ELOKUUSSA MUSIIKKI OLI SUUREMPAA KUIN AIKOIHIN

Elokuussa minä kuuntelin musiikkia aivan huomattavasti enemmän kuin kertaakaan tänä vuonna ja luulen, että syksyn saapumisella on jotain tekemistä asian kanssa. Syksyisin musiikki tavallaan aina palaa luokseni, enkä oikeastaan edes osaa sanoa, miksi, mutta syksyn ensimmäisinä päivinä, niinä hetkinä, kun syksy tuoksuu ensimmäistä kertaa ilmassa kävellessäni aamulla bussipysäkille minusta aina tuntuu, että minun on saatava kuunnella musiikkia. Minun on aivan yksinkertaisesti saatava kuunnella musiikkia, saatava hengittää musiikkia hetken aikaa ihan jokaisella hengenvedollani ja kun elokuun ensimmäisinä päivinä ilmassa alkoi viimein tuoksua häivähdys syksystä kuuntelin bussipysäkillä Death Cab For Cutien vuonna 2005 ilmestynyttä albumia Plans, minä en osannut kuin hymyillä, niin järjettömän hyvältä se kuulosti. Plans on ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista ja niin on myös The Usedin nimikkoalbumi The Used, joka on soinut kuulokkeissani ja kaiuttimissani elokuun aikana huomattavan paljon, saanut minut inspiroitumaan kirjoittamisesta eri tavalla kuin mikään aikoihin ja sulkemaan väsyneet silmäni iltaisin pimeässä asunnossani valehtelematta ihan vain siksi, että musiikki kuulostaa niin hyvältä. Pimeinä syysiltoina kaiuttimissani on soinut myös The Frayn tavattoman kaunis nimikkoalbumi The Fray sekä AFI ja aivan erityisesti yhtyeen vuonna 2003 ilmestynyt Sing The Sorrow, joka on yksi niistä albumeista, jotka saavat aina syksyisin aikaan kylmiä väreitä ihollani.

Näiden uskomattoman rakkaiden albumien lisäksi elokuussa kuulokkeissani ja kaiuttimissani on soinut huomattavan paljon Bring Me The Horizonin vuonna 2015 ilmestynyt albumi That's The Spirit sekä yhtyeen elokuussa julkaisema biisi MANTRA, josta on lukuisien kuuntelukertojen kautta tullut minulle aivan äärettömän rakas biisi. Sanat before the truth will set you free, it will piss you off / before you find a place to be, you're gonna lose the plot / too late to tell you now, one ear and right out the other one / 'cause all you ever do is chant the same old mantra ovat iskeneet suoraan rintalastani alle, saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään ja kuiskailemaan kerta toisensa jälkeen 'cause all you ever do is chant the same old mantra. Elokuussa kävellessäni auringonsäteiden verhoamia kadunkulmia ja istuessani bussissa sadepisaroiden tarttuessa ikkunalasiin kuulokkeissani ovat soineet myös The Tallest Man On Earth, Escape The Fate, A Skylit Drive, Biffy Clyro, Alexisonfire sekä aivan uskomattoman lahjakas Ólafur Arnalds, joka julkaisi neljännen sooloalbuminsa re:member elokuussa. Näiden tavattoman rakkaiden yhtyeiden ja biisien lisäksi elokuun soittolistaltani löytyy biisejä, jotka ovat elokuun aikana saaneet minussa aikaan jotain sellaista, mihin sanat eivät riitä ja mihin sanat eivät välttämättä tule koskaan riittämään. Minä todella suosittelen kuuntelemaan, suosittelen hengittämään musiikkia hetkittäin jokaisella hengenvedolla ja sulkemaan silmät musiikin musiikin iskiessä rintalastan alle, minä suosittelen.

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 5: LAULUT, JOTKA PALAAVAT SOITTOLISTOILLENI AINA NIINÄ SYKSYN ENSIMMÄISINÄ PÄIVINÄ

Minä olen kirjoittanut kaikista rakkaimmista lauluista tähän mennessä neljä kertaa, olen kirjoittanut lauluista, jotka maalaavat maisemaa kuin auringonlaskut pikkukaupungin satamassa ja lauluista, jotka ovat kuin kauneimmat kesäyöt, olen kirjoittanut lauluista, jotka merkitsevät minulle aivan suunnattomasti, lauluista, jotka ovat enemmän kuin osaisin koskaan sanoin kuvailla. Tänään aion kuitenkin kirjoittaa teille lauluista, joista suurin osa on kulkenut mukanani lähes kymmenen vuoden ajan, lauluista, jotka ovat olleet äärettömän tärkeäitä vuodesta toiseen ja palaavat soittolistoilleni aina syksyn ensimmäisinä päivinä. Aion kirjoittaa teille lauluista, joiden palatessa soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, vaikka luonto ei vielä pukeutuisikaan kauniiseen ruskaan ja parkatakki olisi liikaa iltapäivän auringossa, lauluista, jotka tavallaan tuovat syksyn mukanaan vuosi toisensa jälkeen, lauluista, jotka ovat hetkittäin koko maailma.

