TÄMÄN SYKSYN TAHDON MUISTAA IKUISESTI

 

Tämän syksyn tahdon muistaa ikuisesti, mietin yhtenä lokakuisena aamuna kävellessäni koiran kanssa pitkin syksyisiä katuja ja kerätessäni mukaani maahan pudonneita lehtiä, oranssin ja keltaisen lukemattomiin sävyihin verhoutuneita. Tämä syksy on ollut erityinen, pienen ihmisen elämän toinen, mutta samalla ensimmäinen, jona hän on osannut ihmetellä tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä ja syyssateiden jälkeensä jättämiä vesilammikoita.  

 

 

   Kotona laitoimme keltaiset ja oranssit lehdet paksun kirjan väliin, 

    sen, joka kertoo tästä kaupungista kadonneista rakennuksista. 

 

Olen tehnyt niin aiemmin kahtena syksynä, sinä, jolloin olimme juuri saaneet tietää kasvattavani sisälläni uutta elämää ja sinä, jona kuljin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen ihmisen nukkuessa vaunuissaan. Pieni ihminen nappasi oranssin vaahteranlehden kirjan välistä pieniin käsiinsä ja katsoi minua virne kasvoillaan, en tiedä, tuleeko hän muistamaan tätä syksyä, mutta minä en varmasti unohda näitä erityisiä hetkiä koskaan.

 

 

Iltapäivällä pari tuntia ennen auringonlaskua ajoimme Laajavuoreen, kiipesimme kaikki yhdessä Laajavuoren huipulle katselemaan edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja tätä kovin rakasta kaupunkia, joka tuntuu vuosi toisensa jälkeen aina vähän enemmän kodilta. Sinä iltapäivänä kaupunki näytti kauniimmalta kuin aikoihin, maisema oli verhoutunut kauneimpiin väreihinsä ja katsellessani pienen ihmisen juoksevan virne kasvoillaan Laajavuoren huipulla hymyilin itsekseni, kuinka sellaisina hetkinä en voisi olla onnellisempi siitä, 

 

    mitä minulla on, siitä, mitä meillä neljällä on.         

Pieni ihminen pysähtyi katselemaan koiran leikkivän hänen isänsä kanssa, siinä hetkessä oli kaikki, en osannut kaivata mitään muuta. Juuri sellaiset hetket minä tahtoisin muistaa ikuisesti, tallettaa paksujen kirjojen väliin ja palata niihin vuosien päästä, hymyillä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellisia olimme.

 

ONNELLINEN SUNNUNTAI LAAJAVUOREN HUIPULLA

 

Kun minä kymmenen vuotta sitten seisoin Helsingin rautatieasemalla vain kaksitoista tuntia ennen kuin muutin pikkukaupunkiin, vannoin lähteväni vain väliaikaisesti ja palaavani takaisin heti, kun aika olisi oikea. Oikeaa aikaa ei ole kuitenkaan kymmeneen vuoteen tullut vaan toisin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, olen asunut Jyväskylässä yhdeksän kokonaista vuotta. Se kaikki tapahtui tavallaan vähän odottamattomasti, yhtenä helmikuisena päivänä irtisanoin pikkukaupungissa sijaitsevan ihanan asuntoni vuokrasopimuksen ja kuukautta myöhemmin kannoimme muuttolaatikoita pieneen yksiööni kaupungissa, jota en silloin tuntenut juuri lainkaan.

 

Kului monta vuotta ennen kuin tämä kaupunki alkoi tuntua kodilta ja on myönnettävä, että vasta aivan viime vuosina olen havahtunut hetkittäin miettimään, jos tämä olisikin se kaupunki, josta en tahtoisi muuttaa pois. Se kaupunki, josta löytäisimme meille jonain päivänä sen oman kodin, mietin kävellessämme huhtikuun viimeisenä sunnuntaina koko perheemme voimin Laajavuoren huipulle katselemaan maisemia. Minä olin käynyt siellä vain kerran aiemmin, silloin vuosia sitten katselin erityisen suomenhevosen korvien välistä samaa maisemaa, jota sinä huhtikuun viimeisenä sunnuntaina viimein katselimme kaikki neljä yhdessä, meidän oma pieni perheemme. 

 

 

Laajavuoren huipulta näki kauas, tuntui kuin koko kaupunki olisi ollut siinä edessämme, koko kaunis kaupunki, joka uinui sunnuntain harmoniassa harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen pilvisen taivaan alla. Pieni karvakuono innostui riehumaan ja hyppäsi iloisesti maailman rakkainta vasten, luulen, että sekin oli onnellinen siitä huhtikuun viimeisen sunnuntain iltapäivästä, jonka vietimme katsellen edessämme avautuvaa maisemaa ja nauttien raikkaasta ilmasta. Niin, se oli ihan valtavan onnellinen sunnuntai, ehkä huhtikuun onnellisin.