Toukokuun kolmantena torstaina minä havahduin kesken aamiaisen siihen, että pienen aarteemme vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Ikkunalasin takana maisema verhoutui harmaan sävyihin, pieni aarteemme leikki puurolautasen reunalta ottamallaan lusikalla ja minä siemaisin jäähtynyttä teetä valtavasta mukista, oli aivan tavallinen aamu ja se iski minuun kuin varoittamatta, vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Yksi kuukausi siihen, että juhlisimme pienen aarteemme ensimmäistä syntymäpäivää, ajatus tuntui uskomattomalta hakiessani kuivauskaapista uuden lusikan ja istuessani takaisin keittiön pöydän ääreen, ihan niin kuin jokaisena aamuna.
Myöhemmin istuin pieni aarteemme sylissäni olohuoneen sohvalla ja unohduin aivan hetkeksi miettimään niitä melkein vuoden takaisia hetkiä, kun istuin ihan loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä sen saman sohvan nurkassa pienen aarteemme nukkuessa sylissäni. Olisinpa silloin ymmärtänyt, kuinka uskomattoman nopeasti tämä vuosi on ohitse, huokaisin itsekseni, olisinpa ymmärtänyt, kuinka nopeasti ne hetket sohvannurkassa olisivatkin enää muisto siltä niin ihmeelliseltä kesältä, kun pieni aarteemme syntyi ja minusta tuli äiti. Mikään vuosi elämässäni ei ole kulunut yhtä nopeasti kuin tämä vauvavuosi, mietin ääneen ja kutitin pientä aarrettamme jalkapohjasta.
Pieni aarteemme nauroi, kuten aina kutittaessani häntä jalkapohjasta, ja tarttui sitten pienillä sormillaan kiinni hiuksiini, olohuoneen avonaisesta ikkunasta tulvi sisään raikasta ilmaa ja hymyilin itsekseni, kuinka äärettömän suuri onni on saada viettää sellaisia hetkiä juuri hänen kanssaan. Vauvavuotta on jäljellä enää kuukausi, mutta meillä on edessämme vielä monta sellaista hetkeä, monta uutta ja ihmeellistä yhteistä seikkailua, enkä voisi olla siitä ajatuksesta yhtään onnellisempi, en, vaikka vauvavuoden päättyminen kieltämättä tuntuukin haikealta.
Lähetä kommentti