PIKKUKAUPUNKI, HILJAINEN ILTA JA ORANSSI POLKUPYÖRÄ

Vuosia sitten, asuessani vielä rakkaassa pikkukaupungissa, minä kuljin aina keväästä syksyyn suurimman osan matkoistani polkupyörällä. Minulla oli isomummoni vanha elämää nähnyt polkupyörä, jonka kanssa seikkailin vanhaa rautatiesiltaa pitkin keskustaan tapaamaan ystäviäni ja metsäpolkua pitkin rantakallioille katselemaan auringonlaskua. Niin, nimenomaan oli, sillä kahdeksan vuotta sitten jäin auton alle pyöräillessäni ja toisin kuin minä, isomummoni vanha polkupyörä ei valitettavasti selvinnyt onnettomuudesta ilman suurempia vahinkoja, eikä selvinnyt minun rakkauteni pyöräilemistä kohtaankaan. Viimeistään sen jälkeen, kun ostimme auton neljä vuotta sitten, polkupyöräni ovat saaneet pölyttyä rauhassa varastossa talven lisäksi myös keväästä syksyyn.

 

Yhtenä huhtikuisena perjantaina päätin kuitenkin, että tahtoisin pyöräillä ensimmäistä kertaa vuosiin ja vähän ennen auringonlaskua minä ajoin joitakin vuosia sitten oranssiksi maalaamallani polkupyörällä metsätietä kohti rantaa, jossa lapsuusvuosinani olimme käyneet kesäisin uimassa. Tunsin, kuinka tuuli tarttui hiuksiini oranssin polkupyörän kiitäessä eteenpäin pitkin metsätietä ja en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka se tuntui jotenkin uskomattoman vapauttavalta, kuin olisin ollut aivan pienen hetken se sama nuori tyttö, joka seikkaili vuosia sitten polkupyörän kanssa pitkin kauniita metsäpolkuja, pikkukaupungin siltoja ja öisiä kadunkulmia.

 

Rannalla oli aivan hiljaista, oli kuin kukaan ei olisi käynyt siellä aikoihin, kuin se olisi unohtunut vähän samalla tavalla kuin oranssi polkupyöräni, jota peitti edelleen pölykerros istuessani hetkeksi rantahiekalle katselemaan järvelle. Olikohan vesi yhtä alhaalla lapsuuteni keväinä, mietin itsekseni katsellessani paennutta rantaviivaa ja kaiken sen rauhoittavan hiljaisuuden keskellä kuuntelin, kuinka aina hetkittäin voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin huhtikuisen illan viimeisten auringonsäteiden painuessa vähitellen vastarannan metsän taakse. Tuntui hyvältä vain olla siinä, istua viileällä rantahiekalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa, pyöräillä kotiin ennen hämärää ja kuunnella musiikkia, joka kuiskaili lempeästi korvaani and the world's love holds me ooh ooh ooh.

 

VUOSI SITTEN MINULLA OLI VAIN AAVISTUS TÄSTÄ RAKKAUDESTA

 

Vuosi sitten pääsiäisen aikaan kävelin viimeistä kertaa ennen pienen aarteemme syntymää vanhan kylän poikki rantaan, kävelymatkaa oli muutaman minuutin verran lapsuudenkotini pihasta ja korvissani soi musiikkia, joka oli vastikään julkaistu. Oli yksi kevään ensimmäisistä oikeasti lämpimistä päivistä, auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja lämmin tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini seistessäni rannalla, siinä samassa kohdassa, missä vielä kymmenen vuotta sitten oli laituri, joka täyttyi kauniina kesäpäivinä lapsista. Pieni karvakuonomme istui vieressäni onnellisena, katseli hetkittäin minua silmiin ja haisteli raikasta ilmaa lämpimän tuulen tarttuessa sen pehmeään turkkiin, minun oma rakas pieni karvakuononi, josta tulisi vain paria kuukautta myöhemmin isoveli.

 

Muistan, kuinka mietin sinä huhtikuisena päivänä, että seuraavan kerran matkustaessamme siihen rakkaaseen pikkukaupunkiin minusta olisi tullut äiti ja saisin katsella niitä rakkaita maisemia yhdessä pienen aarteemme kanssa. Kaikki olisi toisin, vaikka kaikki olisikin pysynyt ennallaan, veneet seisoisivat rannassa ja kesäiltoina huvilalta kaikuisi järven yli musiikkia, kaikki olisi toisin, vaikka aurinko laskisi edelleen vastarannan metsän taakse ja öisin olisi niin käsittämättömän hiljaista, että se tuntuisi melkein epätodelliselta. Ja niin kaikki olikin, minä mietin kävellessäni nyt vuotta myöhemmin vanhan kylän poikki samaan rantaan, kaikki oli toisin, vaikka veneet seisoivat edelleen rannassa täsmälleen samoilla paikoilla kuin vuosi sitten ja hiljaisuus kaikui tuulessa.

