kunnes siitä tuli totta biisi kerrallaan

APULANTA - KUNNES SIITÄ TULI TOTTA (2015)

Apulanta julkaisi lokakuun alussa kahdennentoista studioalbuminsa ja odotukseni kyseistä albumia kohtaan olivat tavallaan pelonsekaiset, eikä ollenkaan siksi, että kumpikaan albumilta lohkaistu singlejulkaisu olisi ollut huono. Päinvastoin, tammikuussa ensiesityksensä Baronalla saanut Sun kohdalla sai kyyneleet silmäkulmaan värivalojen loisteessa ja syyskuussa ilmestynyt Valot pimeyksien reunoilla pysäytti kuuntelemaan vuorokauden vaihteessa, siinä hetkessä sydämessä muuttui hetkellisesti rytmi. Kyse on tavallaan siitä, että valitettavan usein uskomattomista singlelohkaisuista huolimatta myöhemmin ilmestyvä albumi ei vastaakaan odotuksia: huolimatta siitä, että yhtye olisi vakuutellut ensimmäisen singlelohkaisun kuvastavan tulevan albumin teemaa, on mahdollista, että singlelohkaisun lisäksi albumi sisältää yhdeksän täyteraitaa tai vaihtoehtoisesti albumi ei toimi kokonaisuutena. On myönnettävä, että yhtyeen edellinen studioalbumi Kaikki kolmesta pahasta (2012) toimii yhtenä esimerkkinä tällaisesta tilanteesta, vaikka albumin ilmestyessä kuvittelin rakastavani sitä ensimmäisestä sekunnista viimeiseen.

Kuukausi sitten istuin pimeässä asunnossani, sydämessä tuntui pelonsekainen onnellisuus muutamaa minuuttia ennen vuorokauden vaihtumista ja kun sitten lopulta suljin silmäni avausraidan kaikuessa korvissani pelonsekaisuus vaihtui kyyneliin, se oli vain yksinkertaisesti niin käsittämättömän hyvä. En vieläkään osaa kirjoittaa kriittisiä arvosteluita rakastamistani albumeista ja vaikka osaisinkin, tässä tapauksessa en näe sitä tarpeelliseksi, joten tänään tahdon kirjoittaa teille biisi kerrallaan siitä, kuinka tämä lokakuun alussa julkaistu Apulannan kahdestoista studioalbumi on itselleni henkilökohtaisesti tärkein tänä vuonna julkaistu albumi. Kirjoittaa siitä, kuinka Apulanta on tavallaan löytänyt itsensä uudelleen ja kuinka jostain tuntemattomasta syystä olen ensimmäisestä kuuntelukerrasta asti kuullut aina albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen asti musiikissa jotain sellaista, mitä on mahdollista kuulla yhtyeen alkuvuosien musiikissa: kysymys ei tavallan ole mistään musiikillisesta tekijästä vaan asenteesta, mittäin tämän studioalbumin kohdalla yhtyettä ei ilmeisesti ole kiinnostanut vähääkään, saako albumi arvosteluissa viiden tähden sijasta ainoastaan kaksi tai tullaanko albumista kirjoittamaan negatiivisia arvioita.

Apulanta ei ole enää samalla tavalla vaarallinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta se uskomattoman suuri rakkaus musiikkiin ja asenne musiikin tekemiseen on epäilemättä osittain samaa kuin yhtyeen alkuvuosina. Tavallaan Apulannan ei tarvitse enää todistaa olevansa mitään, sen ei tarvitse todistaa muuttuneensa musiikillisesti tai kirjoittaa musiikkia, joka saisi kriitikot vihdoin uskomaan yhtyeen osaavan murtaa kaavojaan: nämä ovat muuten ilmeisesti aiheet, joihin aivan jokaisen kriitikon on ehdottomasti tartuttava jokaisessa arvostelussaan. Minä en kuitenkaan näe tarpeelliseksi tarttua niihin tämän enempää, mutta sen sijaan seuraavaksi kerron teille biisi kerrallaan siitä, kuinka Kunnes siitä tuli totta (2015) on itselleni henkilökohtaisesti kuluneen vuoden tärkein albumi ja siitä, kuinka jokainen biisi vaati avautuakseen lopulta ainutlaatuisen tunnetilan. Kerron teille tunteiden äärettömästä valtamerestä.

