Sen lisäksi, että matkustin kolmesataa kilometriä kävelläkseni rakkaimmilla kadunkulmilla ja löytääkseni palasia onnellisuudestani, minä matkustin päästäkseni rakastamaan musiikkia jokaisella hengenvedollani: huolimatta siitä, että samaisen viikon maanantaina pakatessani omaisuuttani Ilosaarirockin leirintäalueella vannoin viettäväni muutaman viikon ilman livemusiikkia, minussa asui suunnaton ikävä musiikkia kohtaan. Yhdentoista aikaan aamupäivällä minä istuin k-junassa, katselin auringonsäteisiin verhoutunutta ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana suunnatonta onnellisuutta silmissäni ja hiuksissa tuoksui tupakka, kun viimein seisoin yleisömeren keskellä liikuttumassa Pertti Kurikan Nimipäivien sympaattisuudelle ja aitoudelle. En oikeastaan tiedä, miksi kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini kaikkina odottomattomina hetkinä, mutta kaikista niistä kyyneleistä huolimatta olin käsittämättömän onnellinen aina ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen: huusin onnellisuuttani Antti Tuiskun päästäessä kaikki tiikerit irti, hymyilin pikkutytön silmien loistaessa auringonsäteissä Sannin noustessa värivaloihin ja kuiskailin rakkauttani Von Hertzen Brothersin rikkoessa kylkiluuni suunnattomalla voimallaan, minä olin onnellinen Apulannan ollessa täydellisyyttä. 
Tikkurilafestivaali kohteli minua hyvin, vaikka viimeistään illan hämärtyessä unohduin miettimään, voisiko tämä humaltunut festarikansa ahdistaa minua itseäni henkilökohtaisesti enää yhtään enemmän tai tunnelma yleisömeren keskellä muistuttaa enää yhtään enemmän ruotsinlaivaa. Humaltunut festarikansahan ei itseäni normaalisti ahdista, mutta jostain tuntemattomasta syystä Tikkurilafestivaali tuntui illan hämärtyessä olevan täynnä myötähäpeää aiheuttavien humaltuneiden nuorten lisäksi niitä äärimmäisen ahdistavia keski-ikäisiä humaltuneita miehiä, joiden ansiosta esimerkiksi Haloo Helsinki! oli osittain uskomattoman ahdistava kokemus. Tästäkään huolimatta en todellakaan halua kritisoida ihmisten humaltumista festareilla, nimittäin ollakseni rehellinen harrastan sitä itsekin, mutta menen festareille enemmän musiikin kuin alkoholin takia.
Apulannan jättäessä vuorokauden vaihteen jälkeen värivalot taakseen minä kävelin asemalle ihmismassan mukana, istuin junassa lattialla uskomattoman kipeiden jalkojeni takia ja myöhemmin hymyilin typerästi harhaillessani kadunkulmalta seuraavalle itselleni aivan sanoinkuvaamattoman rakkaan kaupungin uinuessa rauhallisuudessaan. Nukahtaessani viimein näkemään sekavaa unta värivalojen loisteesta mietin, etten voisi olla enää yhtään onnellisempi, Tikkurilafestivaali ei turhaan rikkonut kävijäennätystään.
Upeita ja onnistuneita kuvia, näistä välittyy tunnelma tosi hyvin!
VastaaPoista