Tämä on ollut vuosien ajan nimenomaan se biisi, jonka päätymisestä soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, tämä biisi päätyy soittolistoilleni nimittäin aina niinä syksyn ensimmäisinä päivinä. AFI on ollut tärkeä osa elämääni tähän syksyyn mennessä kymmenen kokonaista kymmenen vuotta ja minä muistan edelleen, kuinka silloin kymmenen vuotta sitten yhtenä loppukesän yönä sattumalta löysin tieni yhtyeen musiikin luokse, silloin musiikkia ei kuunneltu vielä Spotifystä ja uuden musiikin löytäminen oli huomattavasti merkityksellisempää, mutta luonnollisesti toki myös vaikeampaa. Sinä kymmenen vuoden takaisena loppukesän unettomana yönä löysin yhtyeen vuonna 2003 ilmestyneen albumin Sing The Sorrow (kiitos siitä Last.fm, käyttääköhän kukaan enää sitä?) ja jostain ihan tuntemattomasta syystä se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, eikä se ole sen unettoman yön jälkeen kadonnut elämästäni mihinkään tai menettänyt merkitystään, ei, vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuoden aikana aivan luvattoman paljon. Albumi on täynnä uskomattoman rakkaita biisejä, sellaisia, jotka saavat kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ja tuulen muuttamaan ikkunalasin takana suuntaansa, mutta yksi niistä rakkaista biiseistä tuo mukanaan aina syksyn ja se tekee biisistä erityisen merkityksellisen varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun syksy tuntuu jo jokaisessa hengenvedossani.

Biisin kertosäe (if you listen) listen, listen / (listen close) beat by beat / (you can hear when the heart stops) i saved the pieces / (when it broke) and ground them all to dust tuo syksyn aina luokseni, enkä oikeastaan osaa edes sanoa miksi, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Kun albumin kolmas biisi Bleed Black palaa aina tähän aikaa vuodesta soittolistoilleni ja kertosäe soi korvissani seistessäni aamulla bussipysäkillä syksy tuntuu jokaisessa hengenvedossani, aivan jokaisessa, vaikka luonto ei olisikaan vielä pukeutunut ruskaan ja parkatakki olisi liikaa. Bleed Black muistuttaa minua vuodesta toiseen siitä, että syksy on minulle enemmän kuin vain vuodenaika, se on tavallaan tunnetila, sellainen minulle kaikista ominaisin ja rakkain, samanaikaisesti rauhallinen ja äärettömän melankolinen, täynnä vahvaa tahtoa ja inspiraatiota. Muistan, kun kolme vuotta sitten kävelin rakkaassa pikkukaupungissa Linnankatua pitkin loputtomalta tuntuneen työpäivän jälkeen ja katuvalot heijastuivat vesilammikoista pysähtyessäni sanoihin like water flowing into lungs, i'm flowing through these days, siinä hetkessä minussa heräsi aivan uskomattoman vahva tahto tuntea jokainen hetki luuytimessäni asti, sama tahto valtaa minut aina syksyisin, vaikka se hetki ei jäisikään aina niin vahvasti mieleen. Samalla se ääretön melankolia ja rauha valtaavat minut tehden minusta vuosi toisensa jälkeen kovin onnellisen, siksi Bleed Black on niin tavattoman rakas biisi, se tuo sen kaiken onnellisuuden ja syksyn mukanaan aina ensimmäisenä.

En muista tarkalleen, milloin The Fray ja yhtyeen alkuvuodesta 2009 ilmestynyt aivan uskomaton nimikkoalbumi The Fray löysivät tiensä elämääni, mutta luulen kuitenkin, että se tapahtui vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. Muistan, kuinka syksyllä 2010 kävelin soittotuntini jälkeen vanhan kouluni pihassa kuukautta aiemmin saamani ensimmäisen järjestelmäkamerani kanssa ja aivan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan syksyä ja sitä, kun luonto alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja pukeutuu vielä hetkeksi kauneimpiinsa. Ymmärsin, kuinka rakastan pimeneviä iltoja ja sitä, että on pukeuduttava lämpimään villakangastakkiin kävellessään metsän halki soittotunnille juuri ennen pimeää. Minä soitin silloin viimeistä syksyä pianoa niin, että kävin soittotunneilla, ja olin äärettömän inspiroitunut soittamisesta ja kauniista, syvälle rintalastan alle menevästä musiikista, varmaan juuri siksi The Fray löysi paikan sydämestäni kävellessäni niinä syksyisinä iltoina kävellessäni soittotunneille sen metsän halki.