SENSAATIO

Istuessani pimeässä asunnossani kuukausi sitten pelonsekainen onnellisuus sydämessäni muutamaa minuuttia ennen vuorokauden vaihtumista varauduin henkisesti kohtaamaan uudistuneen Apulannan ja kun sitten myöhemmin suljin silmäni tämän nimenomaisen avausraidan kertosäkeen kaikuessa korvissani pelonsekaisuus vaihtui kyyneliin. Siinä vaiheessa, kun albumin avausraita vetää kuuntelijaansa turpaan tuntematta häivähdystäkään armosta ja saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa, voidaan sanoa yhtyeen onnistuneen jossain. Sensaatio on yksinkertaisesti aivan äärettömän hieno raita, ensimmäisellä kuuntelukerralla olin ainoastaan suunnatonta sanattomuutta ja tunsin kylmät väreet selkärangassa, enkä vähääkään musiikin koskettavuuden takia: albumin avausraita vetää kuuntelijaansa viimeistään kertosäkeessä turpaan ja pudotettuaan muutaman kerran korkealta armottomalle asfaltille kuuntelijalle ei jää epäselväksi, mistä tässä albumissa tulee olemaan kysymys.

Kokonaisuudessaan kyseinen avausraita avautui itselleni seuraavana aamuna kävellessäni töihin sanojen kun sä et pyydä paljoo vaan mahdotonta / ja se on mulle liikaa kaikuessa korvissani torisillalla, siinä hetkessä tuntiessani musiikin jokaisessa hengenvedossani ne sanat kertoivat määrittelemättömästä tunnemassasta enemmän kuin pystyisin itse koskaan keskeneräisin lausein ilmaisemaan. Sensaatio on yksi tämän albumin hienoimmista musiikillisista taideteoksista ja nimenomaan tässä on suhteellisen voimakkaasti kuultavissa sitä tavallaan samanlaista asennetta kuin yhtyeen alkuvuosien musiikissa, kuunnelkaa tunteella järjen sijaan kuullaksenne sen.

SUN PITÄIS LUOVUTTAA

Siitä, kuinka olisi uskallettava kulkea eteenpäin ilman maailmankarttaa silmät sidottuina ja irroittaa otteensa siitä, mikä lopulta ainoastaan satuttaa. Siitä, kuinka irti päästäminen on hetkittäin uskomattoman vaikeaa ja huolimatta siitä, kuinka tietää saavansa ainoastaan turpaan, tarrautuu vääriin valintoihinsa uskaltamatta katsoa eteenpäin. Irti päästämisestä, unohduin miettimään kuunnellessani tätä ensimmäistä kertaa ja katselin omaa peilikuvaani, takkuisia ruosteenpunaisia hiuksia ja poskipäille karannutta ripsiväriä, irti päästämisestä, siitähän tämä nimenomaan itselleni henkilökohtaisesti kertoo. Silloin vuorokauden vaihteen jälkeen sanat kun kaikki merkit osoittaa / et sä teet suurta virhettä / hirttäydyt kiinni sun päätöksiis / ja kieltäydyt näkemästä olivat ainoastaan iskuja vasten kasvojani, ne olivat yksinkertaisesti ne sanat, jotka olisi täytynyt uskaltaa kauan sitten huutaa kasvoilleni niin, että olisin kerrankin uskonut, enkä vain olisi sulkenut silmiäni totuudelta.

Kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani tuijotin peilikuvaani, tummia silmänalusiani ja säälittävän takkuisia ruosteenpunaisia hiuksiani, kuuntelin monesti uudelleen sanat kun sydän on lähtenyt, jäämisen painokin on liki mahdoton kantaa / itsekin tiedät miten sun on tehtävä nyt, en voi enempää antaa ja olin vaikuttunut, avausraidan lisäksi myös tämä onnistuu vetämään kuuntelijaansa turpaan käsittämättömän kitarasoundin lisäksi sanoituksillaan. Kunnes siitä tuli totta on silläkin tavalla hieno albumi, että yhtyeen riveissä kesäkiertueella vaikuttanut Pauli Hauta-aho vahvistaa yhtyettä esimerkiksi juuri tässä musiikillisessa taideteoksessa, onhan tämän miehen kitarointi kuitenkin saanut allekirjoittaneenkin aikoinaan soittamaan, aivan uskomaton lahjakkuus.

SUN KOHDALLA

Kun tammikuussa Baronalla Toni Wirtanen puhui siitä, kuinka on pelottavaa lähteä vetämään uutta biisiä, sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti niin äärettömän tärkeä yhtye, että uuden musiikin kuuleminen on aina tavallaan erityistä, niihin hetkiin liittyy yksinkertaisesti uskomattoman suurta tunteiden ääripäissä kulkemista ja seisoessani matomontussa uuden biisin ensimmäisten hengenvetojen tuntuessa selkärangassani olin niin käsittämättömän onnellinen, etteivät sanat ole koskaan riittäneet tai tule koskaan riitttämään kuvailemaan sitä nimenomaista tunnetilaa värivalojen loisteessa. 

Siinä hetkessä, näin äärimmäisen kliseisesti sanottuna, kaikki oli paremmin kuin koskaan aiemmin ja minussa asui yksinkertaisesti niin suuri onnellisuus, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini: loppuunmyyty areena, itselleni se henkilökohtaisesti rakkain yhtye ja biisi, joka tuntui jokaisella hengenvedolla selkärangassa asti. Nopeasti mietittynä ei tule mieleen yhtäkään hetkeä, jolloin olisin ollut vähintään yhtä onnellinen ja seisoessani silloin siinä eturivissä sanojen jos välittäisin enemmän / jostain muustakin kuin vain itsestäni / niin muuttuisinko jotenkin? / ihmiseksikö kasvaisin? tunkeutuessa selkäytimeeni minä olisin ollut valmis myymään kokonaisen sieluni musiikille. Sun kohdalla on itselleni aivan suunnattoman tärkeä biisi nimenomaan siksi, että kuullessani sen ensimmäistä kertaa Baronalla sanat on sydämen lunnaat hinnoissaan / ja jokainen maksaa niistä vuorollaan / minä sun kohdalla saivat kyyneleet virtaamaan poskipäille ja siksi, että kyseinen ilta oli elämäni epäilemättä onnellisin ilta vielä siinäkin vaiheessa, kun seisoin rautatieasemalla odottamassa bussia kotiin.

Bongatkaa muuten minut tämän biisin musiikkivideolta 

ja fiilistelkää samalla vähän elämäni onnellisinta iltaa.  

PALAVA PENSAS

Albumin neljäs raita Palava pensas kuuluu niihin biiseihin, joiden sanoitusten merkitys itselleni henkilökohtaisesti on muuttunut monesti kuluneen kuukauden aikana. Sinä päivänä, kun tämä kahdestoista studioalbumi ilmestyi, istuin töiden jälkeen rannassa katselemassa iltapäivän auringon viimeisten säteiden verhoavan maisemaa lämmöllään ja mietin sanojen on mennyt usko moneen asiaan / listattuna alkaisi ahdistaa / lieneekin helpompaa / kun ei mieti ollenkaan / ei sillä et ennenkään / olisi tullut liieemmin / sellaista tehdyksi / ainakaan tulosten valossa merkitystä itselleni, tässä elämäntilanteessa sanat osuvat moneen kohtaan.

