Aina hetkittäin minä pysähdyn miettimään sitä kesäkuista hetkeä, kun kymmenen aikaan illalla synnytyssalin hämärässä sain rinnalleni ensimmäistä kertaa oman pienen aarteemme, pysähdyn miettimään sitä, kuinka ihan pienet sormet kietoutuivat etusormeni ympärille ja minusta tuntui kuin koko suuri maailma ympäriltämme olisi kadonnut. Siinä hetkessä minusta oli tullut juuri äiti ja se on tärkeintä, mitä olen saanut elämäni aikana olla. Äiti omalle pienelle aarteellemme, joka yhtenä toukokuisena iltapäivänä katseli auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa sylistäni Vaajakoskella vain hetkeä ennen kuin tuuli alkoi armottomasti voimistua ja auringonsäteet katosivat pilviverhon taakse, tummaan verhoutuneen taivaan alla näytti kuin olisi ollut hetki ennen myrskyä.
Mikään ei ole koskaan ravistellut minua niin kuin äidiksi tuleminen, eikä mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä ja rakkaalta, mutta samanaikaisesti niin haastavalta kuin äitiys. Voimistuvan tuulen tarttuessa puiden oksiin kävelimme vanhan vesivoimalaitoksen ohi ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan olla äiti, rakastan, vaikka hetkittäin se on haastavampaa ja väsyttävämpää kuin mikään, mitä olen elämäni aikana saanut kokea. Nimittäin myös kaikkina niinä haastavimpina hetkinä, valvottuina öinä ja itkuisina aamuina on aivan uskomaton onni saada olla se maailman turvallisin syli omalle pienelle aarteellemme, joka teki minusta äidin.
Ajaessamme hetkeä myöhemmin kotiin auringonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni, kuinka äitiys tuntuu hetkittäin samalta, se on kuin luonnonvoima, hetki ennen myrskyä, joka vaihtuu aivan kuin huomaamatta auringonsäteisiin. Hetkeäkään minä en vaihtaisi pois, en niitä hetkiä ennen myrskyjä tai auringonsäteitä, en edes niitä kaikista myrskyisimpiä öitä, mietin katsellessani pienen aarteemme melkein nukahtavan turvakaukaloonsa ja havahtuvan sitten hymyilemään itsekseen, hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Lähetä kommentti