Seuraavana syksynä en enää kävellyt soittotunneille, mutta The Fray pysyi elämässäni ja jokaisena syksynä se vuonna 2009 ilmestynyt nimikkoalbumi palaa elämääni kuin kertoakseen siitä, kuinka paljon minä rakastan syksyä. Albumin kolmas biisi You Found Me on myös omalla kohdallani yksi kuunnelluimmista albumin biiseistä ja samalla se on myös biisi, joka soi huomattavan usein kuulokkeissani kävellessäni kamerani kanssa syksyisiä kadunkulmia ja metsäpolkuja, se saa minut ottamaan kamerani mukaan aina kerta toisensa jälkeen ja pysähtymään hetkittäin ikuistamaan maisemia kameran muistikortille. Se saa minut inspiroitumaan aivan erityisellä tavalla ja on myönnettävä, että sanojen where were you when everything was falling apart? / all my days were spent by a telephone / that never rang and all i needed was a call / that never came to the corner of 1st and Amistad soidessa kuulokkeissani olen tallentanut varmasti satoja hetkiä syksyisiltä päiviltä ja minulle niissä kuvissa soi varmasti ikuisesti se biisi, se aivan uskomattoman kaunis biisi, joka palaa luokseni aina syksyisin ihan kuin kertoakseen, kuinka paljon minä tätä taianomaista vuodenaikaa rakastan.

Minä muistan lukemattomia syksyisiä iltoja, kun sade on hakannut ikkunalasiin ja syystuuli on repinyt lehdet puista, muistan, koska olen katsellut ikkunasta pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja taustalla on aina soinut Death Cab For Cutien Someday You Will Be Loved. Muistan, koska tämä uskomattoman kaunis biisi on aina saanut oloni tuntumaan lämpimältä, tavallaan siltä, että syysmyrskyn riehuessa ikkunalasin takana elämä on äärettömän kaunista ja kaikki on hyvin. Vaikka tämä biisi ja yhtyeen vuonna 2005 ilmestynyt albumi Plans ovat kulkeneet mukanani todella kauan, ensimmäiset syksyiset illat, joina muistan katselleeni syysmyrskyn riehuvan ikkunalasin takana tämän biisin ja sanojen you'll be loved you'll be loved / like you never have known / the memories of me / will seem more like bad dreams / just a series of blurs / like i never occurred / someday you will be loved kaikuessa huoneeni nurkissa, ovat syksyltä 2012, jolloin muutin Helsinkiin ja elämä muuttui kerralla niin suunnattomasti, että tunsin jatkuvasti olevani kovin hukassa.

Ne illat olivat kuitenkin lopulta aivan äärettömän kauniita ja muistelen niitä edelleen lämmöllä, sillä samalla, jonka ne sanat saivat minut aina tuntemaan. Someday You Will Be Loved on tuonut niihin myrskyisiin syysiltoihin lohtua kerta toisensa jälkeen ja ehkä juuri siksi minä en vaihtaisi niitä iltoja mihinkään, enkä vaihtaisi kyllä tätä biisiäkään, tämä on nimittäin itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan varsinkin näin syksyisin. You may feel alone when you're falling asleep / and everytime tears roll down your cheeks / but i know your heart belongs to someone you've yet to meet / someday you will be loved minä kuiskailen jokaisena syksynä niin sellaisina iltoina, kun ikkunalasin takana sadepisarat putoilevat asfalttiin ja taivaan pukeutuessa tummansiniseen samettiin katuvalojen säteet heijastuvat vesilammikoista. Sellaisina iltoina tämä käsittämättömän kaunis biisi palaa aina luokseni jäädäkseen koko syksyksi, lohduttaakseen ja tuodakseen lämpöä, enkä voisi olla siitä yhtään kiitollisempi, yhtään onnellisempi.