 

 

Nyt vuotta myöhemmin pääsiäisen aikaan minä seisoin sillä samalla rannalla pieni aarteemme sylissäni, katselin harmaan sävyihin verhoutunutta tuttua maisemaa ja lämpimän tuulen tarttuessa hetkittäin hiuksiini en osannut olla hymyilemättä, kuinka kaikki oli nyt paremmin kuin vuosi sitten. Minusta oli tullut äiti pienelle ihmeelliselle ihmiselle, joka katseli minua syvälle silmiin ja tahtoi vain hetkeä myöhemmin päästä itse ihmettelemään lumen alta paljastunutta heinikkoa, se rapisi pienten käsien ja jalkojen alla. Siinä minä olin, pienen aarteemme kanssa ihmettelemässä hänen ensimmäistä kevättään pienen karvakuonon istuessa vieressämme, haistellessa hetkittäin raikasta ilmaa ja käydessä lopulta makuulleen, nauttiessa kevätpäivän lämpimästä tuulesta. Vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan näin suurta rakkautta, vuosi sitten minulla oli vain aavistus kaikesta siitä, mitä elämäni on nyt vuotta myöhemmin, vain kaukainen aavistus kaikesta siitä onnesta, mikä läikehtii rintalastani alla.

 

OLAVINLINNA, VANHA RAUTATIESILTA JA HETKI KAHDESTAAN

 

Huhtikuun viidennentoista päivän iltana vietimme maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin kahdestaan, kävelimme pitkin lempeiden auringonsäteiden verhoamia katuja ja pysähdyimme vanhalle rautatiesillalle hetkeksi katselemaan, kuinka Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan auringonsäteiden loisteessa. Pieni oopperakaupunki oli alkanut vähitellen heräilemään tulevaan kesään ja mietin itsekseni kaikkia niitä lapsuusvuosieni kauniita kesäpäiviä, joina kävimme Lippakioskilla syömässä jäätelöt ja jatkoimme sitten matkaamme rantatietä pitkin kohti sitä vanhaa kivilinnaa. Se oli minulle lapsuusvuosinani äärettömän kiehtova paikka ja on sitä edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen, hymyilin ja hengitin keuhkojeni täydeltä kevättä.

Illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa ohitsemme kulki juna, silläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja kuunnellessani junan äänen vähitellen loittonevan kysyin, oletko koskaan kävellyt rautatiesillan päässä olevan tunnelin läpi. Kerroin, kuinka yhtenä neljäntoista vuoden takaisena iltana kävelimme ystävieni kanssa sen läpi, minulla oli päälläni valtavan kaunis vaaleanpunainen mekko ja uudet kengät hiersivät niin, että kävelin myöhemmin kotiin paljain jaloin. Muistan, kuinka niinä vuosina tahdoin enemmän kuin mitään päästä pois siitä pikkukaupungista, vaikka näin neljätoista vuotta myöhemmin olenkin äärettömän onnellinen siitä, että sain viettää nuoruusvuoteni juuri siinä pienessä oopperakaupungissa, ehtihän sitä myöhemminkin lähteä pois.

 

 

Eikä se kaipuu takaisin pikkukaupungin rauhaan tunnu lähtevän koskaan, sanoin ääneen kävellessämme hetkeä myöhemmin pitkin Olavinkatua ja hakiessamme vielä ruokaa ennen kuin palaisimme takaisin pienen aarteemme luokse. Hän oli viettänyt aikaa isovanhempiensa kanssa sinä iltana ja katsellessani rakkaita maisemia tuulilasin takana ajaessamme pidempää reittiä takaisin huokaisin, kuinka onnellinen olinkaan siitä, että olimme saaneet ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin aikaa meille kahdelle. Muutaman tunnin aikaa olla ihan vain me kaksi, kävellä pitkin pikkukaupungin katuja, olla puhumatta mistään kovin vakavasta ja nauraa ihan niille samoille asioille, joille olemme nauraneet yhdessä pian kymmenen vuotta, kymmenen ihmeellistä vuotta.

 

KUIN SILMÄNRÄPÄYKSESSÄ TALVI VAIHTUI KEVÄÄSEEN

 

Kevät on vähitellen alkanut tuntua jokaisessa hengenvedossani, mietin yhtenä aamuna seistessäni parvekkeella kuuntelemassa voimistuvaa tuulta ja katselemassa, kuinka järvi oli alkanut kuin huomaamattani vapautua jään alta. Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut silmänräpäyksessä, kuin lumihuntuun verhoutunut maisema olisi ihan silmänräpäyksessä vaihtunut kevääsen, ensimmäisiin silmuihin lehtipuiden oksilla ja kuivaan asfalttiin jalkojeni alla, tuulessa aivan valtoimenaan leijailevaan katupölyyn ja siihen, kuinka kaikki tuntui vähän kevyemmältä. 

 

Huhtikuun ensimmäisenä lauantaina me kävelimme iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa vähitellen kevääseen heräilevässä omenatarhassa ja kantaessani pientä aarrettamme sylissäni huokaisin itsekseni, kuinka vuosi sitten vasta odotimme saavamme hänet syliimme ensimmäistä kertaa. Aivan kuin talvi vaihtui kevääseen, tuntui kuin ihan silmänräpäyksessä hänestä olisi kasvanut ihmeellinen pieni ihminen, joka ihmetteli kevääseen herännyttä maisemaa ja nauroi valloittavasti huomatessaan, kuinka pieni karvakuonomme innostui riehumaan. 

