we'll be raising our hands shining up to the sky
Viime yönä juoksin pimeissä tunneleissa pitäen kädestä kiinni, en osannut kotiin vesisateen piiskatessa kasvoja ja lopulta katselin liekkien lyövän vaaleansinisen puutalon ikkunoista. Pimeällä kadulla mua tartuttiin kädestä, kun heräsin sumuiseen aamuun huokaisten helpotuksesta ja istuin keittiössä juomassa aamuteetä tummansinisestä mukista; painajaiset eivät seuranneet mua päivänvaloon, tanssin villasukat jalassa parkettilattialla ja olin typerän onnellinen hienosta musiikista. Makasin olohuoneen lattialla tuntemassa musiikin selkärangan jokaisessa nikamassa, hengitin musiikkia keuhkojen täydeltä ja silmät kiinni olin hetken aikaa jossain kauniimmassa todellisuudessa.
Ilman harmaan värisävyjä metsänreunalla, tanssitin sormia uuden pianorakkauden mustilta koskettimilta valkoisille ja olisin halunnut kirjoittaa tarinoita mielettömän suuresta onnellisuudesta; irti päästämisestä ja uuden luvun kirjoittamisesta, sillä menneisyydestä ei ole enää ensimmäistäkään kaunista sanaa kirjoitettavaksi. Eikä siinä tarvitse ollakaan, mä ajattelin illan hämärässä kävellessäni maailman tutuimmilla kaduilla katuvalojen maalatessa maailmaa oranssilla ja vesipisaroiden kimaltaessa mustalla asfaltilla. Onnellisuus ei tule itsestään, sitä täytyy etsiä syksyisiltä kaduilta katuvalojen loisteessa ja avata sitten sylinsä onnellisuuden tullessa vastaan; nostettava kädet ilmaan onnellisuuden jäädessä sadepisaroina hiuksiin ja oltava jokaisena hetkenä enemmän kuin koskaan elossa, sillä maailma on aivan uskomattoman kaunis sun avatessasi silmäsi.
Lähetä kommentti