EHKÄ JUURI SIINÄ ON SEN SALAISUUS

Syyskuussa minä olen ollut onnellinen, mietin yhtenä aikaisena aamuna kävellessäni Valon kanssa kahdestaan viljelypalstojen takana kulkevaa polkua, valtavan onnellinen, vaikka en ole yrittänyt olla. Ehkä juuri siksi olen ollutkin, en ole keskittynyt onnellisuuden tavoitteluun vaan elänyt hetki kerrallaan, pysähtynyt arjen keskellä hetkittäin hengittämään ja ottanut pieni hetkiä itselleni, sellaisia, joissa ei tarvitse tapahtua mitään ihmeellistä.

 

    Ehkä juuri siinä on sen salaisuus, tavallisessa arjessa ja pienissä hetkissä. 

 

 

Yhtenä hiljaisena aamupäivänä minun teki mieli leipoa korvapuusteja, istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä vaivaamassa taikinaa ja ikkunasta tulvivan ilman tanssittaessa pitsiverhoja mietin, kuinka äitini ompeli ne minulle ensimmäiseen kotiini tässä kaupungissa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kotini, jonka ikkunoihin ne lopulta päätyivät, tähän kotiin ne ovat täydelliset ja tämä koti on meille täydellinen. Ihana ajatus, täydellinen koti meille neljälle, mietin hetkeä myöhemmin lisätessäni voita, sokeria ja kanelia kaulitun taikinan päälle.

 

     Rakastan kanelia, se tuoksuu jotenkin turvalliselta. 

 

Taustalla soi musiikkia, joka palaa luokseni aina syksyisin kuin vanha ystävä. Musiikkia, kuten Sufjan Stevens, Ólafur Arnalds, Bon Iver ja The Cinematic Orchestra. Kohtaamme aina syksyisin, kuin aikaa ei olisi kulunut.

 

Onnellinen, sitä minä olen ollut, mietin keittäessäni teetä iltapäivän hiljaisuudessa, valtavan onnellinen.    

ELÄMÄNI TÄRKEIN TEHTÄVÄ

Viime viikkoina valvoessani keskellä yötä pienen ihmisen kanssa olen aina hetkittäin pysähtynyt muistelemaan yötä, kun pieni ihminen oli juuri syntynyt. Sinä kesäkuisena yönä minä valvoin sairaalasängyssä saamatta unta, vaikka en ollut nukkunut kunnolla yli vuorokauteen, olin vain hetkeä aiemmin nostanut lohduttomaan itkuun heränneen vastasyntyneen pienen ihmisen viereeni ja kuuntelin, kuinka hän tuhisi siinä tyytyväisenä. Siinä hän oli turvassa, oman äitinsä lähellä, se oli silloin ja on edelleen hänelle turvallisin paikka tässä maailmassa. 

 

Se on minun elämäni tärkein tehtävä, olla hänen äitinsä, hänen turvapaikkansa ja valvoessani viime viikkoina keskellä yötä hänen kanssaan olen pysähtynyt siihen ajatukseen, kulkenut rauhallisin askelin ympäri hämärää kotiamme pieni ihminen sylissäni. Siihen hän on lopulta aina nukahtanut ja vielä ennen kuin olen laskenut hänet omaan sänkyynsä olen katsellut niitä pieniä kasvoja, tuntenut, kuinka kyyneleet tarttuvat omiin silmäkulmiini. 

 

       Äidin oma pieni ihminen, on vieläkin vaikea ymmärtää, 

            kuinka valtavasti on mahdollista rakastaa.

 

SYVÄLLÄ RINTALASTAN ALLA KUISKAILEE SYKSY

 

Olen huomannut alkaneeni taas kuuntelemaan Taylor Swiftin folklorea, sytyttämään kynttilöitä sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja lauseita puhelimen muistioon, ajatuksia, jotka käyvät ihan hetken mielessä ja katoavat sitten. Luonto on alkanut vähitellen verhoutua kauneimpiin väreihinsä, jotka ovat aivan kuin ne yksittäiset sanat ja lauseet, maalaavat hetken maiseman kauniiksi ja katoavat sitten. 

 

     Syvällä rintalastan alla kuiskailee syksy, kaikista rakkain vuodenaika. 

 

            Rauha. Hiljaisuus.

