HELSINKI, BAILANTAI JA ONNELLISUUS

 

Syyskuun toisena lauantaina istuin jälleen bussissa matkalla Helsinkiin, kuuntelin rakasta musiikkia maiseman vaihtuessa likaisen ikkunalasin takana ja nukahdin hetkittäin vasten bussin ikkunaa, olin ollut edellisenä iltana Lutakossa rakastamassa livemusiikkia ja väsymys tuntui jokaisessa solussani. Olin odottanut sitä lauantaita yli kaksi vuotta ja havahtuessani unestani saapuessamme Helsinkiin hymyilin itsekseni unohtuessani miettimään, kuinka uskomattomalta tuntui näiden vuosien jälkeen viimeinkin nähdä se lauantai, jolloin Antti Tuisku nousisi värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla ja saisi yleisömeren syttymään liekkeihin. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni astuessani kaukoliikenteen terminaalista Narinkkatorille, sinä päivänä kaupunki oli ihan täynnä ihmisiä ja pysähtyessäni ihmisvilinän keskellä Mannerheimintiellä liikennevaloihin katselin mielenosoituksen liikkuvan hitaasti eteenpäin vähän kauempana, valojen vaihtuessa jatkoin matkaani, oli päästävä pois ihmisvilinästä.

Olin varannut yöksi huoneen Radisson Blu Seasidesta ja kävellessäni Bulevardia pitkin kohti Hietalahtea minä hymyilin itsekseni, kuinka olin vuosia sitten kävellyt sen aivan saman matkan lukuisia kertoja, en hotelliin vaan nyt jo edesmenneeseen Nosturiin, rakastamaan musiikkia, se oli minulle yksi rakkaimmista paikoista asuessani Helsingissä. Enää ei ole rakasta Nosturia, huokaisin itsekseni ohittaessani kovin tutun maiseman ja päästessäni hetkeä myöhemmin perille katselin hotellihuoneen ikkunasta merelle, kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja istuin sängyn laidalle musiikin täyttäessä huoneen nurkkia rakkaudella, olin ansainnut sen hetken. Minä olin todella ansainnut sen hetken äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen ja istuessani siinä kauniissa hotellihuoneessa katselemassa merelle minussa asui rauha, olin tyyni kuin meri hiljaisina öinä ja päätin nauttia siitä erityisestä illasta jokaisella hengenvedollani, nauttia niin, että muistaisin sen varmasti vielä vuosikymmenten päästä.

 

 

Muutamaa tuntia myöhemmin istuin raitiovaunussa matkalla kohti Olympiastadionia, auringonsäteet häikäisivät silmiäni ja minä mietin itsekseni, kuinka minulla oli vuosia sitten tapana istuajoskus  raitiovaunussa ja katsella ohikiitäviä maisemia, matkalla ei mihinkään. Sinä iltana minulla oli määränpää ja jäädessäni kyydistä hymyilin kuunnellessani raitiovaunun kolisevan jatkaessaan matkaansa ilman minua, kävelin loppumatkan stadionille ja ennen kuin huomasinkaan, minä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen. Antti Tuisku on ollut osa elämääni vuodesta 2003 saakka eli yli puolet tähänastisesta elämästäni ja muistan edelleen kovin elävästi ne hetket, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia julisteilla tapetoidussa huoneessani miettien, etten voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin rakastin sitä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että kahdeksantoista vuotta myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä odottamassa tuon silloin vielä aloittelevan artistin nousevan värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, se olisi siitä loputtomasta rakkaudestani huolimatta tuntunut uskomattomalta, se olisi ollut jotain, mitä en olisi osannut kuvitellakaan.

Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka suunnattomasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun Antti Tuisku tavallaan unohtui, oltiin päädytty siihen pisteeseen, jossa seisoin valtavan yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen uransa suurimmalla keikalla ja että se loputtomalta tuntuva yleisömeri oli odottanut yli kaksi vuotta pääsevänsä näkemään juuri sen illan, uskonut ja luottanut siihen, että maailman tilanteesta huolimatta Bailantai vielä koittaisi kauniimpana kuin kukaan olisi osannut odottaa. Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömeri ollut odottanut turhaan, nimittäin Bailantai oli ihan ensimmäisistä sekunneista asti jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, etten minä osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä suunnattomasta onnesta, mutta vähän myös ylpeydestä. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä nostin käteni ilmaan, huusin ääneni käheäksi ja annoin musiikin kuljettaa mukanaan värivalojen häikäistessä silmiäni, tanssin jalkani kipeiksi ensimmäistä kertaa kuukausiin ja olin niin valtavan onnellinen, etten minä olisi löytänyt sille tunteelle siinä hetkessä tarpeeksi suuria sanoja.

