ÄÄRETTÖMÄN KAUNIS ILTAPÄIVÄ SAIMAALLA

Se on yksi suurimmin rakastamistani asioista aina kesäisin, mietin itsekseni juhannuspäivänä istuessani veneen keulassa lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiini ja katsellessani Olavinlinnan jäävän taaksemme suunnatessamme kohti rakkaan pikkukaupungin keskustaa, se on ehdottomasti yksi suurimmin rakastamistani asioista kesäisin, se, kuinka veneen kiitäessä sinisellä järvellä tunnen itseni jotenkin vapaaksi ja huolettomaksi. Minä olin istunut edellisenä iltana rantakalliolla vanhan ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin, katsellut uhkaavien pilvien kerääntyvän tummansiniselle taivaalle ja nauranut sitten epäuskoisesti ukkosen lähestyessä meitä armottomasti jostain kaukaa, siinä oli silti jotain ihmeellisen kaunista, kevyessä sateessa ja lähestyvässä ukkosessa. Jollain tavalla siinäkin, kun hetkeä myöhemmin ukkosti ja satoi niin, etten ollut nähdä enää eteeni pyöräillessäni pitkin metsäteitä kotiin salamoiden valaistessa hetkittäin matkaani, silloin minä olin elossa, olin niin elossa, että olisin tahtonut huutaa keskellä metsää sadepisaroiden juostessa kasvoillani ja pyörän kiitäessä eteenpäin tuulen lailla.

Elossa tunsin olevani myös istuessani juhannuspäivänä veneen keulassa iltapäivän kirkkaiden auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja tuulen tarttuessa hiuksiini. Savonlinna tulee varmasti aina olemaan minulle se rakkain kaupunki koko maailmassa, minä mietin itsekseni katsellessani Riihisaaren ja museolaivojen jäävän taaksemme ja höyrylaivojen seisovan satamassa auringonsäteiden loisteessa, enkä tiedä kesäisin mitään kauniimpaa kuin se rakas pikkukaupunki. Ympärillämme lukuisat metsät ja saaret kietoutuivat auringonsäteisiin vauhdin kiihtyessä suunnatessamme Kasinonsaarten ohitse kohti Laitaatsalmea ja en voinut kuin huokaista siitä aivan valtavasta onnellisuudesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, lävisti auringossa päivettyneen ihoni ja kulki suoraan rintalastani alle, siitä onnellisuudesta, johon minä tunsin lähes pakahtuvani veneen kiitäessä sinisellä järvellä. 

 

Ajaessamme myöhemmin takaisin kotiin sataman kautta minä mietin, miltä tuntuisi asua jälleen siinä rakkaassa pikkukaupungissa, kulkea päivittäin niitä tuttuja kadunkulmia ja kuunnella, kuinka laivat huutavat lähtiessään satamasta. Rauhallista, sitä se epäilemättä olisi, minä mietin katsellessani vanhaa Linnankatua, jonka varrella sijaitsi valoisa kotini vuosia sitten ja joka on ehdottomasti yksi minun lempikaduistani koko tässä maailmassa. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni ajaessamme hitaasti Olavinlinnan ohitse, minulle se on tavallaan aina ollut siinä ja silti sen näkeminen tuntuu aina yhtä hienolta, siinä vanhassa kivilinnassa on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on yhä edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan 1400-luvulta asti. Asuessani Linnankadulla minä kävin katselemassa sitä päivittäin, mietin alittaessamme vanhan rautatiesillan ja suunnatessamme kohti kotirantaamme, vesipisarat tuntuivat viileältä ihollani ja tuuliaisen leikkiessä hiuksillani kaikki tuntui olevan hetken siinä pienessä hetkessä iltapäivän auringonsäteiden loisteessa sinisellä järvellä, se oli ollut kaunis iltapäivä, niin kaunis, että muistelen sitä varmasti vielä syksyllä sateen piiskatessa ikkunalasia.