Sen enempää sanojen merkitystä avaamatta uskallan väittää, että nämä sanoitukset tulevat avautumaan itselleni varmaan uudelleen siinä vaiheessa, kun ymmärrän saapuneeni pisteeseen, jossa päätösten jälkeinen epävarmuus iskee kasvoille. Tämä on yksi niistä asioista, joita rakastan Toni Wirtasen teksteissä niin suunnattomasti: tulkinnan vapaus ja se, etteivät sanat välttämättä aukene itselle ennen oikeanlaista tunnetilaa tai elämäntilannetta. Wirtanen on yksinkertaisesti nerokas sanoittaja ja tämänkin albumin kuunteleminen tai varsinkin tuomitseminen ilman sanoitusten merkityksien miettimistä on yksi suurimmista synneistä, jonka ihminen voi tehdä.

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

On myönnettävä, että kuunnellessani tämän singlelohkaisunakin julkaistun raidan ensimmäistä kertaa syyskuun puolivälissä minä hajosin palasiin kyynelten valuessa vuolaina poskipäilleni ja musiikin tuntuessä selkärangassani valtameren kokoisena tunnemassana. Valot pimeyksien reunoilla oli juuri siinä vuorokauden vaihteessa itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman paljon, ettei sitä pysty kuvailemaan tuhansin keskeneräisin lausein, siihen ei riitä määritelmät täydellisyydestä tai rakkaudesta, se oli enemmän kuin yksikään määritelmä sanakirjassa. Tämä raita on tavallaan verrattavissa yhtyeen kauneimpiin musiikillisiin taideteoksiin, se on lohdullisempi kuin Routa tai Armo ja voimakkaampi kuin Maanantai, ehkä tämä on tavallaan Maanantain isoveli.

Kunnes siitä tuli totta on itselleni äärimmäisen tärkeä albumi nimenomaan sanoitustensa ansiosta, sanat ylipäätään ovat viimeisimmän seitsemän vuoden aikana tulleet itselleni uskomattoman tärkeäksi osaksi musiikkia ja tässä nimenomaisessa raidassa on aivan ehdottomasti tämän albumin hienoimmat sanat. Kuullessani silloin vuorokauden vaihteessa ensimmäistä kertaa sanat meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi. Siinä hetkessä tuntui kuin Toni Wirtanen olisi laulanut suoraan niistä asioista, joiden kanssa minä olen taistelut kuluneen vuoden aikana luvattoman useasti ja sitten sanojen sullon sisälläs valtameren kokoinen voima / jonka sä voit oppaaksesi valjastaa kaikuessa pimeässä asunnossani nojasin sohvan selkänojaan, pyyhin kyyneleet tietäen olevani vielä jonain päivänä kokonainen.

STYRANKI

Valot pimeyksien reunoilla vaihtuu seuraavassa raidassa itsensä kyseenalaistamiseen ja lopulta tavallaan siihen, kun muuttuneesta peilikuvasta ei enää onnistu tunnistamaan itseään sanojen en tunnista mun katsettanikaan / oon aavistellut muuttuneeni / mutten näin täydelleen kaikuessa korvissa. Styranki on avausraidan lisäksi yksi tämän albumin hienoimmista raidoista kaikessa voimakkuudessaan ja kieltämättä myös yksi niistä musiikillisista taideteoksista, joista pystyy kuulemaan samaa asennetta musiikkia kohtaan kuin yhtyeen alkuvuosien musiikissa: huolimatta siitä, että Apulanta ei ole enää samalla tavalla vaarallinen tai angstinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, asenne musiikin tekemisessä on edelleen sama ja kyllähän siitä yhtyeen asenteesta jotain kertoo sekin, että logossa on edelleen anarkisti-a ja asioita tunnutaan tehtävän nimenomaan yhtyeen omalla tavalla.

