ONNELLINEN SUNNUNTAI LAAJAVUOREN HUIPULLA

 

Kun minä kymmenen vuotta sitten seisoin Helsingin rautatieasemalla vain kaksitoista tuntia ennen kuin muutin pikkukaupunkiin, vannoin lähteväni vain väliaikaisesti ja palaavani takaisin heti, kun aika olisi oikea. Oikeaa aikaa ei ole kuitenkaan kymmeneen vuoteen tullut vaan toisin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, olen asunut Jyväskylässä yhdeksän kokonaista vuotta. Se kaikki tapahtui tavallaan vähän odottamattomasti, yhtenä helmikuisena päivänä irtisanoin pikkukaupungissa sijaitsevan ihanan asuntoni vuokrasopimuksen ja kuukautta myöhemmin kannoimme muuttolaatikoita pieneen yksiööni kaupungissa, jota en silloin tuntenut juuri lainkaan.

 

Kului monta vuotta ennen kuin tämä kaupunki alkoi tuntua kodilta ja on myönnettävä, että vasta aivan viime vuosina olen havahtunut hetkittäin miettimään, jos tämä olisikin se kaupunki, josta en tahtoisi muuttaa pois. Se kaupunki, josta löytäisimme meille jonain päivänä sen oman kodin, mietin kävellessämme huhtikuun viimeisenä sunnuntaina koko perheemme voimin Laajavuoren huipulle katselemaan maisemia. Minä olin käynyt siellä vain kerran aiemmin, silloin vuosia sitten katselin erityisen suomenhevosen korvien välistä samaa maisemaa, jota sinä huhtikuun viimeisenä sunnuntaina viimein katselimme kaikki neljä yhdessä, meidän oma pieni perheemme. 

 

 

Laajavuoren huipulta näki kauas, tuntui kuin koko kaupunki olisi ollut siinä edessämme, koko kaunis kaupunki, joka uinui sunnuntain harmoniassa harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen pilvisen taivaan alla. Pieni karvakuono innostui riehumaan ja hyppäsi iloisesti maailman rakkainta vasten, luulen, että sekin oli onnellinen siitä huhtikuun viimeisen sunnuntain iltapäivästä, jonka vietimme katsellen edessämme avautuvaa maisemaa ja nauttien raikkaasta ilmasta. Niin, se oli ihan valtavan onnellinen sunnuntai, ehkä huhtikuun onnellisin.

 

HÄN ON MINULLE KORVAAMATTOMAN RAKAS YSTÄVÄ

 

Yhtenä sunnuntaiaamuna pikkukaupunki verhoutui harmaan sävyihin, olin herännyt yöllä kuuntelemaan sateen rummuttavan peltikattoa ja ennen kuin nukahdin uudelleen miettinyt itsekseni, kuinka aamulla ilma tuoksuisi ihanan raikkaalta. Niin se tuoksuikin ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä hengitin keuhkojeni täydeltä sateen jälkeistä raikasta ilmaa, kuuntelin tuulen humisevan puiden latvoissa ja katselin, kuinka pieni karvakuonomme käveli edelläni pysähtyen aina hetkittäin nuuhkimaan.

Minä olin haaveillut siitä hetkestä tutuilla metsäpoluilla pienen karvakuonomme kanssa, olin haaveillut, koska sellaisia hetkiä on nykyään harvemmin kuin tahtoisin. Sen jälkeen, kun pieni aarteemme syntyi, minulla on ollut huomattavasti vähemmän aikaa olla pienen karvakuonomme kanssa ihan kahdestaan, olla aivan kuin olin sinä aamuna kävellessämme kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä ja pysähtyessämme aina hetkittäin ihan vain hengittämään, katselemaan ympärillemme. Minä olen kulkenut niitä samoja metsäpolkuja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta sinä aamuna tuntui erityiseltä kulkea niitä kahdestaan, vain minä ja Valo.

 

 

Pysähtyessämme hetkeksi korkeiden kuusten varjostamalle metsäpolulle en voinut olla huokaisematta itsekseni, kuinka rauhoittava näky sammaleen verhoama maisema oli ja kuinka niiden korkeiden kuusien varjossa tunsin itseni hetken äärettömän pieneksi. Ne olivat ehtineet nähdä vuosikymmenten ajan armottomia syysmyrskyjä ja kylmiä pakkasöitä, mietin nostaessani katseeni kohti kuusten latvoja, joiden välistä pilkotti harmaan sävyihin verhoutunut taivas. Valo, meidän ikioma pieni karvakuonomme, istui vieressäni ja silitin sen pehmeää turkkia, korvaamattoman rakas pieni karvakuono, yksinkertaisesti aivan korvaamattoman rakas.