motorways and tramlines

Radiohead on soinut taustalla palatessani hetkeksi takaisin tänne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja vastaantulijat juoksevat rautatieasemalla iltapäivän pahimmassa ruuhkassa, Radiohead on soinut taustalla palatessani tähän kynttilöiden valaisemaan huoneeseen kirjoittamaan rakkaudestani musiikkiin. Maailma on pukeutunut harmaaseen kävellessäni Fredrikinkadulla, pysähtyessäni hetkeksi kauemmas katselemaan mielenosoitusta ja nostaessani katseeni kohti taivasta kaatosateen piiskatessa kasvojani, mutta kameraan tarttuminen on tuntunut uskomattoman vaikealta. Oikeastaan monet asiat ovat tuntuneet uskomattoman vaikeilta: herääminen seitsemältä aamulla lähteäkseni ajoissa luennolle, ruokaostosten tekeminen siinä iltapäivän pahimmassa ruuhkassa ja nukahtaminen tässä pienessä huoneessa, kaipaan uskomattoman paljon takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin.

Viimeisimmät päivät ovat olleet tavallaan vaikeita, mutta hetkittäin olen kuitenkin ollut suunnattoman onnellinen: kirjoittaessani varmaan ensimmäistä kertaa kuukausiin runomuotoista tekstiä, ostaessani tuoretta ranskanleipää ja istuessani Sanomatalolla jonottamassa keikkalippua. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt sellaista, istunut uskomattoman kauan aloillani saadakseni parhaimman mahdollisen lipun jollekin keikalle ja väsymyksestä huolimatta nauttinut siitä uskomattoman paljon. Yhteisöllisyyden tunne oli suunnattoman vahva ja melkein neljän tunnin jonottamisen jälkeen ostaessani parhaimman mahdollisen lipun Apulannan jäähallikeikalle hymyilin tyhmästi, puhuin onnellisuudesta sekavana bändin pojille ja kotimatkalla nauroin ääneen aiheuttaen hämmennystä vastaantulijoissa, mutta oikeastaan en välittänyt: tuollaiset onnellisuutta kuiskailevat hetket ovat minulle äärettömän tärkeitä, vastaantulijat saavat hämmentyä jatkossakin. Vaikka tällä hetkellä kaipaankin järjettömän paljon näissä kuvissa esiintyviin maisemiin pieneen oopperakaupunkiin on onnellisuutta kuiskailevia hetkiä luvassa viikonloppunakin, kun matkustan Tampereelle hukkumaan värivalojen loisteeseen ja tapaamaan sukulaisiani, mutta siitä sitten myöhemmin.

i still remember the world from the eyes of a child

Nousin ensimmäistä kertaa hevosen selkään kaksikymmentä vuotta sitten, vaaleanpunaisissa kumisaappaissa ja tutti suussa, kahden vuoden ikäisenä. Peruskoulun toisella luokalla aloitin käymään ratsastustunneilla, olin uskomattoman innoissani kaikesta ja en tiedä, ehkä näiden neljäntoista vuoden jälkeen uskallan väittää rakkauden olevan suhteellisen ikuista, rakkauden hevosiin ja ratsastamiseen. Noustessani silloin neljätoista vuotta sitten mustan ponin selkään en kuitenkaan välttämättä osannut  kuvitellakaan nousevani ratsaille vielä neljäntoistakin vuoden päästä tai ainakaan nousevani ratsaille samalla suunnattomalla riemulla.

Vieraillessani maailman rakkaimmassa pikkukaupungissa nousin kuitenkin islanninhevosen selkään ensimmäistä kertaa vuoteen, hengitin rauhallisuutta jokaisella hengenvedollani ja töltin vaihtuessa laukkaan muistin, kuinka uskomattoman paljon rakastankaan: kuinka uskomattoman paljon rakastankaan sitä tunnetta, kun luottaa hevoseen jokaisella solullaan ja vauhdin lisääntyessä on ainoastaan nautittava ohikiitävästä hetkestä, sellainen on sanoinkuvaamattoman hienoa. Olen hetkittäin unohtunut miettimään sitä, kuinka noustuaan kerran ratsaille ja tunnettuaan kerran sen äärettömän vapauden päästessään laukkaamaan metsään, sellaisesta ei pysty koskaan luopumaan. Sellaista ei koskaan pysty vertaamaan mihinkään ja on tavallaan myönnettävä, että tässä musiikinrakastajan sydämessä asuu myös ikuinen heppatyttö, hiljainen sellainen.

golden like the sun