Vuonna 1991 perustettu yhtye, jota kriitikot ovat syyttäneet esimerkiksi patologisesta hitinhakuisuudesta, onnistuu vielä vuonna 2015 yllättämään kuuntelijansa ja tämä biisi toimii erityisen hyvänä esimerkkinä väitteelleni. Styranki on jotain aivan muuta kuin Kaikki kolmesta pahasta (2012) albumin melankolisuus, tämä biisi vetää kuuntelijaansa turpaan järjettömällä voimakkuudellaan ja sitten sanojen mitä minä tahdoin? / mitä minä tarvitsin? / mikä mielestäni oli tärkeää? / rakastunut valtaan / humaltunut tunteesta / kadottanut kaiken ihmismuotoisen hakatessa tajuntaan on oltava vain hiljaa tai sitten huudettava kovempaa kuin koskaan aiemmin, mikään näiden välimuoto ei onnistu.

 
MIINUS NOLLA

Lokakuun lopussa seisoin Tavastialla eturivissä Apulannan noustessa lavalle, olin äärimmäisen liikuttunut kaikesta siitä onnellisuudesta ja kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiin, mutta kaikesta liikuttuneisuudesta huolimatta huusin ääntäni käheäksi esimerkiksi juuri tämän albumin seitsemännen raidan tahtiin. Miinus nolla avautui itselleni oikeastaan vasta tuona maagisena iltana Tavastialla ja itseasiassa kyseinen biisi toimii äärimmäisen hienosti livenä, eivätkä kyyneleet uskalla tarttua silmäkulmiin tämän biisin tunkeutuessa selkärankaan, tämän biisin aikana ainakin eturivi oli tulessa, ehkä ensi keväänä koko yleisömeri.

Rakastan Toni Wirtasen tekstejä siitäkin syystä, että kyseisellä herralla on taito verhota kipeitä asioita tavallaan hauskoihin sanankäänteisiin. Miinus nolla edustaa sanoitustensa puolesta albumin hymyilyttävintä puolta, kun esimerkiksi sanat kaikki oppii jotain palovamman saatuaan / mut toiset kastematoo heikommin kaikuvat Tavastialla värivaloissa, kekseliäästi ja äärimmäisen hauskasti oivallettu.

VIIME VUODEN MARRASKUUHUN

Apulannan edellisen albumin, Kaikki kolmesta pahasta (2012), jälkeen yhtyeessä on tapahtunut miehistömuutoksia, kun vuodesta 2005 asti basistina toiminut Sami Lehtinen jätti yhtyeen ja esimerkiksi Flesh Roxonista tuttu Ville Mäkinen tarttui basson varteen. Sen lisäksi, että uuden basistin ansiosta yhtyeen sisäinen ilmapiiri muuttui ilmeisesti positiivisesti, muuttui myös yhtyeen soundi ja tämä on kuultavissa albumin kahdeksassa raidassa, jossa Mäkinen ajaa kontrabassolla kappaletta eteenpäin. Palataan edellisen biisin tavoin hetkeksi lokakuun loppuun ja Tavastialle, nimittäin siellä tämäkin biisi aukeni itselleni aivan uudella tavalla ja siellä tämä kontrabassokin tuntui jokaisessa hengenvedossa, kun värivalot osuivat vihreisiin silmiini ja sydämessä roihusi.

Musiikin hakatessa tajuntaani sanoinkuvaamattomalla voimalla ja sanojen minulle on koitettu painottaa / toistuvasti joitakin seikkoja / joiden pitäis päätöksiini vaikuttaa / mut joita mä en tahtoisi kuulla / tai jos kuulenkin, en ainakaan uskoa / miten tääkin on pitänyt taas myrkyttää? mietin, miksi tämä biisi oli kuulunut tavallaan niihin albumin heikoimpiin biiseihin. Toisaalta vastaus on äärimmäisen selkeä, biisien avautumiseen tarvitaan aina tarpeeksi vahva tunnetila ja sellaista ei ollut aikaisemmin sattunut kohdalle, Tavastialla kaikki oli oikein. Tässä biisissä tulee muistaa lähinnä se kontrabasso, todella maagista.

