VAALEANPUNAINEN VALLANKUMOUS LUTAKOSSA

Ellinoora julkaisi elokuun lopussa toisen albuminsa Vaaleanpunainen vallankumous, olin odottanut sitä valehtelematta aivan luvattoman kauan ja kun sinä elokuisena aamuna bussissa matkalla töihin kuuntelin sitä ensimmäistä kertaa, olin yksinkertaisesti sanaton. Olin sanaton, koska kyseinen albumi on ensimmäisestä biisistä asti niin järjettömän hieno, että se sai minussa aikaan valtameren kokoisia tunteita. Muistan, kuinka puoli seitsemältä aamulla kuulokkeissani soi albumin avausraita ja kuinka sanat oliko tää sitä mitä sä oikeesti halusit / kuinka kaikesta luovuit et korkeimmal istuisit / kaiken oot kuvannut ja mitään et muista / jälkii jättämättä poistut takaovesta löivät vasten kasvojani, siinä hetkessä tiesin, etten ollut odottanut albumia turhaan, minä en todellakaan ollut odottanut turhaan. Biisi toisensa jälkeen olin varmempi siitä, että Vaaleanpunainen vallankumous oli yksi hienoimmista albumeista, mitä Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Vielä syyskuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä katellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa bussin ikkunalasin takana matkalla Lutakkoon katsomaan Ellinooran keikkaa olin siitä niin varma, etten voinut kuin hymyillä miettiessäni, että hetken kuluttua pääsisin kuulemaan kaikki ne uskomattoman hienot biisit värivalojen loisteessa.

Saapuessani sinä syyskuisena iltana Lutakkoon hymyilin itsekseni nähdessäni albumin teeman mukaisesti koristellun salin, siinä hetkessä ymmärsin, että siinä illassa oli kyse jostain suuremmasta kuin kahdestatoista biisistä, kyse oli kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jonka Ellinoora tahtoi tarjota yleisölleen. Kokonaisvaltaisen kokemuksen Ellinoora kieltämättä tarjosikin ja keikan alkaessa sillä albumin avausraidalla ja sanoilla lapsena aikuisten maailmaan asteltiin / heti skumpassa päämme kasteltiin / yhtäkkii tunnet täältä kaikki kasvot / sit olosuhteiden pakko laitto sydämen lakkoon kyyneleet virtasivat poskipäilleni täysin varoittamatta, tunne oli yksinkertaisesti aivan valtava ja olin kaiken sen edessä niin kovin pieni, etten minä voinut kuin antautua, antaa sen valtavan tunteen ja musiikin viedä mukanaan. Keikka eteni albumin mukaisessa järjestyksessä, mikä oli kaikessa hienoudessaan kovin ilahduttavaa, sillä huolimatta siitä, että albumiformaatti tuntuu vähitellen kuolevan, minulle albumi on edelleen vahvasti elossa ja tulee sitä todennäköisesti aina olemaankin, olen tavallaan kasvanut kiinni kokonaisiin albumeihin, en yksittäisiin biiseihin, vaikka se nykyään tuntuukin olevan se hallitseva tapa julkaista musiikkia, yksittäiset biisit ilman sitä kokonaisuutta siinä ympärillä.

Se valtameren kokoinen tunne valtasi jokaisen hengenvetoni ennen ensimmäisen biisin loppua ja kun albumin toinen biisi Bäng bäng typerä sydän ja sanat me ollaan kaksi väkevää ja haurasta / mut yhes meistä ei tuu koskaan valmista / irrottaisitko otteeni, et voisin olla taas oma itseni kaikuivat loppuunmyydyssä kauniisti koristellussa salissa kyyneleet virtasiva poskipäilleni ja vaikka kuinka olin antautunut sille valtavalle tunteelle ja musiikille, en ollut osannut odottaa sitä, en ollut osannut odottaa, sillä musiikki ei ollut aikoihin saanut tuntemaan niin vahvasti. Aatelisii katkaisi hetkeksi kyyneleeni ja minä en voinut olla nostamatta käsiäni ilmaan kaikesta siitä rakkaudesta, mutta neljännen biisin kohdalla kyyneleet palasivat jälleen silmäkulmiini. Veitset on ehdottomasti yksi albumin hienoimmista biiseistä ja kuten sinä elokuisena aamuna bussimatkalla, myös sinä iltana Lutakossa sanat ehkä satutan sua kun en osaa muutakaan / näihin tilanteisiin ei voi varautua / me ollaan toistemme veitset selissämme / iho ehjä mut sisin on rikkinäinen saivat jälleen kyyneleet valumaan poskipäilleni ja sydämeni hakkaamaan kiivaammin, kuten aina, ne sanat pääsivät sinä syyskuisena iltanakin minun kalpean ihoni alle niin, että hetken tuntui kuin rintalastani päällä olisi ollut koko maailman paino.