 

Hänen ensimmäinen keväänsä, minä huokaisin ääneen hetkeä myöhemmin pienen aarteemme asettuessa pienen karvakuonomme viereen selälleen ihmetelemään tuulessa heiluvia koivun oksia ja sinistä taivasta. Hänelle ihan kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä ja on uskomattoman suuri onni, että saamme ihmetellä kevättä ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, ihmetellä tuulessa heiluvia oksia, lumen alta paljastutta ruohikkoa ja ehkä pian kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Niin suuri onni, hymyilin vielä kävellessämme kotiin ja pysähtyessämme katselemaan hetkeksi järvelle, ei menisi enää kauaa ennen kuin viimeisetkin jäät olisivat sulaneet ja talvi olisi muisto vain.

 

SAVONLINNA, VON HERTZEN BROTHERS JA HETKI ITSEKSENI

 

Helmikuun viimeisenä iltana istuin yksin hotellihuoneessa ja katselin kuudennen kerroksen ikkunasta avautuvaa maisemaa, korkeiden puiden takana siintävää järveä ja lähempänä, ikkunan alla seisovaa hiljaista parkkihallia. Unohduin muistelemaan yhtä viidentoista vuoden takaista kevätpäivää, kun istuin ystävieni kanssa parkkihallin katolla auringonsäteiden kirkkaassa loisteessa ja katselin kameran linssin lävitse, kuinka pojat skeittasivat. Se oli yksi kevään kauneimmista päivistä, hymyilin itsekseni kävellessäni hetkeä myöhemmin pitkin Tottinkatua pitkin käymään vanhassa lähikaupassani ja poiketessani paluumatkalla Riihisaareen katselemaan järvelle.

 

Olen asunut yli kaksikymmentä vuotta elämästäni Savonlinnassa, siinä valtavan rakkaassa pikkukaupungissa, jonka kaduilla palaan aina juurilleni rauhattoman sydämeni muuttaessani rytmiään. Ennen sitä helmikuista iltaa en ollut kuitenkaan koskaan ollut viettänyt yötä yhdessäkään sen rakkaaan pikkukaupungin hotelleista ja katsellessani sinä iltana peilikuvaani hotellihuoneen kylpyhuoneessa mietin itsekseni, kuinka erityiseltä tuntui olla sinä iltana juuri siellä. Tuntui erityiseltä viettää se ilta ja seuraava yö pikkukaupungin rauhassa, olivathan ne ensimmäinen ilta ja yö, jotka viettäisin kokonaan aivan itsekseni pienen aarteemme syntymän jälkeen.

 

 

Myöhemmin samana iltana suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni House of Olafiin, ensimmäistä kertaa, mietin kävellessäni pitkin Olavinkatua ja naurahdin ääneen, kuinka uskomattomalta se tuntui. Kun vuosia sitten asuin vielä siinä pienessä oopperakaupungissa, sellainen paikka olisi nimittäin ollut enemmän kuin olisin siihen kaupunkiin uskaltanut toivoakaan. Sinä helmikuun viimeisenä iltana House of Olafissa soittaisi Von Hertzen Brothers ja seistessäni vain hetkeä myöhemmin odottamassa keikan alkamista unohduin miettimään itsekseni, kuinka kymmenen vuotta sitten toukokuussa hukuin musiikkiin yhtyeen keikalla Tulisuudelmassa ja seuraavana aamuna pakkasin elämäni muuttolaatikoihin muuttaakseni takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin asuttuani kolme vuotta Helsingissä. Muistan ajatelleeni silloin, etteivät ne olisi jäähyväiset, minä palaisin vielä jäädäkseni.

 

Jos joku olisi kertonut minulle sinä kymmenen vuoden takaisena iltana, etten minä koskaan palaisi Helsinkiin jäädäkseni tai että kymmenen vuotta myöhemmin hukkuisin musiikkiin yhtyeen keikalla siinä kovin rakkaassa pikkukaupungissa, en olisi uskonut. Siinä minä kuitenkin seisoin, House of Olafin hämärässä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja nautin jokaisella hengenvedollani rakkaan musiikin täyttäessä vanhaa veturitallia. Pienen oopperakaupungin nukkuessa talviuntaan ikkunalasien takana musiikki juoksi kylminä väreinä kalpealla ihollani, otti turvalliseen syliinsä keinuttaen mukanaan tunteiden valtameressä ja sai minut nostamaan käteni ilmaan, huutamaan siitä äärettömästä rakkaudesta, joka sai sydämeni lyömään kiivaasti.

