleen ja pysähtyy hetkittäin ihmettelemään jotain polun reunalla.

 

  Liian aikaista olla kiire mihinkään, huomaan miettiväni, liian aikaista.