Tämän syksyn tahdon muistaa ikuisesti, mietin yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni koiran kanssa pitkin syksyisiä katuja ja kerätessäni mukaani maahan pudonneita lehtiä, oranssin ja keltaisen lukemattomiin sävyihin verhoutuneita. Tämä syksy on ollut erityinen, pienen ihmisen elämän toinen, mutta samalla ensimmäinen, jona hän on osannut ihmetellä tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä ja syyssateiden jälkeensä jättämiä vesilammikoita.
Kotona laitoimme keltaiset ja oranssit lehdet paksun kirjan väliin,
sen, joka kertoo tästä kaupungista kadonneista rakennuksista.
Olen tehnyt niin aiemmin kahtena syksynä, sinä, jolloin olimme juuri saaneet tietää kasvattavani sisälläni uutta elämää ja sinä, jona kuljin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen ihmisen nukkuessa vaunuissaan. Pieni ihminen nappasi oranssin vaahteranlehden kirjan välistä pieniin käsiinsä ja katsoi minua virne kasvoillaan, en tiedä, tuleeko hän muistamaan tätä syksyä, mutta minä en varmasti unohda näitä erityisiä hetkiä koskaan.
Iltapäivällä pari tuntia ennen auringonlaskua ajoimme Laajavuoreen, kiipesimme kaikki yhdessä Laajavuoren huipulle katselemaan edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja tätä kovin rakasta kaupunkia, joka tuntuu vuosi toisensa jälkeen aina vähän enemmän kodilta. Sinä iltapäivänä kaupunki näytti kauniimmalta kuin aikoihin, maisema oli verhoutunut kauneimpiin väreihinsä ja katsellessani pienen ihmisen juoksevan virne kasvoillaan Laajavuoren huipulla hymyilin itsekseni, kuinka sellaisina hetkinä en voisi olla onnellisempi siitä,
mitä minulla on, siitä, mitä meillä neljällä on.
Pieni ihminen pysähtyi katselemaan koiran leikkivän hänen isänsä kanssa, siinä hetkessä oli kaikki, en osannut kaivata mitään muuta. Juuri sellaiset hetket minä tahtoisin muistaa ikuisesti, tallettaa paksujen kirjojen väliin ja palata niihin vuosien päästä, hymyillä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellisia olimme.
Lähetä kommentti