OLEN KAIVANNUT SINNE ENEMMÄN KUIN AIKOIHIN

 

Meillä oli vuosien ajan tapana matkustaa syksyisin viikoksi mökille, aina kauneimman ruskan aikaan, ja kaipuu sinne on tuntunut tänä syksynä kipuna jossain syvällä sielussani, 

 

   kaipuu metsien keskelle ja hiljaiselle kylätielle.

 

 

 Olen kaivannut pieni hetkiä, pieniä asioita.    

 

Olen kaivannut kävelyitä hiljaisella kylätiellä, istumista takkatulen ääressä, puulämmitteisen saunan lempeitä löylyjä ja nukahtamista tuvan turvalliseen lämpöön, kun ikkunalasin takana pimeys on syvempää kuin koskaan kaupungissa. Heräämistä ilman kiirettä mihinkään, laiturilla istumista pitkässä yöpaidassa ja kumisaappaissa ja kauniiden sanojen kirjoittamista mökin kuistilla, kun ilma on vielä niin viileää, että se pistelee sormenpäitä.

 

Kävelyitä läheisellä pellolla iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ja sitä, miltä musiikki kuulostaa iltamyöhään mökin kuistilla taivaan täyttyessä lukemattomista tähdistä, olen kaivannut kaikkia niitä pieniä hetkiä ja asioita, otsalampun valossa yhdessä käveltyjä iltalenkkejä ja sitä, kuinka kaappikello löi rauhallisesti aikaa eteenpäin.

 

 

Enemmän kuin mitään, olen tahtonut näyttää sen kaiken pienelle ihmiselle, olen tahtonut näyttää mökin pihassa kasvavat korkeat koivut, laiturilta avautuvan uskomattoman maiseman ja takkatulen tanssin illan hämärtyessä ikkunalasin takana. Olen tahtonut enemmän kuin mitään ja vaikka tiedän, etten minä voi koskaan tehdä niin, olen haaveillut siitä, että olisimme saaneet joskus nukahtaa pienen ihmisen kanssa sen rakkaan mökin lämpöön hiljaisena syysiltana sadepisaroiden juostessa pitkin ikkunalasia.

 

    Aivan kuten minäkin nukahdin lapsuusvuosinani. 

 

NELJÄSTÄ VUODENAJASTA SYKSY ON MINULLE RAKKAIN

 

Kesän viimeisinä päivinä, kun ilmassa alkaa tuoksua häivähdys syksystä ja kesän vihreys alkaa ihan vähitellen vaihtua syksyn lämpimiin väreihin, jossain syvällä rintalastani alla jokin tavallaan muuttuu. Niin on tapahtunut niin kauan kuin minä muistan, syksyn ensimmäisinä päivinä jokin minussa herää, muun maailman rauhoittuessa kesän valon vaihtuessa syksyn hämärään minä herään ennen auringonnousua ehtiäkseni valokuvaamaan aamun ensimmäisinä valoisina tunteina ja kävellessäni kotiin kaupungin herätessä uuteen päivään hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen tästä vuodenajasta, aikaisten aamujen lempeästä valosta ja hiljaisuudesta.

 

 

Neljästä vuodenajasta syksy on aina ollut minulle ehdottomasti rakkain ja vaikka olen nähnyt elämäni aikana monta aivan uskomattoman kaunista syksyä, en koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka luonto verhoutuu syksyisin vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen kuin se rauhoittuu ottamaan vastaan talven kylmyyden.

 

Se on niin ihmeellistä, että se saa minut huokaisemaan kaiken taianomaisuudesta kävellessäni kamerani kanssa ruskaan verhoutuneita katuja aikaisina aamuina, mutta ennen kaikkea inspiroitumaan kaikesta rakastamastani, kulkemaan kamerani kanssa ympäri kaupunkia, tarttumaan neulepuikkoihin ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita puhelimen muistioon herätessäni keskellä yötä,

 

     katselemaan keittiön ikkunan takana avautuvaa maisemaa ennen auringonnousua,

      hymyilemään itsekseni, kuinka niissä aikaisissa syysaamuissa on jotain erityistä.

