VUODEN HILJAISUUS PÄÄTTYI VALTAVAAN RAKKAUTEEN

 

IDA PAUL & KALLE LINDROTH @ LUTAKON LIPPA 09 06 2021   

Kun minä puolitoista vuotta sitten helmikuussa seisoin yleisömeren keskellä ja musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa lauloin mukana aivan käsittämättömän rakkaita sanoja Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa en olisi osannut aavistaakaan, että tulisin nauttimaan livemusiikista seuraavan kerran vasta melkein puolentoista vuoden päästä. En yksinkertaisesti olisi osannut aavistaakaan, koska livemusiikki oli ollut tärkeä osa elämääni yli kymmenen vuoden ajan ja niiden kymmenen vuoden aikana minä en ollut kertaakaan ollut niin luvattoman kauan ilman livemusiikkia, ilman niitä kylmiä väreitä kalpealla ihollani ja sitä valtameren kokoista rakkautta, johon minä tunnen pakahtuvani aina yleisömeren keskellä. Niin kuitenkin kävi, sen helmikuisen illan jälkeen tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt ja kaikki se, mikä ennen oli osa tavallista elämääni, alkoi kuukausien kuluessa tuntua yhä kaukaisemmalta ajatukselta ja kun viimein vuosi myöhemmin havahduin siihen ajatukseen, etten ollut päässyt tuntemaan livemusiikkia kokonaiseen vuoteen, rintalastani alla tuntui vain pohjaton tyhjyys.

 

Kesäkuun yhdeksännen päivän iltana minä istuin räsymatolla Lutakon lipan alla auringonsäteiden loisteessa ja katsoin kelloa muutamaa minuuttia vailla kahdeksan miettien, kuinka tuntui jotenkin epätodelliselta istua siinä ihmisjoukon keskellä odottamassa jotain sellaista, mikä oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut vain kaukainen haave. Muutamaa minuuttia myöhemmin tapahtui aivan kuin kuka tahansa minut tunteva olisi voinut olettaakin, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini Ida Paulin ja Kalle Lindrothin noustessa lavalle ja musiikin tuntuessa syvällä rintalastani alla tuntui kuin olisin löytänyt viimein tieni takaisin kotiin oltuani vähän liian kauan eksyksissä. Se oli sama tunne, jonka minä olen tuntenut lukemattomia kertoja musiikin tuntuessa rintalastani alla ja musiikin kuljettaessa mukanaan sinä iltana istuessani räsymatolla Lutakon lipan varjossa en osannut olla hymyilemättä itsekseni, olin odottanut sitä niin valtavan kauan ja niin uskomattomalta se kaikki tuntui juuri siinä hetkessä.

 

Laulaessani illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa yleisömeren mukana sanoja "kun sun kaa kehäkolmosel sekoillaan, ajan tuhatta ja sataa suoraan seuraavaan tutkaan, tahallaan" hymyilin, kuinka en olisi tahtonut siinä hetkessä olla missään muualla, siinä räsymatolla ihmisjoukon keskellä valtavassa rakkauden kuplassa oli kaikki mitä olin kuin huomaamattani kaivannut siitä puolentoista vuoden takaisesta helmikuisesta illasta asti. Ida Paul ja Kalle Lindroth olivat sinä kauniina kesäkuisena iltana kuin kevään ensimmäiset valonsäteet pitkän ja pimeän talven jälkeen, tuntui jotenkin aivan uskomattomalta tuntea musiikki ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen jokaisessa hengenvedossaan ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan, tuntea kyynelten tarttuvan aina hetkittäin silmäkulmiin. Sinä iltana musiikki oli enemmän kuin se oli ollut minulle puoleentoista vuoteen ja en voinut olla miettimättä, kuinka livemusiikki oli edelleen äärettömän tärkeä osa elämääni, yksi niistä asioista, jotka saavat minut tuntemaan niitä valtameren kokoisia tunteita ja huutamaan yleisömeren keskellä, rakkaudesta ja onnesta.