 

Sinä lauantaina Olympiastadionilla nähtiin yksinkertaisesti niin uskomaton spektaakkeli, etten minä usko enää koskaan pääseväni kokemaan mitään samanlaista. Värivalojen loisteessa musiikki kuljetti mukanaan muistoissa ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään lukemattomien valojen syttyessä valtavassa yleisömeressä niiden kaikista kauneimpien sanojen kaikuessa stadionin jokaisessa nurkassa, se oli yksinkertaisesti jotakin niin uskomatonta, että olisin toivonut sen kestävän vähintään pienen ikuisuuden. Olisin toivonut voivani tanssia koko yön rakkaan musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani, nostaa käteni ilmaan aina vain yhä uudelleen pelkästään siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja hymyillessäni varovaisten kyynelteni läpi illan viimeisten biisien aikana en olisi voinut olla enää yhtään ylpeämpi Antti Tuiskusta ja koko sen aivan uskomattoman spektaakkelin takana olevasta tiimistä, se oli ehdottomasti yksi hienoimmista illoista, mitä minä olen vuosiin päässyt kokemaan.

 

Hetki sen uskomattoman spektaakkelin päättymisen jälkeen seisoin Töölössä bussipysäkillä odottamassa bussia, enkä osannut lopettaa hymyilemistä, vaikka jalkani olivat kipeät ja väsymys tuntui aivan jokaisessa solussani, minä en osannut lopettaa hymyilemistä ja se tuntui hyvältä. Matkalla hotellille katsoin pimeyteen verhoutuneita vuosien takaa tuttuja maisemia bussin ikkunalasin takana ja vielä ennen kuin piilouduin pehmeisiin lakanoihin kävelin hetken Hietalahden rannassa, kuuntelin hiljaisuutta ympärilläni ja katselin kaupungin kirkkaita valoja, enkä olisi voinut olla onnellisempi siitä, etten valinnut hotellia aivan kaupungin keskustasta, Hietalahdessa oli minulle siinä hetkessä juuri tarpeeksi rauhallista. Istuin hetkeksi aloilleni, katselin kaupungin kirkkaita valoja ja hengitin syvään, äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen tuntui hyvältä ihan vain istua siinä ja hengittää, tavallaan kaukana kaikesta, siellä, missä olin vuosia sitten tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.

 

 

Sinä yönä minä nukuin paremmin kuin olen nukkunut missään hotellissa vuosikausiin ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin, jotka murtautuivat hämärään hotellihuoneeseeni raolleen jääneiden verhojen välistä hymyilin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin ollut edellisenä iltana. Avasin verhot ja katselin hetken merelle, sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään ja piilouduin vielä hetkeksi pehmeisiin lakanoihin katsomaan Heartlandia, ihana hidas aamu ja ehdottomasti yksi tämän syksyn parhaimmista viikonlopuista.

 

SINÄ ILTANA MOON SHOT YLITTI KAIKKI ODOTUKSENI

 

Kauan sitten, yhtenä tammikuisena yönä lumisateen muuttaessa ikkunalasin takana hetkittäin suuntaansa, minä rakastuin Lapkoon, rakastuin pikkukaupungin verhoutuessa pimeyteen ja kylmyyden tuntuessa sormenpäissäni. Sinä yönä minä rakastuin musiikin uskomattomaan voimaan ja samalla siihen herkkyyteen, joka armottomasti särki hauraan sydämeni tuhansiin palasiin ja samalla kuiskaili rakkauttaan murtaen jokaisen suojamuurini niin, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni hymyillessäni tyhmästi. Siitä tammikuisesta yöstä saakka Lapko on ollut minulle yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja vielä tärkeämpi siitä tuli sinä seitsemän vuoden takaisena iltana, kun tapasimme maailman rakkaimman kanssa. Meidän tarinamme alkaa nimittäin siitä marraskuisesta illasta ja Lapkon Scandalista, jota kävelimme aamuyöllä pieneen kotiini Linnankadulle kuuntelemaan, sinä yönä se yksi elämäni rakkaimmista yhtyeistä oli saattanut yhteen kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä, kaksi ihmistä, jotka eivät olleet osanneet yhtään odottaa niin tapahtuvan, eivät osanneet odottaa jotain niin kaunista alkavan.