 

 

Olen saanut todistaa Von Hertzen Brothersin uskomattomuutta värivalojen loisteessa kymmeniä kertoja, mutta seistessäni sinä helmikuisena iltana vanhan veturitallin hämärässä hymyilin itsekseni, kuinka se kerta tuntui jotenkin aivan erityiseltä. Tuntui erityiseltä saada todistaa sitä uskomattomuutta ja musiikin ääretöntä voimaa omassa kotikaupungissani, hymyilin nostaessani vielä kerran käteni ilmaan siitä loputtomasta rakkaudesta ja olin jokaisella hengenvedollani niin onnellinen, että sitä on vieläkin vaikea, lähes mahdoton pukea sanoiksi.

 

 

Pikkukaupungin kaduilla oli aivan hiljaista kävellessäni myöhemmin takaisin hotellille hakemaan kamerani ja jatkaessani sitten matkaani sinne, missä minulla yhdeksän vuotta sitten oli valoisa koti, jonka ikkunalaudoilla oli kasoittain levyjä. Linnankatu on minulle yksi pikkukaupungin rakkaimmista kaduista, mietin pysähtyessäni katselemaan pimeyteen verhoutunutta katua ja unohtuessani miettimään, kuinka yhdeksän vuotta sitten kävelin sitä samaa katua täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Eksyksissä, sitä minä silloin yhdeksän vuotta sitten olin, mietin pysähtyessäni vanhan kotitaloni kohdalla ja hymyillen muistelin sitä pientä ja rakasta asuntoa, jonka valkoisille seinille ripustin muistoja vuosien varrelta ja jonka ikkunoista katselin iltaisin tummansinisen taivaan alla uinuvaa Linnankatua. Kaupunki ympärilläni nukkui rauhallista talviuntaan jatkaessani matkaani satamaan ja pysähtyessäni vielä hetkeksi katselemaan rakasta maisemaa, hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa.

 

Puoli kahden aikaan yöllä istuin hämärän hotellihuoneen sohvalla katsomassa kaikessa rauhassa Heartlandin uutta tuotantokautta ja syömässä pizzaa naurahtaen aina hetkittäin itsekseni, kuinka kummalliselta se tuntui. Vähintään yhtä kummalliselta tuntui mennä hetkeä myöhemmin yksin nukkumaan, piiloutua hotellin pehmeisiin lakanoihin ja kuunnella ilmastoinnin rauhoittavaa huminaa. Se oli ensimmäinen yö kahdeksaan kuukauteen, jonka nukuin ilman omaa pientä aarrettamme ja valehtelisin väittäessäni, etteikö minulla olisi viimeistään niinä aamuyön tunteina hotellihuoneen pimeydessä tullut aivan järjetön ikävä sitä pientä ja valtavan rakasta ihmistä.

 

Aamulla heräsin aikaisin ja kävelin harmaata Satamakatua pitkin aamiaiselle, olin nukkunut rauhallisemmin kuin olin nukkunut viikkoihin ja syödessäni siinä kiireettömyydessä aamiaista hengitin syvään, en muistanut, milloin viimeksi olisin syönyt aamiaisen ilman kiirettä mihinkään, kaikessa rauhassa. Aamiaisen jälkeen kävelin Riihisaareen hengittämään raitista ilmaa ja nauttimaan kiireettömästä aamustani, kuuntelemaan, kuinka tuuli tarttui puiden latvoihin. Vastarannalla Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan harmaan sävyiihin verhoutuneen taivaan alla ja lumihiutaleet tanssivat varovaisessa tuulessa tarttuen hiuksiini, jossain syvällä rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, se oli kaikessa harmaudessaan aivan uskomattoman kaunis aamu.

 

Palatessani takaisin hotellille keitin itselleni teetä ja palasin vielä aivan hetkeksi pehmeisiin lakanoihin, ihan vain, koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Taustalla soi Von Hertzen Brothers, ne samat rakkaat biisit, jotka olivat edellisenä iltana kaikuneet House of Olafin hämärässä ja minä hymyilin itsekseni, kuinka se vuorokausi itsekseni oli ollut ihana. Ihanaa oli kuitenkin myös hetkeä myöhemmin palata pienen aarteemme luokse, minulla oli ollut järjetön ikävä sitä pientä ihmistä, järjetön ikävä, vaikka se pieni irtiotto arjesta olikin tarpeeseen.

 

ELÄMÄNI ERITYISIMMÄT YHDEKSÄN KUUKAUTTA, MINÄ HUOKAISIN

 

Pieni aarteemme täyttää maaliskuussa yhdeksän kuukautta, mietin ääneen yhtenä iltapäivänä istuessani pienen aarteemme kanssa kahdestaan keittiön pöydän ääressä ja katsellessani, kuinka ikkunalasin takana iltapäivän viimeiset auringonsäteet loivat kauniin lempeitä varjoja vastapäisen kerrostalon seinään. Kerrostalojen välistä avautuva rakas maisema oli vielä luminen, jään ylitse kulkevalla polulla ihmiset olivat matkalla kohti satamaa ja maiseman yllä taivas alkoi vähitellen verhoutua vaaleanpunaiseen, tulisi kylmä yö. Tuulessa oli kuitenkin jo joinakin aamuina ollut häivähdys keväästä ja ennen kuin huomaisinkaan, jään ylitse ei pääsisi enää kävelemään satamaan ja meidän oman pienen aarteemme ensimmäinen talvi vaihtuisi kevääseen, hänen ensimmäiseensä.

Maaliskuussa siitä on tullut kuluneeksi yhdeksän kokonaista kuukautta, kun sain ensimmäistä kertaa pidellä sylissäni pientä aarrettamme, yhdeksän kokonaista kuukautta siitä kesäkuisesta hetkestä, kun minusta tuli äiti ja koko maailmani muuttui. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on niin kauan, minä mietin katsellessani pienen aarteemme tarttuvan pienillä käsillään pöydälle asettelemiini valokuviin, jotka minä olin ottanut viime syksynä kävellessäni pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa pitkin ruskan väreihin verhoutuineita katuja. Sinä iltapäivänä taivaan verhoutuessa vaaleanpunaiseen kokosin niitä valokuvia albumiin ja kirjoitin viereen kauniita sanoja, voidakseni palata niihin erityisiin hetkiin vielä vuosikymmenten päästä ja mikä vielä tärkeämpää, jotta pieni aarteemme voisi joskus vuosien päästä katsella valokuvia ensimmäiseltä vuodeltaan, vauvavuodeltaan.

 

 

Näiden yhdeksän kuukauden aikana pienestä aarteestamme on kasvanut hurmaava ja ihmeellinen pieni ihminen, joka nukahtaa iltaisin viereeni ja nauraa aamuisin avatessani makuuhuoneen verhot, pieni ihminen, joka istui sinä iltapäivänä kanssani keittiön pöydän ääressä ja katseli tarkasti, kuinka minä liimasin valokuvia albumin mustille sivuille. Yhdeksän kuukautta, ihmettelin vielä ääneen pukiessani hetkeä myöhemmin pienen aarteemme lämpimästi ja sulkiessani oven takanamme lähtiessämme viemään pientä karvakuonoamme iltakävelylle, elämäni erityisimmät yhdeksän kuukautta, oman rakkaan pienen aarteemme elämän ensimmäiset yhdeksän kuukautta.

 

TÄMÄ VUOSI ON AIVAN UUSI SEIKKAILU

 

Vain hetki ennen kuin vuosi vaihtui, minä istuin olohuoneen sohvalla ja katselin, kuinka järven toisella puolella ilotulitukset valaisivat aina hetkittäin pimeyteen verhoutunutta maisemaa. Vuosi 2024 oli muuttanut elämääni enemmän kuin mikään vuosi aiemmin, olin saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja pitää ensimmäistä kertaa sylissäni omaa pientä aarrettamme, minusta oli tullut äiti. Erityinen, niin äärettömän erityinen vuosi, ajattelin katsellessamme maailman rakkaimman kanssa yhdessä, kuinka vuosi vaihtui seuraavaan ja ikkunalasin takana ilotulitukset maalasivat taivaalle värikkäitä kuvioita. Ilotulitusten äänet kantautuivat vaimeina kotiimme vielä, kun suljin hetkeä myöhemmin silmäni ja nukahdin pienen aarteemme viereen miettien, kuinka minä en tiennyt tulevasta vuodesta tavallaan mitään ja kuinka se tuntui siinä hetkessä jotenkin kummallisen rauhoittavalta.

 

Tammikuu kulki ohitse kuin virtaava joki ja kun minä tammikuun viimeisenä tiistaina kävelin aamulla pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa tutuimpia katuja unohduin miettimään itsekseni, kuinka tuntui kuin vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Sen vuoden ensimmäisen aamun jälkeen olin jo kuitenkin ehtinyt kävellä lumisateessa nauttien talven taianomaisuudesta ja ihmetellä hetkittäin, kuinka auringonsäteiden loisteessa oli tuntunut aivan kuin tuulessa olisi ollut häivähdys keväästä, pieni aarteemme oli oppinut ryömimään ja vauhtia oli riittänyt aamusta iltaan, mutta silti tuntui kuin ihan vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Se, jolloin istuimme keittiössä yhdessä syömässä kaurapuuroa ja ihmettelemässä kirkkaita valonsäteitä, jotka maalasivat varjoja valkoisille seinille, niin, tammikuu oli kulkenut ohitse kuin virtaava joki tai ainakin siltä se tuntui.

 

 

Vuosi 2025 on aivan uusi seikkailu, ajattelin sinä tammikuun viimeisenä aamuna meidän palatessamme kotiin. Pieni aarteemme oli nukahtanut kotimatkalla ja tuhisi edelleen tyytyväisenä vaunuissaan, minä keitin itselleni teetä ja istuin hetkeksi keittiön pöydän ääreen, katselin, kuinka lumisade yltyi ikkunalasin takana. Aivan uusi seikkailu, minä hymyilin itsekseni ja kuuntelin olohuoneesta kantautuvaa kovin tyytyväistä tuhinaa, onnekseni saan kokea sen seikkailun juuri hänen kanssaan, hänen ja koko pienen perheemme, ihan valtavan suuri onni.

 

NELJÄ TAIANOMAISTA ILTAA VÄRIVALOJEN LOISTEESSA

Vaikka vuosi vaihtuikin kuukausi sitten, minä tahdon vielä ihan pieneksi hetkeksi palata viime vuoteen, neljään taianomaiseen iltaan värivalojen loisteessa. Tahdon palata, koska tämän vauvavuoden aikana olen ymmärtänyt, että ne hetket värivalojen loisteessa ovat minulle aivan äärettömän tärkeitä. Olen valtavan kiitollinen, että saan olla pienen aarteemme äiti ja en vaihtaisi hänen kanssaan viettämiäni hetkiä mihinkään, mutta minusta tuntuu, että olen ollut parempi äiti saadessani aina hetkittäin edes vähän aikaa itselleni, aikaa värivalojen loisteessa.

 

 APULANTA & SINFONIA LAHTI @ NOKIA AREENA 25 10 2024      

 

Lokakuun viimeisenä perjantaina ajoin ensimmäistä kertaa meidän pienen aarteemme syntymän jälkeen yksin pidemmän matkan ja maisemien vaihtuessa tuulilasin takana hymyilin hetkittäin itsekseni, kuinka äärettömästi minä rakastin sitä uskomatonta vapauden tunnetta, joka tuntui rintalastani alla auton kulkiessa eteenpäin kohti määränpäätä. Sinä iltapäivänä minulla oli määränpäänä Tampere ja saapuessani perille istuin vielä hetken ratin takana, hengitin syvään ja kun myöhemmin samana iltana seisoin yleisömeren keskellä loppuunmyydyllä Nokia Areenalla Sinfonia Lahden aloittaessa illan tunsin, kuinka kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Minä olin odottanut sitä iltaa kokonaisen vuoden, odottanut pääseväni todistamaan jotain sellaista, mikä tuntuisi varmasti selkärankani jokaisessa nikamassa, mutta en olisi osannut kuvitellakaan, että se olisi ollut niin uskomatonta.

Se ilta värivalojen loisteessa oli spektaakkeli, jotain sellaista, mikä tuntui minun jokaisessa hengenvedossani, sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiänsä ja kyyneleet virtaamaan kerta toisensa jälkeen poskipäilleni, se oli yksinkertaisesti uskomattominta, mitä olen saanut vuosiin värivalojen loisteessa todistaa. Rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhdistämisessä ei oikeastaan ole mitään uutta, mutta Apulannan noustessa sinä lokakuisena iltana sinfoniaorkesterin kanssa värivalojen loisteeseen ja ensimmäisen biisin 007 kaikuessa loppuunmyydyllä areenalla tuntui kuin en olisi koskaan kuullut mitään yhtä uskomatonta. Musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olin saanut todistaa yhtyettä värivalojen loisteessa ja hymyilin itsekseni biisien, kuten Pala siitä ja Routa tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, olin kuullut ne lukemattomia kertoja, mutta en koskaan niin kuin sinä iltana. Yhdet spektaakkelin hienoimmista hetkistä koettiin ensimmäisen setin puolivälin jälkeen, kun 008 kaikui loppuunmyydyllä areenalla A capellana kauniimpana kuin olisin ikinä osannut kuvitella ja kun Odotus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin ihoani, niissä hetkissä tuntui kuin koko suuri maailma olisi pysähtynyt aloilleen, oli olemassa vain juuri se hetki värivaloissa ja sielua armottomasti ravisuttava musiikki.

 

 

Uskomattoman spektaakkelin toinen setti alkoi mystisesti ja hulvattomasti, kun värivalojen loisteeseen saapui sinfoniaorkesterin lisäksi kaapuun verhoutunut Marzi Nyman, joka alkoi lausua puoliajan ensimmäistä biisiä. Minä tahdon ulos, tahdon ulos kattilasta, minä tahdon pelastaa vielä sinutkin kiehumasta, Nyman lausui ja minä naurahtaen mietin itsekseni, kuinka se ilta oli kuljettanut mukanaan tunteiden ääripäissä. Sinä iltana musiikki ja tunteet olivat olleet niin suuria, että kaikki se oli tuntunut hetkittäin vähän epätodelliselta ja siltä se tuntui myös, kun Koneeseen kadonnut kasvoi valtameren kokoiseksi, vyöryi yleisömeren ylitse aivan kuin hyökyaalto. Tuntui turvalliselta keinua musiikin mukana sen hyökyaallon harjalla, antaa sen viedä minut mukanaan ja olla hetki olemassa vain sitä hetkeä varten, tuntea musiikki jokaisessa hengenvedossani ja tuntea, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteinä silmäkulmiin. Ehkä juuri niistä Himalajan kokoisista tunteista ja vielä niitäkin suuremmasta musiikista oli kysymys sen illan taianomaisuudessa, siitä, kuinka ne saivat tuntemaan kuin hetken aikaa kaikki olisi siinä, hymyilin vielä encorenkin aikana, kun Valot pimeyksien reunoilla sai valot syttymään yleisömeressä ja kun Anna mulle piiskaa päätti spektaakkelin, aivan kuten sillä oli tapana päättää jokainen yhtyeen keikka.