 

28 TUNTIA JA 30 000 ASKELTA RAKKAASSA HELSINGISSÄ

 

Kesäkuun puolivälin jälkeen, samana kovin aurinkoisena lauantaina, kun Antti Tuiskun piti nousta värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, matkustin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Helsinkiin. Katselin aamun kirkkaissa auringonsäteissä uinuvia maisemia bussin ikkunalasin takana miettiessäni, kuinka se tuntui melkein yhtä epätodelliselta kuin livemusiikki oli tuntunut edellisellä viikolla, se, että ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen istuin viimein siinä matkalla kohti kaupunkia, jossa olin vuosia sitten asunut kolme vuotta ja jossa olin tuntenut olevani kotona enemmän kuin minä olin tuntenut koskaan missään muualla. Kuulokkeissa soi rakasta musiikkia, johon hetkittäin nukahdin huonosti nukutun yön jälkeen ja en vain osannut olla hymyilemättä vähän itsekseni saapuessamme lopulta Helsinkiin. Katselin bussin ikkunasta ohikiitäviä rakkaita maisemia, niitä, jotka olivat vuosia sitten tarkoittaneet minulle kotia, katselin Sturenkatua, jota minulla oli ollut tapana kävellä aina keväisin ja Mannerheimintietä, jota minä pitkin olin kävellyt keskellä yötä keikkojen jälkeen, huokaisin syvään.

 

Voi kuinka olen kaivannut sinua Helsinki, huokaisin kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista lasipalatsin eteen bussipysäkille ja matkustaessani Seurasaareen ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, tuntui kummalliselta katsella maisemia bussin ikkunalasin takana ja miettiä, että vuosia sitten olisin muistanut senkin reitin tarkasti vaikka unissani. Enää minä en tietenkään muistanut jokaista risteystä, mutta kaikki tutut kadunkulmat tekivät minut silti äärettömän onnelliseksi ja kävellessäni parinkymmenen minuutin matkan jälkeen valkoista siltaa pitkin Seurasaareen tunsin, kuinka kaikki stressi katosi rintalastani alta. Niin tapahtui myös vuosia sitten, siksi siitä paikasta tuli minulle vuosien saatossa niin uskomattoman rakas ja siksi minä palasin sinne kerta toisensa jälkeen välillä ihan vain hengittämään, kuuntelemaan lempeän tuulen kertomia tarinoita vuosikymmenten takaa. Ehkä nimenomaan siksi palasin sinne myös sinä lauantaina heti saavuttuani kaupunkiin, mietin ostaessani lipun Seurasaaren ulkomuseoon ja jatkaessani matkaani hiekkateitä kohti vuosisatojen ajan elämää nähneitä taloja.

 

Vuosia sitten minulla oli tapana käydä Seurasaaressa vuodenajasta riippumatta, mutta enemmän kuin koskaan rakastin sitä kuitenkin syksyisin ja talvisin, silloin, kun siellä oli hiljaista ja vanhat talot nukkuivat talviuntaan, silloin istuin vanhojen talojen portailla kirjoittamassa yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita muistikirjaani ja kuuntelin varovaista tuulta, sen kertomia tarinoita jostain vuosikymmenten takaa. Sinä lauantaina kuitenkin vierailin ensimmäistä kertaa vuosiin Seurasaaren ulkomuseossa, kuljin vanhoissa kauniissa taloissa ja kuuntelin lattialautojen narisevan jalkojeni alla kertoen tarinoitaan niin kaukaa vuosisatojen takaa, että se sai minut aina sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Katselin seiniä, jotka olivat nähneet elämää vuosisatojen ajan, pysähdyin hengittämään raikasta ilmaa ja rakastin aivan äärettömästi jokaista hetkeä, jonka sinä aurinkoisena lauantaina vietin kaikkien niiden tarinoiden äärellä, rakastin niin, että hetkittäin tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen.

Muutamaa tuntia myöhemmin kävelin Mannerheimintietä pitkin hotelliin, josta olin varannut puolitoista vuotta sitten itselleni hotellihuoneen Antti Tuiskun stadionkeikkaa ajatellen ja siirtänyt varausta myöhemmin uudelle keikkapäivälle, hotelliin, joka on aina ensimmäinen vaihtoehtoni varatessani hotellihuonetta Helsingistä. Sinne tuntuu hyvältä palata kerta toisensa jälkeen, mietin katsellessani viime vuonna remontoitua aulaa ympärilläni odottaessani hissiä kahdeksanteen kerrokseen ja avatessani huoneeni oven huokaisin, kuinka upean muutoksen huoneet olivat kokeneet. Laskin vettä kylpyammeeseen ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, olin kaivannut sitä enemmän kuin olin osannut ajatellakaan, sitä valtavaa rauhaa ja rakasta maisemaa ikkunalasin takana, mietin istuessani myöhemmin kaikessa rauhassa kylvyssä ja hymyilin, kuinka se oli ensimmäinen kerta vuosiin, kun minä olin Helsingissä ilman, että minulla oli suunnitelmia tai kertaakaan kiire yhtään mihinkään.

