Minä en ole koskaan osannut piirtää, peruskoulun kuvaamataidon tunneilla eksyin omiin ajatuksiini yrittäessäni saada valkoisuuttaan loistavalle paperille ensimmäisen viivan ja päätyessäni lopulta piirtämään sen ensimmäisen viivan, toivoin sen olevan samanaikaisesti viimeinen. Minä en ole koskaan osannut maalata, sivellin on tuntunut kädessäni uskomattoman vieraalta ja päävärien sekoittuessa toisiinsa tunsin kiertäväni jatkuvasti ympyrää, en päässyt eteenpäin maalatessani valkoiselle paperille kokonaisen elämäni tummansinisestä keltaiseen: jatkoin matkaani punaisella edetessäni elämäni viimeiseen rakkauteen ja lopulta vihreän vaihtuessa harmaaseen, olin jälleen lähtöruudussa paperin hohtaessa valkoisuuttaan. Saadessani eteeni uuden valkoisen paperin tunsin suojamuurieni rakentuvan ympärilleni entistä vahvemmin, kaikki luovuuteni pakeni sydämeni onkaloihin auringonsäteiden murtautuessa luokkahuoneeseen ikkunalasin takaa ja kun myöhemmin mietin niitä hetkiä, en tiedä olisinko halutessani osannut maalata.
Olisinko halutessani osannut piirtää ensimmäisen viivan tuntematta epävarmuutta selkärangassani ja olisinko halutessani osannut maalata kaikilla sateenkaaren väreillä elämäni kauneutta, yritinkö oikeastaan koskaan rakastaa ensimmäistäkään piirtämääni viivaa. Olisin varmasti osannut piirtää ensimmäisen viivan ilman eksymättä ajatuksiini ja olisin osannut maalata kaikilla sateenkaaren väreillä sekoittaen tummansinistä keltaiseen, mutta en halunnut: minä en halunnut tarttua siveltimeen tai viettää tuntikausia maalaten taivaanrannan kauneutta, sellainen ei koskaan saanut luovuuttani pakenemaan sydämeni onkaloista. Kuvataiteen sijaan minä rakastin musiikkia, vietin tuntikausia tanssittaen sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja huudatin iltaisin maailman kauneinta musiikkia suojamuurieni murtuessa vähitellen harmoniaan, mutta lopulta kuvataidekin astui elämääni uudessa valossa: ensimmäisen kerran ymmärsin kuvataiteen hienouden tarttuessani kameraan eräänä syksyisenä iltana maailman pukeutuessa tummansiniseen.
Lapsuudessani olin tavallaan pelännyt kameraan tarttumista ja valokuvaaminen kokonaisuudessaan tuntui vieraalta lukuunottamatta lapsuuteni valokuva-albumeita kirjahyllyssä, mutta tarttuessani ensimmäistä kertaa kameraan seitsemän vuotta sitten tiesin, ettei paluuta tavallaan enää ollut: ensimmäistä kertaa elämässäni löysin uskomattoman luovuuden rintalastani alta ilman musiikkia tai kirjoittamista, kävelin vanha digikamera kädessäni tummansinisen taivaan alla ja tuulenkäysten tarttuessa hiuksiin ilmassa tuoksui alkusyksy. Ensimmäisissä valokuvissani omenapuut huojuivat syystuulessa oksillaan sadepisaroita, myöhemmin samaisena syksynä kuvasin ensimmäistä kertaa elämässäni auringonlaskun uskomatonta kauneutta ja aloin vähitellen ymmärtämään, kuinka maailma näyttää tavattoman kauniilta valokuvissa. Istuin viileällä rantakalliolla valokuvaamassa viimeisiä auringonsäteitä, annoin musiikin viedä mukanaan toiseen todellisuuteen maiseman tallentuessa digikameran muistikortille ja hukkuessani värivalojen loisteeseen suurimman musiikkirakkauteni noustessa lavalle tunsin rintalastani alla suunnatonta riemua, kun ensimmäistä kertaa elämässäni olin tyytyväinen valokuviini värivalojen loisteesta.
Sellainen suunnaton riemu on tuntunut uskomattoman tärkeältä valokuvaamisessa: vain sillä on ollut merkitystä, että nauttii valokuvaamisesta jokaisella hengenvedollaan ja unohtaa todellisuuden katsellessaan maailmaa linssin lävitse. Saadessani ensimmäisen järjestelmäkamerani neljä vuotta sitten suuntasin jälleen kuvaamaan auringonlaskun kauneutta, istuin laiturilla ystävieni kanssa tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini ja kävelin hiljaisuuttaan kuiskailevilla kaduilla uuden kamerani kanssa, valokuvasin aamuyön kauneutta upottaen varpaani rantahiekkaan. Valokuvaaminen on tavallaan opettanut näkemään maailman uskomattoman kauneuden, jokaisella hengenvedollani olen ymmärtänyt enemmän ja katsellessani tänään auringonsäteisiin verhoutunutta maailmaa linssin lävitse tunsin äärettömän suurta kiitollisuutta valokuvaamista kohtaan: musiikin ja kirjoittamisen ohella nimenomaan valokuvaaminen on saanut minut ymmärtämään, että jokaisessa hengenvedossa on jotain ainutlaatuista. Minä en ole koskaan osannut piirtää ensimmäistä viivaa eksymättä omiin ajatuksiini tai maalata maailman kauneutta kiertämättä jatkuvasti ympyrää, mutta valokuvatessani näen maailman loputtoman kauneuden. Ymmärrän elämän olevan ainutlaatuinen kokoelma hengenvetoja ja vaikka minusta ei koskaan tulisi arvostettua valokuvaajaa, rakkaus valokuvaamiseen tulee säilymään mielettömän vahvana rintalastani alla.
Lähetä kommentti