TÄNÄ VUONNA TALVI SAAPUI AIKAISIN

 

Tänä vuonna tuntui kuin talvi olisi saapunut aikaisemmin kuin se on saapunut vuosiin, yhtenä aamuna maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun ja marraskuusta tulikin harmaan lukemattomien sävyjen sijaan lumenvalkea. Yhtä nopeasti kuin maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, marraskuu vaihtui joulukuuhun ja kävellessäni itsenäisyyspäivänä pienen karvakuonon kanssa lumisia metsäpolkuja minä mietin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin siitä, että tänä vuonna talvi oli saapunut aiemmin kuin osasin odottaakaan. Metsän verhoutuessa valkoiseen lumihuntuun pysähdyimme pienen karvakuonon kanssa aina hetkittäin ihmettelemään ympärillämme avautuvaa maisemaa, kuuntelimme tuulen huminaa puiden latvoissa ja hengittämään syvään raitista ilmaa.

Niitä lumisia metsäpolkuja olemme kulkeneet koko joulukuun, ihmetelleet lumisen maiseman kauneutta päivästä toiseen ja pysähtyneet kuuntelemaan hiljaisuutta, katselemaan, kuinka tuuli saa lumen putoamaan korkeiden havupuiden oksilta. Niissä hetkissä on ollut jotain äärettömän taiainomaista ja olen ollut jokaisesta hetkestä niin valtavan onnellinen, että se on tuntunut jokaisessa hengenvedossani lumihiutaleiden putoillessa hiuksilleni.

 

SYKSYINEN ILTAPÄIVÄ KANAVUORELLA

Yhtenä lokakuisena iltapäivänä, kun maisema verhoutui vielä hetken ruskaan, suuntasimme ensimmäistä kertaa vuosiin Kanavuorelle. Pysäköidessämme auton muistelin, kuinka olimme käyneet vuorella viimeksi kolme vuotta sitten, yhtenä kauniina syksyisenä päivänä, kun meillä kahdella ei ollut vielä pienintäkään aavistusta siitä, että seuraavana syksynä kulkisimme pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen karvakuonon kanssa. Se on minulle ehdottomasti yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa ja tuntui ihan erityiseltä palata sinne ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, päästä kulkemaan niitä polkuja ensimmäistä kertaa pienen karvakuonon kanssa.

 

Se kolmen vuoden takainen iltapäivä oli silloin yksi sen syksyn kauneimmista iltapäivistä ja kiivetessämme nyt kolme vuotta myöhemmin pienen karvakuonomme kanssa luontopolkua pitkin vuorelle minä hymyilin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen pienestä perheestämme, kahdeksan vuotta vierelläni kulkeneesta miehestäni ja siitä pienestä karvakuonostamme, joka ei sinä päivänä uskaltanut kiivetä portaita vaan kulki ne mieheni sylissä. Luonto verhoutui kauneimpiin väreihinsä, viileä tuuli tarttui hetkittäin pitkiksi kasvaneisiin hiuksiini ja ilmassa tuoksui vähitellen lähestyvä talvi, minä hengitin keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja pysähdyin aina hetkittäin ihmettelemään kaiken uskomatonta kauneutta, vielä hetken ruskaan verhoutuvaa metsää ympärillämme.

 

Lopulta pysähdyimme valtavan kauniin maiseman äärelle, varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini istuin viileälle kalliolle ja mietin itsekseni, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kauas. Syksyn uskomaton väriloisto oli kauneimmillaan ruskan väreihin verhoutuneen maiseman jatkuessa edessämme silmänkantamattomiin ja minä huokasin itsekseni kaikesta siitä äärettömästä onnellisuudesta, onneksi olimme päättäneet palata sinne juuri sinä iltapäivänä, mietin ja hengitin syvään. Ihmeellinen iltapäivä ja koko syksy.

 

TÄNÄ SYKSYNÄ OLEN NÄHNYT UNIA MÖKISTÄ KAUKANA TÄÄLTÄ

 

Tänä syksynä olen nähnyt öisin unia mökistä kaukana täältä, olen nähnyt unia valtavan rakkaasta hirsimökistä, jonka lämpimään tupaan nukahdin lapsuusvuosinani kylminä talviöinä ja jonka ikkunasta näki talvipäivisin aina paksun jään peittämälle järvelle saakka. Olen kaivannut sinne aivan äärettömästi, minä mietin yhtenä aamuna herätessäni herätyskellon ääneen unesta, jossa olin kulkenut pitkin hiljaista kylätietä ilta-auringon maalatessa maisemaa lämpimin sävyin ja katsellut puiden lomasta pilkottavaa mökkiä, jonka kuistille olin unohtanut valon päälle. Muistan, kuinka viime keväänä kuljin sitä tuttua kylätietä ja katselin mökin ikkunasta loistavaa valoa, en silloin vielä tiennyt, että se jäisi viimeiseksi kerraksi, kun saisimme nauttia siitä loputtomasta rauhasta siinä rakkaassa paikassa, metsien keskellä. En tiennyt, mutta aavistus siitä kävi silti hetkittäin minun mielessäni.

 

Tavallaan se on tuntunut lohdulliselta, nähdä unia mökistä kaukana täältä, istua mökin kuistilla iltahämärässä, kuunnella puiden humisevan ympärilläni ja ihmetellä sitä valtavaa rauhaa, joka kulkee pitkin selkärankaa. Kävellä rantaan katselemaan järvelle auringonnousun maalatessa maisemaa harmoniaan, hengittää keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja pimeyden laskiessa istua takkatulen ääressä tuvan lämmössä, kuin lapsuusvuosinani. Niin, on tuntunut lohdulliselta nähdä unia mökistä kaukana täältä, vaikka tiedän, että jäljellä on enää muistot.