 

 

Iltaisin pieni ihminen on tahtonut olla vain sylissä, eikä mikään ole tuntunut niissä hetkissä tärkeämmältä kuin olla olemassa hänelle, ihmetellä yhdessä ikkunalasin takana joka ilta aina vähän aikaisemmin hämärtyvää iltaa ja katuvaloja, jotka loistavat keltaista valoaan illan hämärässä. Hänen toinen syksynsä, tahtoisin ikuistaa sen lukemattomiin valokuviin, kerätä kirjojen väliin talteen kaikki syksyn kauneimmat värit ja kertoa sitten vuosien päästä niistä hetkistä, siitä, kuinka onnellinen minä olin saadessani viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan. 

 

SYKSYN LÄHESTYESSÄ OLEN ALKANUT KAIVATA SINNE

 

Istuin pimeässä keittiössä ja katselin, kuinka jostain verhojen raosta autojen valokeilat risteilivät valkoisilla seinillä. Sataman liikennevalot vaihtuivat punaisesta vihreään, yksinäinen auto jatkoi matkaansa sillalle ja minä mietin, kuinka me olimme olleet edellisenä iltana ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen nauttimassa musiikista yleisömeren keskellä ja istuneet vuorokauden vaihteessa ravintolalaivan kannella sataman valojen loisteessa.

 

    Mikroaaltouunin kello näytti aikaa, 02:22. 

 

 

Näin unta mökistä, jonka kuistilla istuimme viisi vuotta sitten kahdestaan kuuntelemassa hiljaisuutta ja jonka viereisellä metsätiellä tanssin sateen jälkeen, unessa siellä oli kaikki hyvin. Syksyn lähestyessä olen huomannut kaipaavani sinne enemmän kuin mihinkään muualle ja palaavani unissani kävelemään pitkin hiljaisia hiekkateitä ja istumaan laiturille ruskaan verhoutuneiden lehtien tanssiessa tuulessa, se oli ainutlaatuisen rakas paikka.

 

 

Aamulla kävelimme pienen ihmisen kanssa omenatarhaan poimimaan omenoita ja katsellessani hänen kävelevän vähän horjuvin askelin ympäri omenatarhaa omena kädessään tuntui uskomattomalta ajatella, että vasta viime syksynä hän nukkui vaunuissaan kävellessäni pitkin ruskaan verhoutuneita katuja. Olisinpa saanut viedä hänet mökille ihmettelemään syksyä, ruskaan verhoutuvaa luontoa ja tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä, hiljaisuutta, joka tuntui syvällä rintalastan alla takkatulen tanssiessa lasin takana ja pimeyden laskeutuessa maiseman ylle.

 

Kotiin palatessamme keitin teetä, sytytin kynttilöitä ja neuloin loppuun viime marraskuussa aloittamani pienen ihmisen villasukat, ei menisi enää kauan, että kumisaappaisiin olisi laitettava villasukat pysyäkseen lämpimänä syyssateiden alkaessa ja pienen ihmisen päästessä ihmettelemään ensimmäistä kertaa elämässään kuralätäköitä.

 

Ehkä ensi yönä saamme enemmän unta, toivoin.         

 

 

JOKIN ON MUUTTUMASSA

 

Sen tuntee jossain syvällä rintalastan alla, sen, kuinka syksy on alkanut lähestyä, mietin kävellessämme yhtenä myöhäisenä elokuun iltana Valon kanssa kahdestaan omenatarhan poikki. Syksy tuoksui vasta häivähdyksenä ilmassa ja menisi vielä hetki ennen kuin luonto verhoutuisi kauneimpiin väreihinsä ennen talvea, mutta minusta tuntui samalta kuin aina syksyn ensimmäisinä päivinä, tuntui kuin jokin olisi muuttumassa. Kuin syksyn lähestymisen, tunsin sen jossain syvällä rintalastani alla ja se sai koko kesän rauhattomasti lyöneen sydämeni rauhoittumaan, jokin oli muuttumassa, edessä oli jotain tuntematonta, jotain uutta ja ehkä vähän jotain vanhaa.

 

        Jokin oli muuttumassa, mikä ihana ajatus.           