Illalla matkustin kuin hetken mielijohteesta lähijunalla Malminkartanoon. Siellä oli minun ensimmäinen kotini, se pieni soluhuone, joka oli minulle aivan äärettömän rakas kolmen vuoden ajan ja jonka parvekkeelta minulla oli tapana katsella lentokoneita, jotka lensivät ohitse yötaivaalla. Malminkartanon asemalla näytti samalta kuin vuosia sitten, entinen lähikauppani oli edelleen paikallaan ja hymyilin itsekseni kävellessäni kuusisataa metriä asemalta entiselle kotikadulleni, matkan varrelle oli vuosien mittaan rakennettu lukuisia uusia kerrostaloja ja maisema oli muuttunut paljon, mutta saapuessani Juustenintielle kaikki oli kuitenkin ihan ennallaan. Katselin vanhaa parvekettani, sen valkoiseksi maalattua metallista kaidetta ja likaisen valkoisia seiniä, se oli se minun turvapaikkani vuosia sitten ja muistan edelleen, kuinka kuusi vuotta sitten toukokuussa istuin viimeisenä iltana ennen muuttoa siinä katselemassa yötaivasta. Siitä toukokuisesta illasta on kuljettu pitkä matka tähän päivään, mutta en voinut olla hymyilemättä sille kuuden vuoden takaiselle vaaleahiuksiselle tytölle, joka tuntui juuri siinä olevan lähempänä minua kuin on ollut vuosiin, niin lähellä, että hetken tuntui kuin olisin kuulunut sinne.

Ennen kuin palasin takaisin keskustaan kävin vielä entisessä lähikaupassani, mikään ei ollut muuttunut ja olisin edelleen osannut kertoa, mistä hyllyvälistä löytäisin tarvitsemani, ostin jäätelön ja söin sen odotellessani junaa, olin myöhästynyt edellisestä, aivan kuin olin myöhästynyt lukemattomia kertoja vuosia sitten. Kannelmäki, Pohjois-Haaga, Huopalahti, Ilmala, Pasila, kuuntelin kuulutuksia hymyillen itsekseni niiden mukanaan tuomille muistoille ja kävelin hetkeä myöhemmin rautatieasemalta vielä Aleksanterinkadulle, se on yksi lempikaduistani Helsingissä ja kävellessäni sinä iltana kohti Senaatintoria mietin itsekseni, kuinka minä olin kävellyt sen saman matkan lukemattomia kertoja elämässäni, lukemattomia kertoja vain siksi, koska rakastin sitä niin valtavasti. 

 

Sinä iltana se tuntui kuitenkin jollain tavalla erityiseltä, kuin paluulta kotiin, mietin kiivetessäni Tuomiokirkon portaita ylös ja pysähtyessäni hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, se oli vuosia sitten minulle rakas ja oli sitä myös sinä kauniina lauantai-iltana. Merituuli tarttui hiuksiini illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa kauniilla sävyillään, sydämeni tuntui uskomattoman kevyeltä ja ihollani juoksivat kylmät väreet. Voi, kuinka olinkaan kaivannut sitä, olin kaivannut sitä rakasta kaupunkia ja sitä, miltä minusta tuntuu kävellessäni sen katuja, sitä valtameren kokoista vapautta rintalastani alla ja kylmiä väreitä kalpealla ihollani.

 

Päästessäni takaisin hotellille rannekelloni kertoi minulle ottaneeni sen päivän aikana yli 25 000 askelta ja siltä minusta todella tuntui kaatuessani viimeinkin hotellihuoneen pehmeään sänkyyn, mutta kaikesta siitä kivusta ja väsymyksestä huolimatta olin onnellinen siitä, että olin nähnyt ja kokenut sen päivänä aikana kaiken sen. Kävin vielä lämpimässä kylvyssä kaikessa rauhassa ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa maisemaa, Hesperian puistoa ja ohikiitävien autojen valoja Mannerheimintiellä, join lasillisen viiniä ja piilouduin keskiyön jälkeen lopulta pehmeisiin lakanoihin näkemään unta jostain vuosien takaisista hetkistä.

 

Aamulla minä heräsin hiljaisuuteen, avasin hotellihuoneen verhot ja annoin aamun kirkkaiden auringonsäteiden tulvia sisään. Ikkunasta näki Tuomiokirkolle saakka ja mietin, kuinka valtavan onnellinen olin ollut edellisenä iltana katsellessani maisemaa Tuomiokirkon portailta ja kuinka onnellinen olin siinäkin hetkessä, aamun hitaina tunteina laskiessani lämmintä vettä kylpyammeeseen ja harjatessani yön jäljiltä takkuisia hiuksia peilin edessä. Sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään, kävin vielä lämpimässä kylvyssä ja kuuntelin edellisenä päivänä kesken jäänyttä äänikirjaa ennen kuin kahdeltatoista kirjauduin ulos hotellista ja jatkoin matkaani.

Sunnuntaina kirkkaat auringonsäteet maalasivat armottomia varjojaan Mannerheimintielle ja ennen kuin minä matkustin takaisin Jyväskylään vierailin vielä Luonnontieteellisessä museossa. Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin silloin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Olin niiden vuosien aikana kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä uskomattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä kaikkea niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, nimittäin sinä sunnuntaina kävin museossa toista kertaa elämässäni ja aivan kuten ensimmäselläkin kerralla museon uskomattomuus sai minut sanattomaksi, niin sanattomaksi, etten oikein vieläkään löydä sanoja.

 

Museon jokainen näyttely oli aivan valtavan hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun oli pysähdyttävä luvattoman monesti ihan vain ihmettelemään. Aivan kuten puolitoista vuotta aiemmin, mietin myös sinä sunnuntaina kiertäessäni monta tuntia museon näyttelyitä, etten ollut kovin useasti nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä muistanut koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani asti. Jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että minä en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan missään muualla, mietin vielä illalla istuessani bussissa matkalla takaisin Jyväskylään. Jalkani olivat kipeämmät kuin ne olivat olleet aikoihin ja väsymys tuntui edelleen koko kehossani, mutta en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että olin viimein päässyt käymään Helsingissä, siellä, missä olin aikoinaan tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.

          Nähdään taas rakas Helsinki.           

VUODEN HILJAISUUS PÄÄTTYI VALTAVAAN RAKKAUTEEN

 

IDA PAUL & KALLE LINDROTH @ LUTAKON LIPPA 09 06 2021   

Kun minä puolitoista vuotta sitten helmikuussa seisoin yleisömeren keskellä ja musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa lauloin mukana aivan käsittämättömän rakkaita sanoja Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa en olisi osannut aavistaakaan, että tulisin nauttimaan livemusiikista seuraavan kerran vasta melkein puolentoista vuoden päästä. En yksinkertaisesti olisi osannut aavistaakaan, koska livemusiikki oli ollut tärkeä osa elämääni yli kymmenen vuoden ajan ja niiden kymmenen vuoden aikana minä en ollut kertaakaan ollut niin luvattoman kauan ilman livemusiikkia, ilman niitä kylmiä väreitä kalpealla ihollani ja sitä valtameren kokoista rakkautta, johon minä tunnen pakahtuvani aina yleisömeren keskellä. Niin kuitenkin kävi, sen helmikuisen illan jälkeen tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt ja kaikki se, mikä ennen oli osa tavallista elämääni, alkoi kuukausien kuluessa tuntua yhä kaukaisemmalta ajatukselta ja kun viimein vuosi myöhemmin havahduin siihen ajatukseen, etten ollut päässyt tuntemaan livemusiikkia kokonaiseen vuoteen, rintalastani alla tuntui vain pohjaton tyhjyys.

 

Kesäkuun yhdeksännen päivän iltana minä istuin räsymatolla Lutakon lipan alla auringonsäteiden loisteessa ja katsoin kelloa muutamaa minuuttia vailla kahdeksan miettien, kuinka tuntui jotenkin epätodelliselta istua siinä ihmisjoukon keskellä odottamassa jotain sellaista, mikä oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut vain kaukainen haave. Muutamaa minuuttia myöhemmin tapahtui aivan kuin kuka tahansa minut tunteva olisi voinut olettaakin, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini Ida Paulin ja Kalle Lindrothin noustessa lavalle ja musiikin tuntuessa syvällä rintalastani alla tuntui kuin olisin löytänyt viimein tieni takaisin kotiin oltuani vähän liian kauan eksyksissä. Se oli sama tunne, jonka minä olen tuntenut lukemattomia kertoja musiikin tuntuessa rintalastani alla ja musiikin kuljettaessa mukanaan sinä iltana istuessani räsymatolla Lutakon lipan varjossa en osannut olla hymyilemättä itsekseni, olin odottanut sitä niin valtavan kauan ja niin uskomattomalta se kaikki tuntui juuri siinä hetkessä.