 

Tänä syksynä olen rakastanut niitä aikaisia aamuja ja ruskaan verhoutunutta maisemaa enemmän kuin vuosiin, olen rakastanut, sillä olen saanut ihmetellä niitä pienen ihmisen kanssa. Rakastan syksyä, mutta vielä enemmän rakastan sitä, että me olemme saaneet viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan, ajaa iltapäivällä hetkeä ennen auringonlaskua yhdessä Vaajakoskelle katselemaan ruskan uskomattomiin väreihin verhoutunutta maisemaa ja ihmettelemään puista putoavia keltaisia lehtiä, pieniä kiviä ja syyssateen jälkeensä jättämiä vesilammikoita.

 

KURAETEINEN, KUMISAAPPAITA JA SATEENVARJO-TARRA

  

     Pieni ihminen on aloittanut tänä syksynä päiväkodin ja se tuntuu uskomattomalta,

       tuntuu kuin vasta eilen olisin pidellyt häntä ensimmäistä kertaa sylissäni.

 

Yhtenä iltana maatessani vielä hereillä pimeässä makuuhuoneessamme minä jäin miettimään sitä ainoaa vuotta, jonka vietin päiväkodissa. Ensimmäinen asia, joka muistui elävästi mieleeni, oli se, miltä kuraeteisessä tuoksui sateisina päivinä, kun se sateisina aamupäivinä täyttyi kuraisista sadevaatteista ja kumisaappaista. En tiedä, miksi se muistui mieleeni ensimmäisenä tai miksi muistan sen niin vahvasti, mutta minulle juuri se tuo mieleen sen rakkaassa pikkukaupungissa sijaitsevan päiväkodin ja sen yhden ainoan vuoden, jonka minä vietin siellä. 

 

 

Seuraavaksi muistin jokaisen nurkan esikouluryhmäni tiloista. Sen, kuinka kuraeteisestä kuljettiin seuraavaan huoneeseen, jossa oli jokaisen lapsen tavaroille oma pieni kaappinsa, minun kaappini oli merkitty sateenvarjo-tarralla. Muistin ruokasalin ja huoneen, jossa minä nukuin päiväuneni yläsängyssä muumipehmolelu turvanani, muistin jokaisen nurkan ja jokaisen pienen yksityiskohdan, liitutaulun ruokasalin päädyssä ja lelut eteisessä.

 

 

Muistin lukuisia leikkejä ja sen, kuinka aina iltapäivisin keinuimme ulkona ja kiipesimme leikkimökin katolle, minä muistin, kuinka äiti tuli hakemaan minut ja pikkusiskoni kotiin polkupyörällä työpäivän jälkeen. Isä teki vuorotyötä ja hänellä oli aina vuorollaan tapana hakea meidät autolla, Ford-merkkisellä, kuten nykyäänkin.

 

    Se oli hyvä vuosi, vaikka jäikin ainoaksi päiväkodissa.

 

Pieni ihminen nukkui sänkymme vieressä omassa pinnasängyssään, kuuntelin hänen rauhallista hengitystään ja nukahdin hetkeä myöhemmin itsekin. Aamulla vein hänet päiväkotiin ja ajaessani takaisin kotiin aloittaakseni työpäivän hymyilin itsekseni, kuinka äärettömän onnellinen olin siitä, että olimme löytäneet pienelle ihmiselle pienen ja ihanan, turvallisen päiväkodin. Luulen, että hänellekin jää hyviä muistoja päiväkotivuosistaan.

 

SINÄ AAMUNA VASTARANTA OLI KADONNUT

 

Syyskuun viimeinen sunnuntai, ikkunalasin takana maisema uinui vielä mustan taivaan alla istuessani pienen ihmisen kanssa keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaista, oli aivan kuin olisi satanut tuhkaa, vastaranta oli kadonnut paksun sumuverhon taakse. 