Elokuussa 2015 sain hetkellisesti tarpeekseni musiikista, en vain yksinkertaisesti tahtonut kuunnella musiikkia ja sen sijaan, että olisin viettänyt iltani musiikin verhotessa asuntoani harmoniaan, minä kuuntelin hiljaisuutta. Minä olin sinä kesänä käynyt festareilla enemmän kuin koskaan aiemmin ja lisäksi viettänyt monta aivan äärettömän kaunista iltaa yksittäisillä keikoilla, olin kuunnellut musiikkia lähes vuorokauden ympäri koko kesän ja musiikki oli tuntunut olevan ainoa asia, joka merkitsi minulle jotain, kunnes se ei enää merkinnyt ja kunnes minä en enää halunnut kuunnella. Meni viikkoja (se oli minulle silloin todella pitkä aika, olihan musiikki ollut vuosien ajan osa jokapäiväistä elämääni) ennen kuin kiinnostuin taas musiikista, ensin minä kiinnostuin lähinnä vain soittamisesta ja vietin öitäni tanssittaen sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, mutta lopulta Bring Me The Horizonin julkaistua viidennen studioalbuminsa That's the Spirit syyskuun puolivälissä myös musiikin kuunteleminen alkoi kiinnostaa. Kyseinen albumi oli nimittäin aivan käsittämättömän hieno ja on sitä ehdottomasti edelleen, vielä kolmen vuoden ja aivan lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen se saa minussa aikaan kylmiä väreitä, pakottaa minut aina hetkittäin pysähtymään ja ihan vain kuuntelemaan.

That's The Spirit on täynnä uskomattoman hienoja ja tärkeitä biisejä, mutta kaikista niistä hienoista biiseistä albumin avausraita Doomed palaa soittolistoilleni aina syksyisin. Silloin syksyllä 2015, kun tämä biisi päätyi soittolistalleni ensimmäisen kerran, minä kävelin kerran viikossa työpäiväni jälkeen soittotunnille ja opettelin viimeinkin soittamaan akustista kitaraani, joka oli kulkenut mukanani seitsemän vuotta ilman, että kertaakaan olisin oppinut sitä soittamaan. Niinä syksyisinä iltoina kävellessäni töiden jälkeen kitarani kanssa soittotunnille Doomed ja sanat so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it / and you know that i'm in love with the mess / i think i like it soivat kuulokkeissani yhä uudelleen ja uudelleen, ne sanat olivat sen syksyn tärkeimmät ja auttoivat minua eteenpäin kaikissa niissäkin hetkissä, kun tuntui, että huominen on aina harmaa. Niinhän se saattoi usein ollakin, mutta tämän biisin kanssa se ei haitannut ja ehkä siksi tämä biisi palaa soittolistoilleni aina syksyisin, tämä biisi ja koko That's The Spirit ovat minulle ehdottomasti syksymusiikkia, tänäkin syksynä albumi on ehtinyt soida kuulokkeissani jo aivan huomattavan paljon.

On My Own on aina ollut yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista The Usedin biiseistä, aina, aivan siitä hetkestä lähtien, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Näin yhtyeen värivalojen loisteessa Tavastialla maaliskuussa 2016 ja kun sanat without it all / i'm choking on nothing / it's clear in my head / and i'm screaming for something / knowing nothing is better than knowing it all kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni, niin rakas kyseinen biisi on minulle ja niin äärettömän hauraalta Bert McCrackenin ääni kuulosti sinä kauniina iltana värivalojen loisteessa loppuunmyydyllä Tavastialla, tuntui kuin se biisi ja ne sanat olisivat hetken olleet koko maailma. Tuntui kuin aivan kaikki olisi pysähtynyt, kuin ne Bert McCrackenin laulamat sanat olisivat pysäyttäneet kokonaisen maailman ja saaneet samanaikaisesti sydämeni jättämään lyöntejä välistä, siltä samalta ne sanat ovat tuntuneet myös monta kertaa ennen sitä hetkeä ja monta kertaa sen jälkeenkin. Niissä on jotain todella suurta, koko biisissä on jotain todella suurta ja siksi se onkin edelleen ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä koskaan.

