NELJÄSTÄ VUODENAJASTA SYKSY ON MINULLE RAKKAIN

 

Kesän viimeisinä päivinä, kun ilmassa alkaa tuoksua häivähdys syksystä ja kesän vihreys alkaa ihan vähitellen vaihtua syksyn lämpimiin väreihin, jossain syvällä rintalastani alla jokin tavallaan muuttuu. Niin on tapahtunut niin kauan kuin minä muistan, syksyn ensimmäisinä päivinä jokin minussa herää, muun maailman rauhoittuessa kesän valon vaihtuessa syksyn hämärään minä herään ennen auringonnousua ehtiäkseni valokuvaamaan aamun ensimmäisinä valoisina tunteina ja kävellessäni kotiin kaupungin herätessä uuteen päivään hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen tästä vuodenajasta, aikaisten aamujen lempeästä valosta ja hiljaisuudesta.

 

 

Neljästä vuodenajasta syksy on aina ollut minulle ehdottomasti rakkain ja vaikka olen nähnyt elämäni aikana monta aivan uskomattoman kaunista syksyä, en koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka luonto verhoutuu syksyisin vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen kuin se rauhoittuu ottamaan vastaan talven kylmyyden.

 

Se on niin ihmeellistä, että se saa minut huokaisemaan kaiken taianomaisuudesta kävellessäni kamerani kanssa ruskaan verhoutuneita katuja aikaisina aamuina, mutta ennen kaikkea inspiroitumaan kaikesta rakastamastani, kulkemaan kamerani kanssa ympäri kaupunkia, tarttumaan neulepuikkoihin ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita puhelimen muistioon herätessäni keskellä yötä,

 

     katselemaan keittiön ikkunan takana avautuvaa maisemaa ennen auringonnousua,

      hymyilemään itsekseni, kuinka niissä aikaisissa syysaamuissa on jotain erityistä.

 

Tänä syksynä olen rakastanut niitä aikaisia aamuja ja ruskaan verhoutunutta maisemaa enemmän kuin vuosiin, olen rakastanut, sillä olen saanut ihmetellä niitä pienen ihmisen kanssa. Rakastan syksyä, mutta vielä enemmän rakastan sitä, että me olemme saaneet viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan, ajaa iltapäivällä hetkeä ennen auringonlaskua yhdessä Vaajakoskelle katselemaan ruskan uskomattomiin väreihin verhoutunutta maisemaa ja ihmettelemään puista putoavia keltaisia lehtiä, pieniä kiviä ja syyssateen jälkeensä jättämiä vesilammikoita.

 

MIKÄÄN EI OLE KOSKAAN RAVISTELLUT MINUA NIIN

 

Aina hetkittäin minä pysähdyn miettimään sitä kesäkuista hetkeä, kun kymmenen aikaan illalla synnytyssalin hämärässä sain rinnalleni ensimmäistä kertaa oman pienen aarteemme, pysähdyn miettimään sitä, kuinka ihan pienet sormet kietoutuivat etusormeni ympärille ja minusta tuntui kuin koko suuri maailma ympäriltämme olisi kadonnut. Siinä hetkessä minusta oli tullut juuri äiti ja se on tärkeintä, mitä olen saanut elämäni aikana olla. Äiti omalle pienelle aarteellemme, joka yhtenä toukokuisena iltapäivänä katseli auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa sylistäni Vaajakoskella vain hetkeä ennen kuin tuuli alkoi armottomasti voimistua ja auringonsäteet katosivat pilviverhon taakse, tummaan verhoutuneen taivaan alla näytti kuin olisi ollut hetki ennen myrskyä.

 

Mikään ei ole koskaan ravistellut minua niin kuin äidiksi tuleminen, eikä mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä ja rakkaalta, mutta samanaikaisesti niin haastavalta kuin äitiys. Voimistuvan tuulen tarttuessa puiden oksiin kävelimme vanhan vesivoimalaitoksen ohi ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan olla äiti, rakastan, vaikka hetkittäin se on haastavampaa ja väsyttävämpää kuin mikään, mitä olen elämäni aikana saanut kokea. Nimittäin myös kaikkina niinä haastavimpina hetkinä, valvottuina öinä ja itkuisina aamuina on aivan uskomaton onni saada olla se maailman turvallisin syli omalle pienelle aarteellemme, joka teki minusta äidin.

 

 

Ajaessamme hetkeä myöhemmin kotiin auringonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni, kuinka äitiys tuntuu hetkittäin samalta, se on kuin luonnonvoima, hetki ennen myrskyä, joka vaihtuu aivan kuin huomaamatta auringonsäteisiin. Hetkeäkään minä en vaihtaisi pois, en niitä hetkiä ennen myrskyjä tai auringonsäteitä, en edes niitä kaikista myrskyisimpiä öitä, mietin katsellessani pienen aarteemme melkein nukahtavan turvakaukaloonsa ja havahtuvan sitten hymyilemään itsekseen, hetkeäkään en vaihtaisi pois.