 

   Vastapäisten kerrostalojen ikkunoissa ei näkynyt vielä valoja, 

     tuntui kuin koko muu kaupunki olisi vielä nukkunut.

 

 

Pimeyttä seurasi äärettömän kaunis sumuinen aamu, kävelimme sillan yli satamaan ja katsellessani sumuverhon taakse kadonnutta maisemaa hymyilin itsekseni, kuinka jossain sen sumuverhon takana kaupunki heräili uuteen aamuun. Satamassa valkokylkiset laivat seisoivat laiturissa sumun keskellä kuin ne olisivat unohtuneet sinne ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa tuntui aivan kuin olisimme olleet jossain toisessa maailmassa,

 

jossain unenomaisessa.      

 

 

Iltapäivällä pienen ihmisen nukkuessa minä sytytin kynttilän tuomaan lempeää valoa hämärään olohuoneeseen, ikkunalasin takana maisema oli verhoutunut harmaaseen ja sumuverho oli hälvennyt niin, että näin vastarannan valkokylkiset laivat, ne seisoivat edelleen hiljaisina aloillaan. Ihanan hiljainen iltapäivä, koira hyppäsi viereeni sohvalle ja nojasi kuonollaan sohvan käsinojaan katsellakseen ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, ihanan hiljainen iltapäivä, minä huokaisin itsekseni ja katselin, kuinka kynttilän liekki tanssi olohuoneen hämärässä.

 

LIIAN AIKAISTA OLLA KIIRE MIHINKÄÄN

 

Sunnuntaina hetkeä ennen auringonnousua kaduilla on hiljaista, kaupunki ei ole vielä herännyt uuteen aamuun ja hiljaisuuden rikkoo vain yksittäinen ohiajava auto, sillä ei tunnu olevan kiire mihinkään, niin rauhallisesti se lipuu liikenneympyrään ja jatkaa matkaansa sillalle. Pieni ihminen katselee minua rattaistaan ja koira kävelee rauhallisin askelin vieressäni, liian aikaista olla kiire mihinkään, mietin itsekseni auton kadotessa näköpiiristä.

 

Tällaiset aamut ovat taianomaisia, mietin pysähtyessämme katselemaan aamun ensimmäisten auringonsäteiden siivilöityvän korkeiden puiden välistä. Viljelypalstojen takana kulkevalla polulla maisema on alkanut vähitellen verhoutua ruskan lämpimiin väreihin ja auringonsäteiden osuessa keltaisiin lehtiin hetken näyttää kuin kaikki olisi maalattu kultaisella, taianomaisia, sitä tällaiset aamut ovat. Pieni ihminen kulkee edelläni pitkin ruskaan verhoutunutta polkua, juoksee muutaman askeleen ja pysähtyy hetkittäin ihmettelemään jotain polun reunalla.

 

  Liian aikaista olla kiire mihinkään, huomaan miettiväni, liian aikaista. 

 

EHKÄ JUURI SIINÄ ON SEN SALAISUUS

Syyskuussa minä olen ollut onnellinen, mietin yhtenä aikaisena aamuna kävellessäni Valon kanssa kahdestaan viljelypalstojen takana kulkevaa polkua, valtavan onnellinen, vaikka en ole yrittänyt olla. Ehkä juuri siksi olen ollutkin, en ole keskittynyt onnellisuuden tavoitteluun vaan elänyt hetki kerrallaan, pysähtynyt arjen keskellä hetkittäin hengittämään ja ottanut pieni hetkiä itselleni, sellaisia, joissa ei tarvitse tapahtua mitään ihmeellistä.

 

    Ehkä juuri siinä on sen salaisuus, tavallisessa arjessa ja pienissä hetkissä. 

