Sadepisarat juoksevat pitkin tuulilasia matkalla pikkukaupunkiin, mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olen ajanut saman matkan kahdestaan Valon kanssa ja sitä, kuinka niinä hetkinä en ole uskaltanut edes haaveilla siitä, että jonain päivänä matkassamme olisi myös pieni ihminen. On lokakuun viimeinen päivä, me olemme ensimmäistä kertaa kolmistaan matkalla kohti pikkukaupungin rauhaa ja kuunnellessani pienen ihmisen tuhisevan unissaan takapenkillä omassa turvaistuimessaan hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä matkasta.
Vähän ennen Juvaa pieni ihminen herää ja katselee ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, minä luulen, että hän rakastaa autossa nukkumista yhtä suuresti kuin minä rakastin lapsuusvuosinani. Pysähdymme hetkeksi ihmettelemään huoltoaseman iltapäivää, pieni ihminen kävelee muutaman askeleen edelläni liukuovista sisään ja minä naurahdan itsekseni, kuinka ihmeellinen hän on. Katselemme hetken ihmisiä, jotka ovat matkalla jonnekin ja jatkamme sitten meidän matkaamme kohti pikkukaupunkia, ei ole enää pitkä matka, minä sanon jatkaessani liikenneympyrästä kohti Savonlinnaa.
Seuraavana aamuna kävelemme rantaan katselemaan, kuinka paljon vesi on laskenut ja minä uppoan nilkkojani myöten pehmeään järvenpohjaan, äitini nauraa ja niin nauran minäkin, juuri tällainen minä olen. Iltapäivällä ajamme äitini ja pienen ihmisen kanssa keskustaan tapaamaan isoäitiäni ja äitini kummitätiä, niitä sukumme vanhimpia ihmisiä, syömme kylmäsavulohipiirakkaa ja juustokakkua isoäitini keittiössä ja kerron, kuinka tänä vuonna tahtoisin ostaa ensimmäistä kertaa aidon joulukuusen, sillä se tuo joulun turvallisen tuoksun kotiin.
Isoäitini mielestä olen hassu, ehkä vähän olenkin.
Hassu, naurahdan itsekseni ajaessani marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä, kuunnellessani musiikkia vähän liian kovalla ja pysähtyessäni aina hetkittäin katselemaan maisemia, niitä kaikista tutuimpia ja rakkaimpia. Niin, ehkä sekin on vähän hassua, mutta minä olin haaveillut kauan pääseväni tekemään niin, ajamaan aivan itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä aamun ensimmäisinä valoisina tunteina.
Pysähdyn ihan hetkeksi katselemaan vanhaa rautatiesiltaa ja nojaan autoon unohtuessani muistelemaan, kuinka yksitoista vuotta sitten pyöräilimme ystävieni kanssa yhtenä heinäkuisena aamuyönä pitkin siltaa ja kiipesimme sillan toisella puolella sijainneen vanhan autiotalon rikkinäisestä ikkunasta sisään. Autiotalo purettiin vuotta myöhemmin, mutta sen aamuöisen seikkailun autiotalon huoneissa minä tulen muistamaan ikuisesti, se oli yksi elämäni parhaimmista kesistä, ihmeellinen ja täynnä uskomattoman onnellisia iltoja pikkukaupungin rauhassa.
Pysäköin auton metsän laitaan, vaihdan tennarit kumisaappaisiin ja kävelen sitten metsäpolkua pitkin kalliolle katselemaan edessäni avautuvaa valtavan rakasta maisemaa. 1400-luvulla rakennettu kivilinna seisoo edelleen rauhallisena aloillaan ja katsellessani sitä havupuiden takaa se näyttää hetken aivan satulinnalta torneineen, on ihmeellisen kaunis marraskuinen aamu ja istuessani viileällä kalliolla minä hengitän keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa, kuuntelen, kuinka hiljaisuus kuiskailee puiden oksilla. Voi rakas Savonlinna, kuinka olin sinua kaivannut.
Lähetä kommentti