Albumin vanhin biisi Glitteri julkaistiin loppuvuodesta 2017, mutta sinä syyskuisena iltana se tuntui tavallaan uudelta, se oli saanut ympärilleen sen uskomattoman hienon kokonaisuuden, jonka se olisi ansainnut jo silloin kahden vuoden takaisena harmaana päivänä, kun kuuntelin sen aivan ensimmäistä kertaa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin se oli saanut ympärilleen sellaisia biisejä kuin Anthem ja Antibiisi, jotka edustavat ehdottomasti myös sitä albumin hienointa puolta ja jotka saivat sinä iltana minut huutamaan ääntäni käheäksi kuin en olisi koskaan kuullut musiikkia, ne kaksi biisiä ovat olleet aivan äärettömän tärkeät tänä syksynä. Niin on ollut myös Viha, kipu ja rakkaus, jonka aikana ilmaan nousi satoja vaaleanpunaisia sydämiä ja Taideteos, jossa lausutut sanat sano heti jos minä häiritsen / hän sanoi astuessaan ovesta sisään / niin minä lähden saman tien pois / sinä et ainoastaan häiritse, minä vastasin / sinä järkytät koko minun olemustani, tervetuloa saivat yleisömeren hetkeksi hiljenemään niin, ettei ollut olemassa mitään muuta kuin ne sanat.

Viimeisenä albumilta kuultiin aiemmin singleinä julkaistut Nartut ja Sinä 4ever, jotka saivat yleisömeren muuttumaan liekkimereksi ja musiikin tuntumaan niin suurelta, että se sai kyyneleet taas tarttumaan silmäkulmiini. Siinä hetkessä ne rakkaat biisit tuntuivat yhtä uusilta kuin albumin viimeinen biisi Nuoruuden oodi, jonka sanojen ja mä toivon et sä / oot onnellisempi ku ikinä / vaik me ei enää tunneta / meil oli yhteinen tarina / eri lopuilla kaikuessa loppuunmyydyssä salissa en osannut kuin miettiä, kuinka äärettömän onnellinen minä olin siitä, että sain kuulla sen elokuussa julkaistun albumin tai paremminkin kokea, siinä oli kysymys niin paljon enemmästä kuin ainoastaan siitä kuulemisesta. Se oli kokonaisvaltainen kokemus, joka tuntui jokaisessa solussani, jokaisessa hengenvedossani ja kun kahdessa encoressa kuultiin vielä Elefantin paino, Funeral Song ja Leijonakuningas, minä hymyilin itsekseni, kuinka siitä illasta ei jäänyt puuttumaan mitään, se oli aivan täydellinen. Istuessani hetkeä myöhemmin bussissa matkalla kotiin nojasin väsyneenä kylmään ikkunalasiin ja hymyilin, sinä iltana Ellinoora oli ollut juuri niin uskomaton, ettei minulla ollut enää sanoja.

TAVASTIALLA JA LUONNONTIETEELLISESSÄ MUSEOSSA

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka syyskuun puolivälissä yhtenä lauantaina matkustin Helsinkiin ja kävelin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sillä käsittämättömän kauniilla Mustikkamaan rannalla, joka oli yksi itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä paikoista asuessani vuosia sitten Helsingissä. Kävellessäni sinä syyskuisena iltapäivänä tummien pilvien täyttämän taivaan alla merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä vaaleilla hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohinaa ja kävellessäni myöhemmin kohti Isoisänsiltaa hymyilin itsekseni, kuinka suunnattoman onnellinen olin siitä, että siinä hetkessä olin juuri Helsingissä. Päästessäni viimein Isoisänsillalle taivas yläpuolellani repesi ja kaatosade piiskasi kasvojani jatkaessani matkaani kaikesta huolimatta rauhallisesti, minulla ei ollut kiire mihinkään, ei, vaikka kaatosade kasteli hiukseni ja kaikilla muilla tuntui olevan järjetön kiire juosta suojaan siltä nopeasti alkaneelta kaatosateelta.

Pitelin hetken sadetta Kauppakeskus Redissä ja sen hetken aikana ehdin miettiä aivan luvattoman useasti, kuinka olen nykyään niin tottunut Jyväskylän Forumiin, että suuremmat kauppakeskukset tuntuvat jotenkin vähän kummallisilta. Silti Helsinki tuntuu edelleen kodilta, mietin kuunnellessani metron saapuvan asemalle, olen aina rakastanut sitä ääntä, nykyään se kuulostaa muistoilta vuosien takaa ja saa minut siksi lähes poikkeuksetta hymyilemään, huokaisin itsekseni katsellessani maisemien vaihtuvan ikkunalasin takana matkalla keskustaan. Keskustasta jatkoin matkaani vielä kohti Hesperianpuistoa vastapäätä olevaa hotellia, sillä olin varannut ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hotellihuoneen ihan vain itselleni, ettei minun tarvitsisi myöhemmin samana iltana matkustaa takaisin Jyväskylään. Olin siitäkin ihan tavattoman onnellinen ja päästessäni hotellille kävin lämpimässä kylvyssä, katselin ikkunalasin takana ihan varovaisiin auringonsäteisiin verhoutuvaa kaupunkia ja join kuohuviiniä, jonka minä tunsin siinä hetkessä ansainneeni kaiken sen syyskuisen stressin keskellä. Ikkunalasin takana kaupunki oli täynnä elämää hymyillessäni itsekseni siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka tuntui muuttuvana rytminä rintalastani alla, auringonsäteet loivat varjojansa valkoisille seinille ja minä laitoin soimaan musiikkia, jota en ollut kuunnellut aikoihin, musiikkia, joka toi minulle aina mieleen Helsingin.

Myöhemmin sinä iltana kuuntelin raitiovaunun kolinaa matkustaessani takaisin keskustaan ja mietin itsekseni, kuinka minä olin odottanut sitä iltaa toukokuusta asti, olin odottanut, sillä toukokuussa tuntui aivan kuin en olisi nähnyt Von Hertzen Brothersia värivaloissa ikuisuuteen, vaikka todellisuudessa olin viimeksi edellisenä syksynä saanut hukkua musiikkiin yhtyeen keikalla. Silti siitä tuntui olevan vähintään pieni ikuisuus ja vaikka minä olin ennen sitä syyskuista Tavastian keikkaa ehtinyt nähdä yhtyeen viikkoa aiemmin Lutakossa, sinä iltana tuntui kuin siitä olisi edelleen pieni ikuisuus, siitä edellisestä keikasta. Astuessani sinä iltana Tavastian ovesta sisään sydämeni jätti lyönnin välistä, jollain tavalla aina tuntuu kuin palaisi kotiin, kun astuu siitä ovesta sisään, se paikka oli minulle vähän niin kuin toinen koti asuessani Helsingissä, siellä sain niiden vuosien aikana kokea valtameren kokoisia tunteita ja olen onnellinen siitä, että saan edelleen aina hetkittäin palata sinne rakastamaan musiikkia. Vain hetkeä myöhemmin löysin itseni yleisömeren keskeltä ja katsellessani ympärilleni en voinut kuin miettiä itsekseni, kuinka mikään keikkapaikka ei ole minulle sitä rakkaampi, ei ole koskaan ollut eikä varmasti tule koskaan olemaan, Tavastiassa on vain jotain niin kovin erityistä.

Kun yhtye viimein nousi värivaloihin kyyneleet nousivat silmäkulmiini, siinä hetkessä oli jotain ihan käsittämättömän suurta, jotain ainutlaatuista huolimatta siitä, että olin viikkoa aiemmin nähnyt yhtyeen Lutakossa. Niissä vain on aina jotain erityistä, Von Hertzen Brothersin Tavastian keikoissa nimittäin, hymyilin itsekseni kyyneleet silmäkulmissani ja annoin musiikin viedä mukanaan yleisömeren keskellä. Sen lisäksi, että sinä iltana kuultiin monta edellisellä viikolla Lutakossakin kuultua rakasta biisiä, kuten esimerkiksi Somewhere in the Middle ja Trouble, Tavastialla kuultiin sinä iltana myös monta sellaista biisiä, joita en ollut kuullut värivaloissa aikoihin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun Voices in our Heads kaikui loppuunmyydyssä salissa ja kuulosti niin hienolta, että kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani tai kun Prospect for Escape sai kyyneleet palaamaan silmäkulmiini. Se oli vuosia sitten yksi hienoimmista biiseistä värivalojen loisteessa ja tuo edelleen mieleeni muistoja niiltä vuosien takaisilta keikoilta, jotka päättyivät aina sanoihin the dream is taking over / the rise and fall / prospect for escape ja niin tuo myös In Your Arms, joka kuultiin sinä iltana tavastialla akustisena. Sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free / for the first time / i understand / what the words of true love really mean kaikuessa yleisömeren ylitse suljin hetkeksi silmäni ja annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä, siinä hetkessä kaikki oli hetken siinä, koko tämä suuri ja niin kaunis maailma.

Se syyskuinen ilta Tavastialla oli täynnä taikaa ja rakkautta, sellaista valtameren kokoista rakkautta, johon tunsin aina hetkittäin pakahtuvani yleisömeren keskellä nostaessani käteni ilmaan musiikin tuntuessa aivan jokaisessa solussani ja huutaessani ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, niistä, jotka ovat vuosia kulkeneet mukanani. Sinä iltana Von Hertzen Brothers oli niin uskomattoman vahva ja herkkä samanaikaisesti, että hetkittäin tuntui kuin sydämeni olisi muuttanut rytmiään musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin minun selkärankaani ja tarttuessa kiteinä silmäkulmiini, sinä iltana musiikki kuljetti mukanaan Himalajan kokoisissa tunteissa ja vuosien takaisissa hetkissä, niissä kauniissa, mutta myös niissä, jotka saavat sydämeni edelleen lyömään kiivaammin. Sinä kauniina syyskuisena iltana musiikki vyöryi ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja otti sitten turvalliseen syliinsä, enkä minä muistanut hetkeä, jolloin musiikki olisi viimeksi kuulostanut ja tuntunut yksinkertaisesti niin täydelliseltä, että biisi toisensa jälkeen minä olin aina vain sanattomampi.

Vähän ennen encorea kuultiin Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa yleisömeren ylitse minä suljin silmäni ja tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskipäilleni. Siinä hetkessä ja vielä kävellessäni kahden encoren jälkeen takaisin hotellille olin täynnä onnellisuutta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi vielä nukahtaessani myöhemmin hotellin pehmeisiin ja valkoisiin lakanoihin.

Sunnuntaiaamuna minä heräsin rauhallisuuteen, olin nukkunut erityisen hyvin niissä pehmeissä valkoisissa lakanoissa ja istuessani aamiaisella katselin, kuinka kaatosade piiskasi mustaa asfalttia ikkunalasin takana. Päätin, ettei minulla ollut vielä kiire mihinkään ja aamiaisen jälkeen kävin kaikessa rauhassa vielä lämpimässä kylvyssä ennen kuin jatkoin matkaani Luonnontieteelliseen museoon, jonne olin päättänyt suunnata vielä ennen kuin palaisin takaisin Jyväskylään, olin päättänyt, sillä minä tiesin, että siitä sunnuntaista tulisi sateinen ja rakastan museoihin katoamista sadepäivinä.

Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään minä en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä melkein kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Niiden vuosien aikana olin kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä tavattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, sillä sinä syyskuisena sunnuntaina astuin ensimmäistä kertaa museon ovesta sisään, jätin reppuni lukolliseen kaappiin ja jatkoin matkaani kohti ensimmäistä näyttelyä, joka oli nimeltään Luut kertovat ja jonka äärelle pysähdyin hetkeksi istumaan ihan vain ihmetelläksi kaikkea sitä, jotenkin se sai minut sinä sateisena sunnuntaina sanattomaksi.

Sanattomaksi minut teki toisaalta jokainen museon viidestä näyttelystä, jotka on sijoitettu rakennuksen kolmeen eri kerrokseen. Jokainen niistä viidestä näyttelystä, Suomen luonto, Maailman luonto, Elämän historia, Luut kertovat ja Muutosta ilmassa, oli uskomattoman hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun piti pysähtyä luvattoman monesti vain ihmettelemään. En ollut aikoihin nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä minä muista koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani, jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan.
 

Sen lisäksi, että museon viisi uskomattoman hienoa näyttelyä saivat minut sanattomaksi sinä sateisena sunnuntaina, sanattomaksi minut sai myös se, kuinka äärettömän kaunis rakennus oli sisältä, se oli kauniimpi kuin olin koskaan osannut ajatellakaan. Päästessäni lopulta neljänteen kerrokseen parvelle asti, tutustuin vielä rakennuksen historiasta kertovaan Kirahveja kimnaasissa -näyttelyyn ja ihmettelin, kuinka en ollut koskaan aiemmin tutustunut rakennuksen historiaan, vaikka olin kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja ja ihastellut sen aivan tavatonta kauneutta. Vuonna 1913 rakennettu alunperin uudenaikaiseksi venäläiseksi poikakouluksi suunniteltu kovin kaunis rakennus oli ehtinyt vuosien saatossa toimia neljä vuotta kouluna, mutta myös palvella Helsingin jääkäriprikaatia ja armeijan esikuntaa ennen kuin tarjosi tilat Suomen ensimmäiselle kadettikoululle. Lopulta Helsingin yliopisto osti rakennuksen valtiolta vuonna 1923 sijoittaen sinne eläintieteelliset kokoelmansa, jolloin rakennus muuttui museoksi. Onneksi muuttui, sillä katsellessani parvelta alapuolellani avautuvaa Elämän historia -näyttelyä en voinut olla kuin aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että museo oli olemassa ja että sinä sateisena sunnuntai-iltapäivänä olin viimein päättänyt astua sen ovesta sisään.

Vietettyäni yli kolme tuntia museossa minun oli kuitenkin jatkettava matkaani kohti Jyväskylää. Astuessani museon ovesta ulos kaatosade oli vaihtunut varovaisiin auringonsäteisiin harmaan pilviverhon lävitse, minä hymyilin itsekseni kävellessäni tuttuja kadunkulmia ja hetkeä myöhemmin istuin bussissa katselemassa ohikiitävää maisemaa, sitä, jonka olen nähnyt elämäni aikana niin usein, etten osaisi varmaan enää edes laskea. Helsingin jäädessä vähitellen taakseni huokaisin itsekseni, kuinka ne puolitoista vuorokautta olivat olleet täynnä onnellisuutta ja kuinka olin rakastanut joka hetkeä sydämeni pohjasta, vaikka jalkani olivat kipeät kaikesta siitä kävelemisestä ja nukahdin bussiin väsymyksestä.

SYYSKUUSSA PALASIN USKOMATTOMAN RAKKAALLE RANNALLE

Kun vuosia sitten asuin Helsingissä, minulla oli muutamia sellaisia paikkoja, joihin palasin aina kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja hengittämään, muutamia sellaisia paikkoja, jotka olivat minulle erityisen tärkeitä. Yksi niistä paikoista oli Mustikkamaa ja se erityisen kaunis ranta, jonne minulla oli tapana palata aina kerta toisensa jälkeen nimenomaan kirjoittamaan, mutta myös istumaan rantakalliolle ja kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa, rauhoittumaan aivan itsekseni. Muistan sen hetken, kun vuosia sitten kävelin ensimmäistä kertaa sillä rannalla, muistan, kuinka rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta ja kuunnellessani meren kohinaa tuntui kuin koko suuri, kaunis maailma ympärilläni olisi pysähtynyt hetkeksi. Vastarannalla Kruunuvuoren surulliset autiotalot uinuivat iltapäivän auringonsäteissä istuessani viileälle rantakalliolle, viereisessä puussa orava hyppäsi oksalta toiselle ja minä en voinut kuin miettiä, että minun olisi palattava sinne vielä jonain päivänä. Niiden vuosien aikana, kun asuin Helsingissä, palasin sille rannalle kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja rauhoittumaan, mutta tänä syksynä havahduin siihen todellisuuteen, etten minä ollut palannut sinne kertaakaan sen jälkeen, kun neljä vuotta sitten pakkasin elämäni muuttolaatikoihin ja jätin Helsingin taakseni. En ollut palannut, mutta siinä samassa hetkessä päätin, että matkustaessani syyskuun puolivälissä Helsinkiin palaisin sille tärkeälle rannalle kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa ensimmäistä kertaa neljään kokonaiseen vuoteen.

Syyskuun neljäntenätoista päivänä minä heräsin aikaisin ja istuin heti seitsemän jälkeen bussissa matkalla Helsinkiin, ikkunalasin takana maisemat vaihtuivat kuin ohikiitävinä kuvina, kuulokkeissani soi musiikkia vuosien takaa ja ennen kuin ehdin huomatakaan, minä nukahdin bussin jatkaessa matkaansa kohti määränpäätä. Olin niin väsynyt, että nukuin melkein koko sen matkan, mutta saapuessamme Helsinkiin väsymys tuntui kadonneen ja kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista rautatieasemalle en voinut olla hymyilemättä itsekseni miettiessäni, kuinka äärettömästi olin kaivannut Helsinkiä. Olen vannonut itselleni, etten minä enää koskaan pakkaa elämääni muuttolaatikoihin ja matkusta Helsinkiin jäädäkseni, mutta aina palatessani hetkeksi takaisin Helsinkiin minusta tuntuu, etten tahtoisi mitään niin kuin tahtoisin palata Helsinkiin jäädäkseni. Sellaisina hetkinä tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään, mietin itsekseni noustessani bussiin rautatientorilla ja katsellessani sitten tuttuja kadunkulmia ikkunalasin takana, muistan niistä edelleen jokaisen, niin järjettömän monta kertaa matkustin vuosia sitten sillä bussilla numero kuusitoista määränpäänä Mustikkamaa.

Kun viimein pääsin sille samalle kauniille rannalle, jolle minulla oli vuosia sitten tapana palata kerta toisensa jälkeen, tuntui kuin olisin palannut kotiin. Olin odottanut sitä hetkeä siitä asti, kun lähdin rannalta viimeisen kerran muutamaa päivää ennen kuin jätin Helsingin taakseni neljä vuotta sitten ja kaikki nämä vuodet olin suunnitellut palaavani jonain päivänä sinne hetkeksi käydessäni Helsingissä, mutta jostain tuntemattomasta syystä palasin sinne vasta neljä vuotta myöhemmin, syyskuun neljäntenätoista päivänä. Merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessäni pitkin rantaviivaa, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohina ja keskityin hengittämään rauhallisesti. Jokaisella hengenvedollani olin askeleen lähempänä itseäni ja tunsin aivan jotenkin aivan uskomattoman suurta rauhaa rintalastan alla hengenvetojeni vähitellen rauhoittuessa. Tavallaan tuntui samalta kuin vuosia sitten istuessani sillä samalla rantakalliolla, tuntui samalta, vaikka jokin minussa oli selvästi muuttunut niiden neljän vuoden aikana, ehkä olin kasvanut ihmisenä kulkiessani matkaani suuntaan, johon minä en olisi koskaan kuvitellut kulkevani, suuntaan, joka vei minut mukanaan joskus vuosia sitten.

Muutos sai minut kuitenkin naurahtamaan itsekseni, olisihan se kummallista, jos yhtään mikään ei neljässä vuodessa muuttuisi. Jokin minussa oli muuttunut, mutta siitäkin huolimatta istuessani sinä iltapäivänä siinä rantakalliolla tuntui tavallaan kuin tuhannet kivenlohkareet rintalastani alta olisivat kadonneet meren rauhoittavaan kohinaan, varovaisiin tuulenhenkäyksiin poskipäilläni, aivan kuin silloin vuosia sitten. Hymyilin itsekseni avatessani lopulta vihreät silmäni ja mietin, kuinka vuosia sitten vastarannalla Kruunuvuoren autiotalot uinuivat auringonsäteiden loisteessa. Nyt niistä on jäljellä enää se viimeinen, se, jonka ovet ja ikkunat oli laudattu umpeen nähdessäni sen ensimmäisen kerran, sen luovuttaessa taistelussa aikaa vastaan siitä autioituneesta huvilakylästä ei ole jäljellä enää mitään. Sinne minä tuskin enää koskaan palaan, vaikka se paikka kiehtoi minua jotenkin ihan suunnattomasti asuessani Helsingissä, mutta sille Mustikkamaan rannalle palaan varmasti vielä monta kertaa, nimittäin sille rannalle palaaminen merkitsi minulle aivan suunnattomasti, enemmän kuin minä olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Katselin vielä hetken ympärilleni, hengitin syvään merituulen leikkiessä hiuksillani ja kävelin sitten kohti kaunista Isoisänsiltaa, sitäkään ei ollut vielä olemassa silloin neljä vuotta sitten, kun minä viimeksi hengitin keuhkojeni täydeltä valtameren kokoista rauhaa sillä saarella.