 

 

Yhtenä hiljaisena aamupäivänä minun teki mieli leipoa korvapuusteja, istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä vaivaamassa taikinaa ja ikkunasta tulvivan ilman tanssittaessa pitsiverhoja mietin, kuinka äitini ompeli ne minulle ensimmäiseen kotiini tässä kaupungissa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kotini, jonka ikkunoihin ne lopulta päätyivät, tähän kotiin ne ovat täydelliset ja tämä koti on meille täydellinen. Ihana ajatus, täydellinen koti meille neljälle, mietin hetkeä myöhemmin lisätessäni voita, sokeria ja kanelia kaulitun taikinan päälle.

 

     Rakastan kanelia, se tuoksuu jotenkin turvalliselta. 

 

Taustalla soi musiikkia, joka palaa luokseni aina syksyisin kuin vanha ystävä. Musiikkia, kuten Sufjan Stevens, Ólafur Arnalds, Bon Iver ja The Cinematic Orchestra. Kohtaamme aina syksyisin, kuin aikaa ei olisi kulunut.

 

Onnellinen, sitä minä olen ollut, mietin keittäessäni teetä iltapäivän hiljaisuudessa, valtavan onnellinen.    

ELÄMÄNI TÄRKEIN TEHTÄVÄ

Viime viikkoina valvoessani keskellä yötä pienen ihmisen kanssa olen aina hetkittäin pysähtynyt muistelemaan yötä, kun pieni ihminen oli juuri syntynyt. Sinä kesäkuisena yönä minä valvoin sairaalasängyssä saamatta unta, vaikka en ollut nukkunut kunnolla yli vuorokauteen, olin vain hetkeä aiemmin nostanut lohduttomaan itkuun heränneen vastasyntyneen pienen ihmisen viereeni ja kuuntelin, kuinka hän tuhisi siinä tyytyväisenä. Siinä hän oli turvassa, oman äitinsä lähellä, se oli silloin ja on edelleen hänelle turvallisin paikka tässä maailmassa. 

 

Se on minun elämäni tärkein tehtävä, olla hänen äitinsä, hänen turvapaikkansa ja valvoessani viime viikkoina keskellä yötä hänen kanssaan olen pysähtynyt siihen ajatukseen, kulkenut rauhallisin askelin ympäri hämärää kotiamme pieni ihminen sylissäni. Siihen hän on lopulta aina nukahtanut ja vielä ennen kuin olen laskenut hänet omaan sänkyynsä olen katsellut niitä pieniä kasvoja, tuntenut, kuinka kyyneleet tarttuvat omiin silmäkulmiini. 

 

       Äidin oma pieni ihminen, on vieläkin vaikea ymmärtää, 

            kuinka valtavasti on mahdollista rakastaa.

 

SYVÄLLÄ RINTALASTAN ALLA KUISKAILEE SYKSY

 

Olen huomannut alkaneeni taas kuuntelemaan Taylor Swiftin folklorea, sytyttämään kynttilöitä sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja lauseita puhelimen muistioon, ajatuksia, jotka käyvät ihan hetken mielessä ja katoavat sitten. Luonto on alkanut vähitellen verhoutua kauneimpiin väreihinsä, jotka ovat aivan kuin ne yksittäiset sanat ja lauseet, maalaavat hetken maiseman kauniiksi ja katoavat sitten. 

 

     Syvällä rintalastan alla kuiskailee syksy, kaikista rakkain vuodenaika. 

 

            Rauha. Hiljaisuus.

 

 

Iltaisin pieni ihminen on tahtonut olla vain sylissä, eikä mikään ole tuntunut niissä hetkissä tärkeämmältä kuin olla olemassa hänelle, ihmetellä yhdessä ikkunalasin takana joka ilta aina vähän aikaisemmin hämärtyvää iltaa ja katuvaloja, jotka loistavat keltaista valoaan illan hämärässä. Hänen toinen syksynsä, tahtoisin ikuistaa sen lukemattomiin valokuviin, kerätä kirjojen väliin talteen kaikki syksyn kauneimmat värit ja kertoa sitten vuosien päästä niistä hetkistä, siitä, kuinka onnellinen minä olin saadessani viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan.