Viime keväänä, juuri ennen kuin maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, ajoimme yhtenä kauniin hiljaisena iltapäivänä valokuvaamaan Kivääritehtaalle. Tahdoimme ikuistaa meidät kaksi vielä ennen pienen aarteemme syntymää ja muistan edelleen, kuinka valtavasti rakastin ihmetellä pienen aartemme potkuja sinä maaliskuisena iltapäivänä nauraessamme yhdessä kesken valokuvaamisen. Minä rakastin olla raskaana, rakastin kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se maaliskuinen iltapäivä, niistä valokuvista puhumattakaan, on minulle valtavan rakas muisto, jota minä muistelen näin yli vuotta myöhemmin hymyillen ja tulen muistelemaan varmasti vielä vuosien päästäkin.
Kun vähän yli vuotta myöhemmin, yhtenä toukokuisena iltapäivänä ajoimme Kivääritehtaalle valokuvaamaan, katselin pientä aarrettamme, joka istui vieressäni turvakaukalossaan. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että vielä vuosi sitten hymyillen ihmettelin hänen potkujaan aina aamuöisin ja mietin, mikä uskomattoman suuri onni oli saada kasvattaa sisällään uutta elämää. Sitä uutta pientä ihmistä, joka tarttui kiinni hiuksiini nostaessani hänet hetkeä myöhemmin turvakaukalosta syliini auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse, pientä ihmistä, jonka vuosi sitten vasta odotin saavani ensimmäistä kertaa syliini, mutta jota rakastin jo valtavasti.
Sinä toukokuisena iltapäivänä Kivääritehtaan varjossa meitä oli neljä, me kaksi, pieni karvakuonomme ja pieni aarteemme, joka ihmetteli sylistäni melkein satavuotiaita tiiliseiniä ja niitä korkeita ikkunoita, joista heijastui pilvinen taivas. Hänelle kaikki on ihmeellistä ja ihmeellinen hän on itsekin, minä hymyilin pienen aarteemme koskettaessa karheaa tiiliseinää ja kääntäessään sitten katseensa minuun, on uskomaton onni saada ihmetellä maailmaa hänen kanssaan, ihmetellä häntä. Siinä me olimme, meidän pieni perheemme Kivääritehtaan varjossa toukokuisen iltapäivän hiljaisuudessa, enkä minä olisi voinut olla onnellisempi heistä, meidän perheestä.
Lähetä kommentti