 

 

Ei menisi enää kauan ennen kuin illan viimeiset valonsäteet vaihtuisivat hämärän lempeään syliin, minä sanoin vierelläni kulkevalle koiralle, pimeys oli alkanut saapua aina vain aikaisemmin. Meillä ei kuitenkaan ollut kiire mihinkään, istuimme hetkeksi pitkän heinän keskelle kuuntelemaan hiljaisuutta ja hengittämään viileää ilmaa, jokin oli muuttumassa, hymyilin itsekseni ja suljin hetkeksi silmäni, tuuli kuiskaili hiljaa puiden latvoissa. 

 

HILJAINEN SUNNUNTAI-ILTA JA SUOMEN ILMAVOIMAMUSEO

Asuessani kymmenen vuotta sitten Helsingissä minä rakastin museoita. Rakastin kuljeskella kaikessa rauhassa ihmettelemässä museoiden näyttelyitä hiljaisina iltapäivinä, istua sunnuntaiaamuisin Seurasaaren ulkomuseon vanhojen hirsitalojen portailla ja kuunnella, kuinka varovainen tuuli kuiskaili tarinoita vuosikymmenten takaa. Rakastin ja rakastan edelleen museoita, mutta muutettuani yhdeksän vuotta sitten tähän kaupunkiin tavallaan unohdin sen, en enää ihmetellyt museoiden näyttelyitä iltapäivisin. Aina hetkittäin olen pysähtynyt miettimään, kuinka tahtoisin taas ihmetellä, pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan, tahtoisin tutustua vieraisiin museoihin.

 

En tiedä, tuleeko minusta enää koskaan sellaista ihmistä kuin kymmenen vuotta sitten, mutta Heinäkuussa vierailimme Luontomuseon lisäksi ensimmäistä kertaa myös Tikkakoskella Suomen Ilmavoimamuseossa. Kaksi museovierailua enemmän kuin viime vuonna, naurahdin itsekseni kävellessäni pieni aarteemme sylissäni pitkin näyttelyhallia kiertävää ylätasannetta ja katsellessani myöhemmin pienen aarteemme kävelevän vähän horjuvin askelin ympäri näyttelyhallia ihmettelemässä lentokoneiden lisäksi myös kaikkea sellaista, mihin hänen pienet kätensä pääsivät koskemaan. Se oli hänen elämänsä toinen museovierailu, mutta uskallan väittää, ettei se jää viimeiseksi, tahdon näyttää hänelle vielä lukuisia eri museoita ja koko tämän ihmeellisen maailman, ihmetellä, katsella ja kuunnella yhdessä hänen kanssaan, aivan kuten sinä hiljaisena sunnuntai-iltana Ilmavoimamuseossa.

 

HARMAASEEN VERHOUTUNUT ILTAPÄIVÄ HARJULLA

 

Heinäkuun toisella viikolla kävimme pienen aarteemme kanssa Tarhalehdon eläinpihan lisäksi ihan ensimmäistä kertaa myös Harjulla ja katsellessamme edessämme avautuvaa maisemaa jylhiltä kiviportailta minä en voinut olla miettimättä, kuinka katselin sitä samaa maisemaa itse ensimmäistä kertaa sinä keväänä, kun muutin tähän kaupunkiin. Siitä hetkestä tähän hetkeen on kuljettu pitkä matka, mietin itsekseni hengittäessäni syvään pieni aarteemme sylissäni, hetkeä aiemmin oli satanut vettä ja ilma tuoksui raikkaalta, kuin silloin vuosia sitten.

 

Olen katsellut Harjun tornia työhuoneemme ikkunasta monta vuotta, mutta huolimatta siitä, että olen asunut tässä kaupungissa yhdeksän vuotta, minä en ollut koskaan astunut sen ovista sisään tai kiivennyt katselemaan maisemia sen korkeimmalta näköalatasanteelta. Sinä heinäkuisena astuimme tornin ovista sisään ja vierailimme ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevassa Jyväskylän yliopiston Luontomuseossa, se oli pienen aarteemme aivan ensimmäinen museovierailu ja minun sydämeni oli pakahtua rakkaudesta katsellessani, kuinka hän käveli vähän horjuvin askelin ihmettelemässä lasin takana olevia eläimiä. Ihmeellinen pieni ihminen, minä hymyilin itsekseni.

