Viiden jälkeen aamulla kaatosade piiskasi ikkunalautoja mun katsellessa ikkunasta pimeyteen, olisin ehtinyt nähdä vielä unia valtamerten salaisuuksista ja herätä myöhemmin pimeyden väistyessä aamun ensimmäisten auringonsäteiden tieltä. Valtamerten salaisuudet eivät kuitenkaan saaneet mua piiloutumaan enää peittojen alle, kävelin paljain jaloin keittämään itselleni teetä ja kuuntelin sadepisaroiden putoilevan ikkunalaudalle - istuin hetken hiljaisuudessa ja suljin silmäni, mulla ei ollut kiire mihinkään. Kaupungin heräillessä vähitellen harmaaseen aamuun harhailin asemalle silmät sidottuina harmaalta, junassa olisin halunnut maalata ihmisten kiireisille kasvoille suunnatonta onnellisuutta
kaikilla sateenkaaren väreillä
vahaliiduilla suurta rakkautta ja
kauniita ajatuksia
jokaisen vastaantulijan huulille, ettei maailman kauneus hukkuisi kiireeseen. Kuusi tuntia luennoilla istumista järjettömässä onnellisuudessa, en osannut puhua sanaakaan ruotsia ja nauroin sitten harmaalla käytävällä omalle järjettömyyydelleni; olin rakkautta vesiväreillä valkoisella seinällä ja jokainen duurisointu teidän lempimusiikissanne. Auringonsäteiden voittaessa maailman harmauden seikkailin tuntemattomilla kaduilla ilman päämäärää, hengitin keuhkot täyteen syksyn kauneutta jokaisessa kadunkulmassa ja hymyillessäni käänsin katseeni maahan - keinuvin askelin kuljin puutalojen ohitse, keksin tarinoita ihmisille menneisyydestä ja olisin halunnut syödä lettuja. Kotimatkalla metrossa vaaleahiuksinen tyttö hymyili mulle, olisin halunnut kertoa sille tarinan valtamerten salaisuuksista ja kuninkaista jossain kaukana.
Lähetä kommentti