HETKI KIVÄÄRITEHTAAN VARJOSSA

 

Viime keväänä, juuri ennen kuin maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, ajoimme yhtenä kauniin hiljaisena iltapäivänä valokuvaamaan Kivääritehtaalle. Tahdoimme ikuistaa meidät kaksi vielä ennen pienen aarteemme syntymää ja muistan edelleen, kuinka valtavasti rakastin ihmetellä pienen aartemme potkuja sinä maaliskuisena iltapäivänä nauraessamme yhdessä kesken valokuvaamisen. Minä rakastin olla raskaana, rakastin kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se maaliskuinen iltapäivä, niistä valokuvista puhumattakaan, on minulle valtavan rakas muisto, jota minä muistelen näin yli vuotta myöhemmin hymyillen ja tulen muistelemaan varmasti vielä vuosien päästäkin.

 

Kun vähän yli vuotta myöhemmin, yhtenä toukokuisena iltapäivänä ajoimme Kivääritehtaalle valokuvaamaan, katselin pientä aarrettamme, joka istui vieressäni turvakaukalossaan. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että vielä vuosi sitten hymyillen ihmettelin hänen potkujaan aina aamuöisin ja mietin, mikä uskomattoman suuri onni oli saada kasvattaa sisällään uutta elämää. Sitä uutta pientä ihmistä, joka tarttui kiinni hiuksiini nostaessani hänet hetkeä myöhemmin turvakaukalosta syliini auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse, pientä ihmistä, jonka vuosi sitten vasta odotin saavani ensimmäistä kertaa syliini, mutta jota rakastin jo valtavasti.

 

 

Sinä toukokuisena iltapäivänä Kivääritehtaan varjossa meitä oli neljä, me kaksi, pieni karvakuonomme ja pieni aarteemme, joka ihmetteli sylistäni melkein satavuotiaita tiiliseiniä ja niitä korkeita ikkunoita, joista heijastui pilvinen taivas. Hänelle kaikki on ihmeellistä ja ihmeellinen hän on itsekin, minä hymyilin pienen aarteemme koskettaessa karheaa tiiliseinää ja kääntäessään sitten katseensa minuun, on uskomaton onni saada ihmetellä maailmaa hänen kanssaan, ihmetellä häntä. Siinä me olimme, meidän pieni perheemme Kivääritehtaan varjossa toukokuisen iltapäivän hiljaisuudessa, enkä minä olisi voinut olla onnellisempi heistä, meidän perheestä.

 

AIKA EI OLE KOSKAAN KULUNUT YHTÄ NOPEASTI

 

Toukokuun kolmantena torstaina minä havahduin kesken aamiaisen siihen, että pienen aarteemme vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Ikkunalasin takana maisema verhoutui harmaan sävyihin, pieni aarteemme leikki puurolautasen reunalta ottamallaan lusikalla ja minä siemaisin jäähtynyttä teetä valtavasta mukista, oli aivan tavallinen aamu ja se iski minuun kuin varoittamatta, vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Yksi kuukausi siihen, että juhlisimme pienen aarteemme ensimmäistä syntymäpäivää, ajatus tuntui uskomattomalta hakiessani kuivauskaapista uuden lusikan ja istuessani takaisin keittiön pöydän ääreen, ihan niin kuin jokaisena aamuna.

Myöhemmin istuin pieni aarteemme sylissäni olohuoneen sohvalla ja unohduin aivan hetkeksi miettimään niitä melkein vuoden takaisia hetkiä, kun istuin ihan loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä sen saman sohvan nurkassa pienen aarteemme nukkuessa sylissäni. Olisinpa silloin ymmärtänyt, kuinka uskomattoman nopeasti tämä vuosi on ohitse, huokaisin itsekseni, olisinpa ymmärtänyt, kuinka nopeasti ne hetket sohvannurkassa olisivatkin enää muisto siltä niin ihmeelliseltä kesältä, kun pieni aarteemme syntyi ja minusta tuli äiti. Mikään vuosi elämässäni ei ole kulunut yhtä nopeasti kuin tämä vauvavuosi, mietin ääneen ja kutitin pientä aarrettamme jalkapohjasta.

 

 

Pieni aarteemme nauroi, kuten aina kutittaessani häntä jalkapohjasta, ja tarttui sitten pienillä sormillaan kiinni hiuksiini, olohuoneen avonaisesta ikkunasta tulvi sisään raikasta ilmaa ja hymyilin itsekseni, kuinka äärettömän suuri onni on saada viettää sellaisia hetkiä juuri hänen kanssaan. Vauvavuotta on jäljellä enää kuukausi, mutta meillä on edessämme vielä monta sellaista hetkeä, monta uutta ja ihmeellistä yhteistä seikkailua, enkä voisi olla siitä ajatuksesta yhtään onnellisempi, en, vaikka vauvavuoden päättyminen kieltämättä tuntuukin haikealta.

 

MIKÄÄN EI OLE KOSKAAN RAVISTELLUT MINUA NIIN

 

Aina hetkittäin minä pysähdyn miettimään sitä kesäkuista hetkeä, kun kymmenen aikaan illalla synnytyssalin hämärässä sain rinnalleni ensimmäistä kertaa oman pienen aarteemme, pysähdyn miettimään sitä, kuinka ihan pienet sormet kietoutuivat etusormeni ympärille ja minusta tuntui kuin koko suuri maailma ympäriltämme olisi kadonnut. Siinä hetkessä minusta oli tullut juuri äiti ja se on tärkeintä, mitä olen saanut elämäni aikana olla. Äiti omalle pienelle aarteellemme, joka yhtenä toukokuisena iltapäivänä katseli auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa sylistäni Vaajakoskella vain hetkeä ennen kuin tuuli alkoi armottomasti voimistua ja auringonsäteet katosivat pilviverhon taakse, tummaan verhoutuneen taivaan alla näytti kuin olisi ollut hetki ennen myrskyä.

 

Mikään ei ole koskaan ravistellut minua niin kuin äidiksi tuleminen, eikä mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä ja rakkaalta, mutta samanaikaisesti niin haastavalta kuin äitiys. Voimistuvan tuulen tarttuessa puiden oksiin kävelimme vanhan vesivoimalaitoksen ohi ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan olla äiti, rakastan, vaikka hetkittäin se on haastavampaa ja väsyttävämpää kuin mikään, mitä olen elämäni aikana saanut kokea. Nimittäin myös kaikkina niinä haastavimpina hetkinä, valvottuina öinä ja itkuisina aamuina on aivan uskomaton onni saada olla se maailman turvallisin syli omalle pienelle aarteellemme, joka teki minusta äidin.

 

 

Ajaessamme hetkeä myöhemmin kotiin auringonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni, kuinka äitiys tuntuu hetkittäin samalta, se on kuin luonnonvoima, hetki ennen myrskyä, joka vaihtuu aivan kuin huomaamatta auringonsäteisiin. Hetkeäkään minä en vaihtaisi pois, en niitä hetkiä ennen myrskyjä tai auringonsäteitä, en edes niitä kaikista myrskyisimpiä öitä, mietin katsellessani pienen aarteemme melkein nukahtavan turvakaukaloonsa ja havahtuvan sitten hymyilemään itsekseen, hetkeäkään en vaihtaisi pois.