 

Onneksi olin kaikesta loputtomasta väsymyksestäni huolimatta lähtenyt sinä päivänä Tampereelle, minä mietin ajaessani puolenyön aikaan kohti Jyväskylää ja pysähtyessäni ensimmäistä kertaa matkan aikana seisoin hetken tyhjällä parkkipaikalla pimeyden keskellä, kuuntelin hiljaisuutta ja hengitin syvään, onneksi minä olin lähtenyt. Koskaan ei tule toista sellaista iltaa, minä mietin jatkaessani matkaani ja hymyilin itsekseni radion soittaessa vuosien takaista Apulantaa kuin se olisi lukenut ajatukseni, kuin se olisi tiennyt, että vain hetki sitten tapahtui jotain sellaista, mitä en tule koskaan elämässäni unohtamaan. Olen nähnyt Apulannan lukuisia kertoja niin klubeilla, konserttisaleissa, festarilavoilla, jäähalleissa kuin myös Olympiastadionilla, mutta se, mitä olin saanut todistaa sinä lokakuisena iltana, oli aivan epäilemättä yhtyeen paras keikka. Se oli Spektaakkeli, isolla ässällä.

 

 

    PMMP @ NOKIA AREENA 08 11 2024

Yksitoista vuotta sitten yhtenä lokakuisena iltana kyyneleet virtasivat pitkin poskipäitäni aivan ensimmäisistä soinnuista viimeisiin asti, kun PMMP soitti viimeisen keikkansa Helsingin jäähallissa, sinä iltana jotain suurta päättyi ja kävellessäni keikan jälkeen yön pimeydessä rautatieasemalle minussa kaikui pohjattomalta tuntunut tyhjyys. Melko tarkalleen yksitoista vuotta myöhemmin ajoin Tampereelle katsomaan yhtyeen nousevan jälleen värivalojen loisteeseen, autossa soi yhtyeen ensimmäinen albumi ja en voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi kuulla niitä rakkaita biisejä värivalojen loisteessa kaikkien näiden vuosien jälkeen, miltä tuntuisi istua yleisössä yhtyeen noustessa lavalle. Se tuntui epätodelliselta ajatukselta vielä kävellessäni Tammerkosken vartta pitkin hengittämässä syvään, nauttimassa hetken sen aivan valtavan rakkaan kaupungin maisemista ja suunnatessani lopulta kohti areenaa, jonka ovilla ihmiset jonottivat päästäkseen näkemään yhtyeen värivaloissa vielä kerran.

Kun yhtye lopulta nousi värivalojen loisteeseen sinä marraskuisena iltana minusta tuntui epätodelliselta, tuntui epätodelliselta, koska olin ehtinyt niin kauan ajatella, ettei se hetki koskaan koittaisi, olin ehtinyt ajatella, että se olisi vain jotain sellaista, mistä voisin haaveilla. Sinä iltana ei tarvinnut enää haaveilla ja samalla, kun tuntui epätodelliselta, tuntui myös aivan äärettömän hyvältä istua siinä ja tuntea, kuinka kyyneleet tarttuivat kitenä silmäkulmiini siitä loputtomasta onnesta. Kun illan ensimmäinen biisi Kuvia vaihtui seuraaviin ja rakkaat biisit, kuten Merimiehen vaimo, Heliumpallo, 4ever Young ja Mummola kaikuivat värivaloissa, huomasin pyyhkiväni kyyneleitä silmäkulmistani. Niihin biiseihin on vuosien varrella kätkeytynyt suunnattomasti elämää, ne ovat soineet, vaikka musiikki värivalojen loisteessa hiljeni yksitoista vuotta sitten, ne ovat soineet vuodesta toiseen ja sinä kauniina iltana ne sulkivat minut turvalliseen syliinsä ja saivat tuntemaan kuin olisin palannut kotiin.

Niin, aivan kuin olisin palannut kotiin, siltä minusta tuntui sinä marraskuisena iltana uskomattoman rakkaiden biisien kaikuessa yleisömeren ylitse, kuin olisin palannut kotiin oltuani vuosia eksyksissä. Sinä iltana PMMP oli tuttu ja turvallinen, mutta samanaikaisesti myös uusi ja mahdollisesti vielä uskomattomampi kuin mitä se oli yksitoista vuotta sitten ollut, sinä marraskuisena iltana yhtye oli täynnä uutta energiaa, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani. Yksi Suomen parhaimmista yhtyeistä livenä, sitä PMMP oli silloin yksitoista vuotta sitten ja sitä se oli myös sinä iltana rakkaiden biisien, kuten Kovemmat kädet, Päiväkoti, Maria Magdalena, Pariterapiaa ja Päät soittaa kaikuessa loppuunmyydyllä areenalla ja yleisömeren syttyessä liekkeihin musiikin vyöryessä sen ylitse. Hetkittäin yleisömeri täyttyi tuhansista valoista, kuten sanojen sisällä on, sinussa vesi raskas rannaton, se tahdotonta, liikuttelee, kuin vuorovesi nousee tai laskee, vie onnetonta murtaessa minut pieniin palasiin ja syttyi sitten taas liekkeihin, kun ennen encorea kuultiin Tytöt ja Matoja. Valtameren kokoisia tunteita ja ihan äärettömän rakasta musiikkia, niitä se marraskuinen ilta oli täynnä ja kun illan viimeinen biisi Rusketusraidat sai myös istumakatsomon nousemaan ylös minä hymyilin itsekseni, kuinka ei voi koskaan tulla toista PMMP:tä.