Aina syksyn ensimmäisinä päivinä On My Own palaa soittolistoilleni ja tuntuu tavallaan uskomattoman rauhoittavalta istua iltaisin pimeässä asunnossani sanojen see all those people on the ground / wasting time / i try to hold it all inside / but just for tonight kaikuessa asuntoni nurkissa, tuntuu rauhoittavalta, vaikka sama, rakas biisi on saanut kyyneleet valumaan poskipäilleni lukemattomia kertoja. Tätä tekstiä kirjoittaessani On My Own soi jälleen taustalla, ikkunalasin takana illan viimeiset auringonsäteet valaisevat vielä hetken maisemaa ja avonaisesta parvekkeen ovesta tulvii sisään raikasta ilmaa, on yksinkertaisesti aivan järjettömän hyvä olla ja juuri siksi minä lopetan tämän blogitekstin nyt tähän, jatkan kuuntelemista ja juon kaakaoni loppuun. Kuunnelkaa tekin tämä biisi ja myös muuta biisit, jotka mainitsin tässä tekstissä, jokainen niistä todella ansaitsee tulla kuulluksi yhä uudelleen ja uudelleen, niin äärettömän hienoja ne ovat.

'cause each broken heart will eventually mend

Unessa valtameri lyö hyökyaaltoina rantakivikkoon, suolaisen tuulen repimässä puutalossa kerrot, kuinka aina katselet myrskyävää merta muistaaksesi olevasi vieläkin olemassa, kuuntelen hiljaisena rauhallista hengitystäsi ja myöhemmin seison rantakalliolla valkoinen pitsimekkoni ylläni, vaaleat hiukseni seitsemättä päivää samassa takussa. Hyökyallot tuntuvat harvinaisen korkeilta, merituuli riuhtoo takkuisia hiuksiani pitäessäni kiinni pitsimekkoni likaisesta helmasta ja salaman lyödessä jossain kaukana horisontissa tunnen meriveden paiskautuvan paljaiden jalkojeni ylitse, odotan taivaan raivostuvan hyökyaaltojen kaltaisesti ja kuuntelen, kuinka metsä takanani humisee merituulen tarttuessa puiden latvoihin. Alkaa sataa kaatamalla, käännän kalpeiksi käyneet kasvoni kohti taivasta tunteakseni olevani olemassa ja annan sateen kastella vaaleat takkuiset hiukseni, katselet suolaisen tuulen repimän talon ikkunasta tanssivani tuulen mukana ja kun viimein avaan silmäni on aivan hiljaista, auringonsäteet eivät murtautudu sälekaihtimien lävitse.

Kävelen villasukat jalassa keittämään itselleni teetä, kuuntelen vesisateen piiskaavan ikkunalasia ja suljen hetkeksi silmäni, kuulen ainoastaan ilmastoinnin ja ikkunalasia piiskaavan sateen. Myöhemmin kuuntelen sanoja but i know your heart belongs to someone you've yet to meet / someday you will be loved kuiskaten niitä varovaisesti ilmaan, ikkunalasin takana vesisade piiskaa ohikulkijoiden kasvoja ja unohdun hetkeksi miettimään, kuinka tämä Death Cab for Cutien vuonna 2005 ilmestynyt Plans on aivan ehdottomasti yksi parhaimmista sadepäivien albumeista, mutta samanaikaisesti myös yksi niistä itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista. Plans on tavallaan aivan uskomattoman lohdullinen albumi, tiedättehän sellainen, jota on kuunneltava neljännen kerroksen pienessä soluasunnossa armottoman kaatosateen piiskatessa ikkunalasia ja tuntemattoman kaupungin verhoutuessa pimeyteen samaisen ikkunalasin takana, sellaisina hetkinä sanat you'll be loved you'll be loved / like you never have known tuntuvat paremmalta kuin mikään.

'Cause all you see is where else you could be when you're at home / out on the street are so many possibilities to not be alone sanat kaikuvat pienessä yksiössäni juodessani vaniljateetä, päätän tarttua akustiseen kitaraani ensimmäistä kertaa aivan suunnattoman pitkään aikaan ja hymyilen tyhmästi, sillä kaiken turhan murehtimisen keskellä olin unohtanut, kuinka uskomattoman rauhoittavaa soittaminen on. Tuntuu kuin seisoisin rantakallioilla katselemassa valtameren lyövän hyökyaaltoina rantakivikkoon ja merituuli tarttuisi hiuksiini pitäessäni kiinni pitsimekkoni helmasta, tuntuu kuin olisin edelleen siinä viimeöisessä unessani akustisen kitarani tarinoidessa loputtomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka aina hetkittäin sattuu. Iltapäivän vaihtuessa vähitellen hämärtyvään iltaan pienessä yksiössäni kaikuvat taas sanat if there's no one beside you / when your soul embarks / then i'll follow you into the dark ja niin, se on yksi maailman kauneimmista rakkauslauluista aivan ehdottomasti ja minä olen edelleen aivan uskomattoman rakastunut.

Rakastunut sinuun, tiedäthän ja i'll follow you into the dark.