Sen lisäksi, että olen matkustanut kolmesataa kilometriä takaisin pääkaupungin kiireeseen ja tuntenut suunnatonta riemua kävellessäni kadunkulmalta toiselle, olen istunut kotona juomassa vaniljateetä aamujen kiirettömyydessä ja kuunnellut vanhaa musiikkirakkautta. Hymyillen laittanut levyn soittimeen ja muistellut kahdeksan vuoden takaisia hetkiä, kun ainoastaan kolmella yhtyeellä oli itselleni tavallista suurempi merkitys: Apulanta, Tehosekoitin ja Don Huonot olivat minulle henkilökohtaisesti käänteentekeviä yhtyeitä. Ilman kyseisiä yhtyeitä kuuntelisin todennäköisesti edelleen suunnattomaan melankoliaan hukkuvaa musiikkia ja olisin vastakohta nykyiselle itselleni, joten uskon näiden yhtyeiden tulleen elämääni nimenomaan kääntääkseen elämäni suunnaan ja siitä olen uskomattoman kiitollinen.
Istuessani harmaalla matolla kuuntelemassa vanhaa musiikkirakkautta olen myös unohtunut miettimään, kuinka elämä tuntuukaan nykyään harmonialta jokaisella hengenvedollani: jollain tavalla uskomattoman kevyeltä, muuttolintujen siipien havinalta valtamerten takaisilla rannoilla ja hiljaisuudelta rintalastani alla. Olen istunut metrossa joogamatto kainalossani musiikin kuiskaillessa edelleen muistoja menneisyydestä, viettänyt aikaani joogafestivaaleilla hymyillen loputtomasti ja kuunnellut luentoja mielen hallinnasta, miettinyt ymmärtäneeni elämästä jotain oleellista: jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin tullut miettineeksi. Elämä on ollut näinä päivinä uskomattoman kaunista, lumisade on piiskannut kasvojani kävellessäni rautatieasemalle ja musiikki on kuulostanut tavallaan hienommalta kuin aikoihin, siihen on keskittynyt jokaisella hengenvedollaan.
Lähetä kommentti