 

 LOST SOCIETY @ LUTAKON LIPPA 11 06 2021   

Kävellessäni Ida Paulin ja Kalle Lindrothin keikalta Kuokkalan sillan ylitse kotiin lämpimässä kesäillassa minä olin täynnä valtameren kokoista rakkautta ja ihan kuin hetken mielijohteesta ostin lipun Lost Societyn keikalle, tuntui kuin sydämeni olisi huutanut encorea, lisää sitä, mikä saisi kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani. En ollut nähnyt Lost Societyä värivaloissa kuuteen vuoteen ja kävellessämme kesäkuun yhdentenätoista iltana Lutakkoon kerroin, kuinka olin ollut yhtyeen keikalla viimeksi lokakuussa 2015 ja kuinka ystäväni oli murtanut kätensä samaisella keikalla, se oli ollut jotain aivan uskomatonta ja musiikin voima oli ollut niin suurta, että oli tuntunut kuin musiikki olisi vetänyt minua turpaan kerta toisensa jälkeen. Siltä minusta tuntui myös kesäkuun yhdennentoista päivän iltana, kun seisoimme yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa lavalle auringonsäteiden loisteeseen, tuntui kuin musiikki olisi tunkeutunut armottomasti rintalastani alle ja saanut sydämeni jättämään lyönnin välistä, en ollut kokenut mitään sellaista puoleentoista vuoteen, en mitään samalla tavalla voimakasta.

Lost Society on mielestäni ehdottomasti yksi Suomen kovimmista yhtyeistä livenä ja sitä se oli sinä kesäkuisena iltanakin, paras keikka ikinä, yleisö huusi lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja musiikin kulkiessa kylminä väreinä ihollani pelkäsin hetkittäin herääväni unesta, se kaikki tuntui olevan liian uskomatonta ollakseen totta. Sinä iltana yleisömeren keskellä tuntui kuin kaikki olisi taas kuin oli ollut puolitoista vuotta sitten, mutta vain sillä erotuksella, että puolentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen se kaikki tuntui erityisen uskomattalta ja sai hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään musiikin tahdissa, kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini pelkästä siitä suunnattomasta rakkaudestani livemusiikkiin. Kävellessämme kotiin minä sanoin, että ei harmittanut yhtään ja en tiedä, olisinko voinut tarkoittaa sitä siinä hetkessä enää yhtään enemmän, sinä iltana musiikki oli ollut jotain sanoinkuvaamattoman suurta ja minussa oli asunut valtameren kokoinen rakkaus, aivan valtava onnellisuus.

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

 

Minulla on ollut muutaman vuoden ajan tapana kirjoittaa asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi, minulla on ollut tapana kirjoittaa asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään aikaisin aamulla ja asioista, jotka ovat saaneet minun sydämeni muuttamaan rytmiään. Juuri nyt minut tekee ihan uskomattoman onnelliseksi se, että saan viettää aikaa rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni ja neljän koiran kanssa, pyöräillä sillä oranssilla polkupyörälläni ympäri tuttuja kadunkulmia ja nukahtaa iltaisin vanhaan sänkyyni, mutta tänään aion kirjoittaa kuitenkin viidestä muusta sellaisesta asiasta, jotka ovat tehneet minut äärettömän onnelliseksi viimeaikoina.

 

x Mökillä viettämämme hetket. Matkustimme toukokuun lopussa yhtenä sateisena torstaina ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille ja vietimme siellä lopulta melkein kokonaisen viikon, enkä minä tiedä, oliko mikään tehnyt minua tänä vuonna niin onnelliseksi kuin se hetki, kun suuntasimme sinä iltana kohti mökkiä. Sen viikon aikana ehdimme käydä katselemassa aivan uskomattomia maisemia Pisamalahden Linnavuorelta ja pysähtyä hetkeksi hengittämään rauhallisuutta Telataipaleen kanavan varrelle, mutta myös kävellä pitkin kylätietä illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa, kuunnella hiljaisuutta laiturilla auringonlaskun jälkeen, saunoa kaikessa rauhassa ja nukkua hyvin tuvan lämmössä, jokainen hetki sen viikon aikana teki minut ihan tavattoman onnelliseksi.

 

x Survon omenatarha kauniina kesäaamuina. Sen jälkeen, kun palasimme mökiltä kotiin kesäkuun alussa, minä heräsin aamuisin aikaisin ja kävelin katselemaan Survon kaunista omenatarhaa ja korkeiden koivujen varjossa kaikessa rauhassa laiduntavia lampaita. Omenatarha oli kesäkuun alussa aivan äärettömän kaunis omenapuiden kukkiessa ja voikukkien muodostaessa keltaisen peiton vihreän nurmen ylle, niinä aamuina minulla ei ollut kiire mihinkään ja kävellessäni omenatarhan läpi katsomaan lampaita hymyilin, kuinka onnelliseksi se minut teki.