 

 

Museovierailun jälkeen me kiipesimme vielä tornin korkeimmalle näköalatasanteelle katselemaan tätä kaupunkia puiden latvojen yläpuolelta. Oli vuosia, kun enemmän kuin mitään minä tahdoin pois tästä kaupungista, mietin itsekseni katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, enää ei tunnu samalta, kaikkien niiden vuosien jälkeen tämä kaupunki tuntuu kodilta. Maisema oli tuttu, vaikka en ollut koskaan katsellut sitä niin korkealta, keskustan kerrostalojen, tuttujen katujen ja Jyväsjärven lisäksi korkealta näki meidän kotitalomme, sen, mistä on vuosien mittaan tullut meille uskomattoman rakas. Niin on ehkä tullut vähän tästä kaupungistakin, sanoin kuin huomaamattani ääneen ajaessamme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin, ehkä vähän tästä kaupungistakin.

 

TARHALEHDON ELÄINPIHA JA IHANA HEINÄKUINEN ILTAPÄIVÄ

 

Kun kaksi vuotta sitten vasta haaveilimme omasta pienestä aarteesta, mietin aina hetkittäin itsekseni, kuinka tahtoisin ihmetellä tätä maailmaa yhdessä oman pienen aarteemme kanssa, kuunnella yhdessä sateen ropinaa ja katsella, kuinka ensilumi sataa maahan. Jäädessäni heinäkuun alussa kesälomalle päätin, että niiden muutaman lomaviikon aikana ihmettelisimme meidän oman pienen aarteemme kanssa tätä maailmaa yhdessä, aivan kuten silloin kaksi vuotta sitten minä aina hetkittäin itsekseni mietin, ihmettelisimme, katselisimme ja kuuntelisimme.

 

Heinäkuun toisena keskiviikkona ajoimme Lievestuoreelle vierailemaan ihastuttavalla Tarhalehdon eläinpihalla ja saapuessamme sinä aurinkoisena iltapäivänä yli 100-vuotiaaseen pihapiiriin en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka valtavasti rakastin kaikkea sitä jo ennen kuin ehdimme astua portista sisään. Auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni kävellessämme ihan pientä hetkeä myöhemmin katsomaan korkeiden kuusten varjossa kesäpäivästä nautiskelevia alpakoita, auringonsäteiden lämmössä nukkuvaa possua ja varjossa viihtyviä kaneja, joita pieni aarteemme istui katselemaan kiinnostuneena. Oli ihanaa päästä katsomaan ja ihmettelemään yhdessä eläimiä ja nauttimaan sen kauniin pihapiirin erityisestä tunnelmasta, minä mietin ääneen meidän kulkiessamme ympäri pihapiiriä katselemassa eri eläimiä, viiriäisiä, kanoja, kalkkunoita, marsuja ja pientä kilpikonnaa.

 

 

Istuessamme sinä heinäkuisena iltapäivänä pienen aarteemme kanssa katselemassa hevosia pysähdyin hetkeksi miettimään, kuinka suunnattomasti kaipaan takaisin ratsaille, mutta vielä sitäkin enemmän kaipaan sitä, kuinka rauhoituin aina tallilla. Olen suunnitellut monta kertaa palaavani ratsaille, mutta sitä oikeaa hetkeä ei ole vielä tullut, mietin katsellessani pienen aarteemme ihmettelevän ruohoa aidan juurella. Niin, hänelle sinä päivänä eläimiäkin kiinnostavampaa olivat olleet kivet, erilaiset kasvit ja aidat, ihan kaikki sellainen, mitä sai koskettaa ja ihmetellä omissa käsissään, nauroin pienen aarteemme noustessa seisomaan ja ottavan askelia isänsä luokse.

 

Hevosten ja ponien jälkeen kävimme katsomassa vielä lampaita ja vuohia, ne nauttivat lämpimästä kesäpäivästä laitumellaan ja tulivat katselemaan meitä aidan viereen. Ihana iltapäivä, mietin itsekseni kävellessämme pois laitumelta ja pysähtyessämme katsomaan hanhia, joita pieni aarteemme ihmetteli kauemmin kuin mitään muita eläimiä, ehkä niissä oli jotain erityistä. Kaksi irlanninsusikoiraa tervehti meitä kävellessämme ihanan iltapäivän päätteeksi takaisin autollemme, ehkä me nähdään vielä joskus, sanoin ja ajaessamme hetkeä myöhemmin kohti Jyväskylää pieni aarteemme nukahti turvaistuimeensa, hänelle se oli ollut ihmeellinen iltapäivä, ihan erityinen.