MINUN ELÄMÄSTÄNI PUUTTUU KOIRAYSTÄVÄ

 

Minä tulen varmaan ikuisesti muistamaan vuodet vanhassa kodissamme, siinä rivitaloasunnossa korkean mäen päällä, tulen ikuisesti muistamaan sen, kuinka kesäaamuisin kävelin soittamaan ystäväni ovikelloa pyytääkseni häntä leikkimään ja sen, kuinka jouluaattoiltaisin istuimme pikkusiskoni kanssa joulukuusen alla leikkimässä. Tulen ikuisesti muistamaan sen, kuinka kävelin ensimmäistä kertaa yksin koulusta kotiin ja kuinka rakensimme talvisin suuren lumilinnan ystävieni kanssa, mutta varmemmin kuin mitään muuta, minä tulen muistamaan sen, kuinka niinä vuosina yksi minun elämäni tärkeimmistä asioista oli kaksi koiraa. Kaksi aivan äärettömän rakasta koiraa, jotka tulivat aina riemuissaan ovella vastaan tullessani kotiin ja joiden kanssa kävelimme koulun jälkeen läheiseen metsään, kaksi koiraa, jotka olivat minulle rakkaita perheenjäseniä, mutta myös ihan korvaamattomia ystäviä. Ne kaksi rakasta koiraa, Emmi ja Niilo olivat osa minun elämääni yli kymmenen uskomatonta vuotta, mutta koirat ylipäätään ovat olleet erottamaton osa elämääni koko tähänastisen elämäni ajan ja minun on ollut aina vaikea kuvitella elämääni ilman koiria, sillä elämässäni on syntymästäni saakka ollut aina koiraystäviä.

Sen jälkeen, kun yhdeksän vuotta sitten muutin pois rakkaasta pikkukaupungista, minusta on aina hetkittäin tuntunut, että elämästäni puuttuu koiraystävä, mutta viimeisimpien vuosien aikana se tunne on ollut valtameren kokoinen. Minun elämästäni puuttuu ihan erityinen koiraystävä, karvakuono, joka kävelisi kanssani iltapäivisin rantaraittia ja nukkuisi takanani olevassa sängyssä kirjoittaessani, tökkisi kuonollaan käsivarttani silloin, kun unohdun kirjoittamaan liian pitkäksi aikaa. Karvakuono, joka katsoisi minua samalla tavalla kuin vanhempieni kuvankaunis belgianpaimenkoira Aada katsoo minun äitiäni, karvakuono, joka olisi minun ikioma ja jota voisin rakastaa vuoden jokaisena päivänä, enkä vain silloin, kun vierailen hetkittäin pikkukaupungissa. Viimeaikoina se on tuntunut jossain syvällä rintalastani alla ja sen valtameren kokoisen tunteen vyöryessä ylitseni minä olen kaivannut ikiomaa karvakuonoa niin, ettei siinä ole tuntunut olevan oikeastaan enää yhtään mitään järkeä, se on tuntunut tavallaan siltä kuin elämästäni puuttuisi palanen, jota ilman on hetkittäin vähän vaikea hengittää.

 

 

Kävellessäni joulun aikaan rakkaan Liisan kanssa takapihan metsässä mietin itsekseni, kuinka suunnattomasti rakastan pysähtyä sen kanssa hetkittäin kuuntelemaan tuulen huminaa korkeiden puiden latvoissa ja katsella, kuinka se työntää kuononsa lumihankeen. Mietin, kuinka rakastan kaikkea siinä karvakuonossa, olen rakastanut siitä hetkestä saakka, kun viisi vuotta sitten kävimme koko perheen voimin hakemassa sen pienen pennun kotiin yhtenä syksyisenä iltana. Lumihiutaleiden tarttuessa hiuksiini sanoin sen nimen ääneen aivan kuin kuiskaten, se käänsi katseensa minuun ja heilutti häntäänsä, enkä voinut olla miettimättä kaikkia niitä hetkiä, kun se on hypännyt viereeni sohvalle ja lyönyt minua tassullaan, se on tehnyt niin pennusta saakka. Se on ollut pennusta asti luonteeltaan aivan äärettömän kultainen, lyönyt tassullaan vaatiessaan huomiota ja painanut päänsä syliini istuessani sohvalla kylminä pakkasiltoina, mutta samalla se on ollut pennusta asti ihan käsittämättömän viisas ja onnistuu yllättämään koko perheemme kerta toisensa jälkeen, yleensä hyvällä, mutta joskus myös pahalla.

 

Jos jonain päivänä saisin elämääni sellaisen ikioman koiraystävän kuin meidän uskomattoman rakas Liisa, se tuntuisi epätodelliselta, mutta epäilemättä se tekisi minut myös aivan järjettömän onnelliseksi. Nimittäin juuri sellainen koiraystävä minun elämästäni puuttuu, uskollinen ja lempeä karvakuono, jonka sydän on täyttä kultaa ja jonka katseessa on jotain sellaista viisautta, jota minussa ei tule koskaan olemaan, sellaista rakkautta, josta minä en osaa vielä puoliakaan, mutta josta minä olen oppinut kaikilta koiraystäviltäni elämäni aikana jotain.