 
 
KÄÄRMEÖLJY

Yhtenä iltana syysmyrskyn tarttuessa hiuksiini ja sateen piiskatessa kasvojani nauroin satamassa itselleni, kun sanat mullon palikat hukassa ja mä tajuan sen / mä olen mestari siinä, miten viivytetään kaikuivat korvissani. Käärmeöljy on nimensä puolesta albumin kummallisin biisi, mutta sanoituksissa on jotain sellaista, mikä todella saa nauramaan syysmyrskyn riuhtoessa jokaisen vastaantulijan hiuksia tämän pikkukaupungin satamassa ja kuiskaamaan ilmaan ongelmiaan ilman äännähdystäkään, ehkä juuri silloin syysmyrskyssä tästä biisistä tuli itselleni merkityksellinen. Elämä tuntui olevan sarja epäonnistumisia, epävarmuutta jokaisella hengenvedolla ja turhautumista omaan itseensä, mutta tämän biisin kaikuessa korvissani kaikki se ei tuntunutkaan hallitsemattomalta kaaokselta, uskoin pystyväni korjaamaan kaiken ja vaihtamaan epävarmuuden vahvuudekseni.

 

Käärmeöljy, tämä mielenkiintoisen nimen omistava biisi, sai myös sinä myrskyisenä iltana toteamaan, että tämä on ehdottomasti sitä parasta Apulantaa sitten Kiilan (2005), joka puolestaan on itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä albumeista koskaan. Sen verran voidaan hypätä Kiilan aikaisiin tunnelmiin, että nimenomaisen albumin aikakautena rakastuin Apulantaan vahvemmin kuin olen koskaan rakastunut mihinkään ja siksi on itseltäni suurta verrata mitään albumia kyseiseen musiikilliseen mestariteokseen. Myrskyisenä iltana tämän pikkukaupungin satamassa Käärmeöljy kuiskaili älä kysy yhtään mitään / sä et tykkää siitä miten vastataan / toisaalta mä luulen sä et toimisi eri lailla kuitenkaan ja minä nauroin, kuinka paljon rakastankaan.

LOPPUNÄYTÖS

Sinä nimenomaisena päivänä, kun tämä albumi ilmestyi, kävelin vanhalle rautatiesillalle viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja pysähdyin liikennevaloihin tämän viimeisen raidan kuiskatessa korvaani  kenelle sä kerrot kaiken tärkeän / salaisuudet, jotka öisin valvottaa / sullakin on sielu mut se vuotaa / missä sille on paikka romahtaa niin uskomattoman kauniisti, että sydämessäni särkyi jotain. Jos tämä albumi jossain kohdassa kertoo rakkaudesta niin nimenomaan juuri tässä viimeisessä raidassa, mutta tässäkään ei välttämättä kahden ihmisen välisestä romanttisesta rakkaudesta vaan suunnattomasta välittämisestä, jossa ei tavallaan ole mitään romanttista. Loppunäytös on yksinkertaisesti niin äärettömän kaunis musiikillinen taideteos, että seisoessani sitten vanhalla rautatiesillalla kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiini oli jäätävä hetkeksi siihen, oltava olemassa ainoastaan musiikkia varten.

On myönnettävä, että kuulun niihin ihmisiin, jotka rakastuvat aina päättömästi nimenomaan tämän raidan kaltaisiin uskomattoman kauniisiin musiikillisiin taideteoksiin ja kätkevät satuttavimmat muistonsa kauniisin sanoihin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Se, miksi Loppunäytös iski silloin niin äärimmäisen vahvasti kävellessäni vanhalle rautatiesillalle liittyy tavallaan tähän kovin epävarmaan elämäntilanteeseeni ja siihen, että siinä hetkessä katuvalojen loisteessa sanat perspektiiviharhaan on helppo jäädä kii / se on selkeydessään kovin pettävää / näennäiseen rauhaan suurin rauha kätkeytyy / sillä sellaista ei osaa aavistaa olivat juuri ne oikeat, siinä hetkessä jotain sanoinkuvaamatonta minussa muuttui.

Ja luonnollisestihan arvosanaksi tämä albumi saisi 5/5.