Ajaessani puolenyön aikaan Tampereelta kohti Jyväskylää olin väsynyt, mutta niin äärimmäisen onnellinen, etten osannut lopettaa hymyilemistä edes joutuessani hetkittäin pysähtymään keskelle pimeyttä pitääkseni itseni hereillä, huonosti nukutut yöt tuntuivat enemmän kuin minä olisin osannut ajatellakaan. Seistessäni kerta toisensa jälkeen keskellä pimeyttä auton ajovalojen luodessa valokeilan keskelle pimeyttä mietin, kuinka ajaisin sen matkan tuhat kertaa uudestaan vain päästäkseni kokemaan jotain sellaista, mitä olin onnekseni saanut sinä iltana kokea. Ajaisin koska tahansa, mutta jos se oli tällä kertaa todella viimeinen kerta, kun sain todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa, se oli ollut jotain sellaista, mistä minä kertoisin varmasti vielä vuosikymmenten päästä, kertoisin, ettei koskaan tullut mitään samanlaista, ei tullut koskaan toista PMMP:tä.

 

 

 VON HERTZEN BROTHERS @ LUTAKKO 22 11 2024      

Von Hertzen Brothers on ehdottomasti yksi merkittävimmistä yhtyeistä minun elämässäni, yksi niistä yhtyeistä, joiden musiikki on kulkenut rinnallani aina vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. Vuosien mittaan olen saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa lukuisia kertoja ja kun yhtenä kylmänä marraskuisena iltana kävelin Kuokkalan sillan ylitse Lutakkoon yhtyeen keikalle unohduin hetkeksi miettimään kaikkia niitä hetkiä, jotka olen vuosien saatossa saanut viettää yhtyeen keikoilla värivalojen loisteessa. Ne hetket ovat olleet minulle korvaamattoman tärkeitä, niinä hetkinä musiikki on tuntunut selkärankani jokaisessa nikamassa ja niin se tuntui myös sinä marraskuisena iltana, kun nostin käteni ilmaan rakkaan musiikin viedessä minut mukanaan.

Yhtye julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa In Murmuration lokakuun viimeisenä perjantaina ja kuten yhtyeen jokaisen albumin kohdalla, olin äärettömän onnellinen päästessäni kuulemaan uuden albumin biisejä värivalojen loisteessa. Olin rakastunut siihen yhdeksänteen albumiin jo sen soidessa kuulokkeissani marraskuun pimeyteen verhoutuneina iltoina, mutta sinä iltana värivalojen loisteessa rakastuin siihen entistä palavammin. Tietenkin rakastuin, hymyilin itsekseni yleisön keskellä musiikin pitäessä minua tiukasti otteessaan ja mietin, kuinka en turhaan ole palannut värivalojen loisteeseen kerta toisensa jälkeen. Von Hertzen Brothers on nimittäin livenä ilmiömäinen ja sitä se oli sinä marraskuisena iltanakin, niin uskomaton, että aion palata värivalojen loisteessa myös tulevaisuudessa, hukkumaan musiikkiin ja rakastumaan kerta toisensa jälkeen aina vähän palavammin.

 

 

     EMMA & MATILDA @ LUTAKKO 28 11 2024

 

Neljäs ja samalla vuoden viimeinen taianomainen ilta värivalojen loisteessa oli verhottu kauniisiin sanoihin ja lempeään, syvällä sielussa tuntuvaan musiikkiin. Sinä marraskuisena iltana Lutakko tuntui vähän samalta kuin Tavastia tuntui vuosia sitten, tavallaan kuin olohuoneelta ja musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani oloni tuntui turvalliselta, kuin olisin palannut kotiin pitkän matkan jälkeen. Hetken aikaa ei ollut olemassa mitään muuta, ei tarvinnut olla mitään muuta, musiikki keinutti lempeässä sylissään ja tunsin, kuinka jossain syvällä rintalastani alla asui rauha, sellainen valtameren kokoinen rauha, joka sai rauhattoman sydämeni muuttamaa rytmiään.

Emma & Matilda on jotain sellaista, mitä juuri sinä marraskuisena iltana tarvitsin, kaunista ja lempeää, syvällä sielussa asti tuntuvaa. Kävellessäni kotiin myöhemmin sinä iltana jäin pieneksi hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja kaupungin valoja, hengitin syvään ja hymyilin itsekseni, kuinka hetkittäin sellaista tarvitsee tavallaan enemmän kuin mitään, syvällä sielussa tuntuvaa musiikkia ja valtameren kokoista rauhaa.