 

x Livemusiikki yli vuoden hiljaisuuden jälkeen. Kun puolitoista vuotta sitten helmikuussa seisoin yleisömeren keskellä Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa, en olisi uskonut, että pääsisin nauttimaan livemusiikista seuraavan kerran vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Niin siinä kuitenkin kävi ja kun kesäkuun yhdeksäntenä päivänä istuin räsymatolla Lutakon lipan alla Ida Paulin ja Kalle Lindrothin noustessa lavalle auringonsäteiden loisteessa tapahtui juuri niin kuin olin kuvitellut aiemmin, kyyneleet tarttuivat silmiini armottomasti. En tiedä, riittäisivätkö sanat tai edes kokonaiset lauseet koskaan kertomaan, kuinka onnelliseksi livemusiikki minut teki yli vuoden hiljaisuuden jälkeen, mutta aion kirjoittaa siitä teille vielä myöhemmin, aion kirjoittaa rakkaudesta.

x Koiranpentu, yksi minun suurimmista haaveistani. Koirat ovat kuuluneet elämääni aivan syntymästäni asti ja olen saanut koko elämäni ajan viettää aikaa rakkaiden koirien kanssa, mutta samalla olen haaveillut ikiomasta koirasta niin kauan kuin muistan. Se on ollut valehtelematta yksi suurimmista haaveistani koko elämäni ajan ja kun kesäkuun puolivälissä sain kaikkien näiden vuosien jälkeen viimein varmuuden siitä, että pieni perheemme kasvaa heinäkuussa koiranpennulla, olin pakahtua onnesta kävellessäni pitkin rantaraittia. Pääsimme viime viikolla katsomaan uutta perheenjäsentämme ja sen lisäksi, että se tuntui epätodelliselta, minä olin niin täynnä rakkautta ja onnea, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani. Hän on täydellinen ja hän on ihan pian meidän.

x Helsinki, Seurasaari ja yö hotellissa. Kävin kesäkuun puolivälissä ensimmäistä kertaa lokakuun 2019 jälkeen Helsingissä ja se tuntui samalla tavalla vähän epätodelliselta kuin livemusiikki oli tuntunut puolitoista viikkoa aiemmin. Sinä päivänä Antti Tuiskun olisi pitänyt esiintyä Olympiastadionilla ja olin siksi varannut itselleni hotellihuoneen lempihotellistani, joten huolimatta siitä, ettei Antti noussutkaan sinä päivänä lavalle stadionilla, minä kuitenkin matkustin Helsinkiin ja rakastin jokaista hetkeä. Olin onnellinen Helsingistä, kaikesta rakkaasta ympärilläni kävellessäni pitkin tuttuja katuja ja hotellihuoneesta, jossa oli kylpyamme, onnellinen kaikesta.

TELATAIPALEEN KANAVA JA KESÄKUUN ENSIMMÄINEN

 

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä ajoimme töiden jälkeen käymään Sulkavalla, oli uskomattoman kaunis päivä ja istuessamme Sulkavan keskustassa syömässä jäätelöä sinisen taivaan alla nauroimme, kuinka olimme alkaneet sen mökillä viettämämme viikon aikana tottua siihen pikkukaupungin rauhallisuuteen. Matkalla takaisin mökille pysähdyimme katsomaan Telataipaleen kanavaa, jonka Kenraali Suvorov rakennutti 1700-luvun lopussa ja joka yhdistää lännessä sijaitsevan Lepistönveden idässä sijaitsevaan Siikaveteen. Minä olen katsellut kanavaa aivan lukemattomia kertoja ajaessamme siitä ohitse ja muistan, kuinka aina lapsuusvuosinani pysähdyimme läheiseen kahvilaan jäätelölle kesäisin, mutta kertaakaan en silti muista käyneeni katsomassa kanavaa sen lähempää, en, vaikka se on minusta aina näyttänyt erityisen kauniilta ja olen miettinyt monesti, että pitäisi pysähtyä siihen.

 

Aivan äärettömän kaunis se oli sinäkin päivänä ja istuessani hetkeksi laiturille katselemaan sinisenä loistavalle järvelle hymyilin itsekseni, kuinka sellaisina päivinä minä rakastan kesää ihan valtavasti, rakastan sitä kesän tuoksua ilmassa ja lämmintä tuulta kasvoillani, sitä, kuinka tuuli tarttuu kukkamekkoni helmaan kävellessäni voikukkien peittämällä nurmella. Palatessamme takaisin mökille teimme ruokaa muurikalla ja lämmitimme vielä kerran saunan, istuimme saunan lämmössä kaikessa rauhassa ja katselimme pyyhkeisiin kietoutuneina kuistilta, kuinka auringonlasku maalasi taivaan vaaleanpunaisella. Onneksi pääsemme heinäkuussa takaisin tänne, mietin juuri ennen nukahtamista ja kuuntelin keittiöstä kantautuvaa jääkaapin hurinaa, onneksi pääsemme takaisin.