 

Laulaessani illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa yleisömeren mukana sanoja "kun sun kaa kehäkolmosel sekoillaan, ajan tuhatta ja sataa suoraan seuraavaan tutkaan, tahallaan" hymyilin, kuinka en olisi tahtonut siinä hetkessä olla missään muualla, siinä räsymatolla ihmisjoukon keskellä valtavassa rakkauden kuplassa oli kaikki mitä olin kuin huomaamattani kaivannut siitä puolentoista vuoden takaisesta helmikuisesta illasta asti. Ida Paul ja Kalle Lindroth olivat sinä kauniina kesäkuisena iltana kuin kevään ensimmäiset valonsäteet pitkän ja pimeän talven jälkeen, tuntui jotenkin aivan uskomattomalta tuntea musiikki ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen jokaisessa hengenvedossaan ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan, tuntea kyynelten tarttuvan aina hetkittäin silmäkulmiin. Sinä iltana musiikki oli enemmän kuin se oli ollut minulle puoleentoista vuoteen ja en voinut olla miettimättä, kuinka livemusiikki oli edelleen äärettömän tärkeä osa elämääni, yksi niistä asioista, jotka saavat minut tuntemaan niitä valtameren kokoisia tunteita ja huutamaan yleisömeren keskellä, rakkaudesta ja onnesta.

 

 LOST SOCIETY @ LUTAKON LIPPA 11 06 2021   

Kävellessäni Ida Paulin ja Kalle Lindrothin keikalta Kuokkalan sillan ylitse kotiin lämpimässä kesäillassa minä olin täynnä valtameren kokoista rakkautta ja ihan kuin hetken mielijohteesta ostin lipun Lost Societyn keikalle, tuntui kuin sydämeni olisi huutanut encorea, lisää sitä, mikä saisi kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani. En ollut nähnyt Lost Societyä värivaloissa kuuteen vuoteen ja kävellessämme kesäkuun yhdentenätoista iltana Lutakkoon kerroin, kuinka olin ollut yhtyeen keikalla viimeksi lokakuussa 2015 ja kuinka ystäväni oli murtanut kätensä samaisella keikalla, se oli ollut jotain aivan uskomatonta ja musiikin voima oli ollut niin suurta, että oli tuntunut kuin musiikki olisi vetänyt minua turpaan kerta toisensa jälkeen. Siltä minusta tuntui myös kesäkuun yhdennentoista päivän iltana, kun seisoimme yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa lavalle auringonsäteiden loisteeseen, tuntui kuin musiikki olisi tunkeutunut armottomasti rintalastani alle ja saanut sydämeni jättämään lyönnin välistä, en ollut kokenut mitään sellaista puoleentoista vuoteen, en mitään samalla tavalla voimakasta.

Lost Society on mielestäni ehdottomasti yksi Suomen kovimmista yhtyeistä livenä ja sitä se oli sinä kesäkuisena iltanakin, paras keikka ikinä, yleisö huusi lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja musiikin kulkiessa kylminä väreinä ihollani pelkäsin hetkittäin herääväni unesta, se kaikki tuntui olevan liian uskomatonta ollakseen totta. Sinä iltana yleisömeren keskellä tuntui kuin kaikki olisi taas kuin oli ollut puolitoista vuotta sitten, mutta vain sillä erotuksella, että puolentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen se kaikki tuntui erityisen uskomattalta ja sai hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään musiikin tahdissa, kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini pelkästä siitä suunnattomasta rakkaudestani livemusiikkiin. Kävellessämme kotiin minä sanoin, että ei harmittanut yhtään ja en tiedä, olisinko voinut tarkoittaa sitä siinä hetkessä enää yhtään enemmän, sinä iltana musiikki oli ollut jotain sanoinkuvaamattoman suurta ja minussa oli asunut valtameren kokoinen rakkaus, aivan valtava onnellisuus.