 

Samana talvena, kun rakastuin lapkoon, myös Disco Ensemble löysi tiensä elämääni varastaen erityisen paikan sydämestäni ja kun neljä vuotta sitten huusin ääneni käheäksi yhtyeen viimeisellä keikalla Tavastialla en voinut olla miettimättä, kuinka tulen tuskin koskaan enää tuntemaan samalla tavalla millään keikalla, Disco Ensemble oli ollut värivalojen loisteessa aina niin erityinen. Vain pari vuotta myöhemmin, vuonna 2020 Ville Malja, Jussi Ylikoski, Mikko Hakila ja Henkka Seppälä ilmoittivat perustaneensa uuden yhtyeen ja minä en olisi voinut olla uutisesta yhtään enemmän innoissani, en tiennyt yhtyeestä mitään muuta kuin nimen, mutta olin varma, että se tulisi olemaan jotain sellaista, mikä saisi sydämeni muuttamaan rytmiään. On myönnettävä, että yhtyeen, jonka jäsenten historiasta löytyvät kolme itselleni äärettömän rakasta yhtyettä Lapko, Disco Ensemble ja Children Of Bodom, kohdalla odotukseni olivat rehellisesti sanottuna todella korkealla ja kun Moon Shot sitten vielä samana syksynä julkaisi ensimmäisen singlensä, ylitti se kaikki odotukseni ja sai hymyilemään niin, että kävellessäni pitkin rantaraittia yhtenä syksyisenä iltapäivänä tuntui samaalta kuin aikoinaan löytäessäni Lapkon elämääni.

 

  

Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa viime syksynä ja itselleni siitä tuli yksi syksyn tärkeimmistä albumeista, yksi niistä, jotka soivat kuulokkeissani kerta toisensa jälkeen kävellessäni pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja ja istuessani aamuisin työpöytäni ääressä ennen auringonnousua, siitä tuli yksi albumeista, joihin kätkin kaikista kauneimmat muistot siitä kauniista syksystä ja seuraavasta talvesta. Vuosi sitten syksyllä julkaistu Confession oli ehdottomasti yksi hienoimmista viime vuonna ilmestyneistä albumeista ja mitä enemmän albumia kuuntelin, sitä enemmän tahdoin nähdä yhtyeen värivaloissa. Syyskuun yhdeksännen päivän iltana suuntasimme viimein todistamaan yhtyettä ensimmäistä kertaa värivalojen loisteeseen ja seistessämme yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa lavalle kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, en ollut odottanut turhaan. Musiikin vyöyryessä yleisömeren ylitse minusta tuntui kuin olisin jossain toisessa maailmassa, oli olemassa vain se aivan uskomaton hetki värivalojen loisteessa ja yhtään millään, mitä niiden seinien ulkopuolella oli meneillään, ei siinä hetkessä ollut mitään merkitystä, siinä hetkessä kaikki oli hyvin, vaikka niiden seinien ulkopuolella ei olisikaan ollut.

 

Moon Shot ylitti kaikki odotukseni sinäkin iltana. Siinä oli jotain samaa kuin oli Lapkon ja Disco Ensemblen keikoissa aikoinaan, mutta siinä oli silti jotain uutta ja vielä vähän suurempaa, voimakkaampaa, jotain sellaista, mitä minä en ollut osannut odottaa ja mikä saa minut edelleen vähän sanattomaksi kirjoittaessani tätä tekstiä syyskuun viimeisenä keskiviikkona. Värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni ja musiikin tunkeutuessa syvälle rintalastani alle sydämeni janosi lisää ja olisin voinut huutaa ääneni käheäksi siitä äärettömästä rakkaudesta, olin jokaisella hengenvedollani niin elossa, että kävellessämme myöhemmin sillan yli kotiin hymyilin itsekseni osaamatta lopettaa edes päästessämme kotiin. Se oli yksi syyskuun hienoimmista illoista ja koska Moon Shot on tällä hetkellä ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista yhtyeistä suosittelen suuntaamaan yhtyeen keikalle, jos sellainen mahdollisuus tulee jonain päivänä vastaan. Lupaan, tämän yhtyeen kohdalla et tule pettymään.

 

OLAVINLINNA, APOCALYPTICA JA MUSIIKIN USKOMATON VOIMA

 

Elokuun viidennen päivän iltana pukeuduin vanhaan kukkamekkooni ja katselin vastarannalla seisovaa vanhaa kivilinnaa, jonka mystisillä käytävillä ja korkeissa torneissa kävimme isäni kanssa kierroksella parikymmentä vuotta sitten yhtenä syksyisenä iltapäivänä. Olavinlinna on ollut minulle lapsuusvuosistani saakka ehdottomasti yksi rakkaimista paikoista tässä maailmassa ja vaikka minä olen nähnyt kivilinnan sen syksyisen iltapäivänkin jälkeen lukemattomia kertoja, siinä on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan aina 1400-luvulta asti, nähtyään satojen vuosien ajan lumimyrskyjä ja armottomia syyssateita, kauniita kesäpäiviä kaupungin herätessä aina henkiin pitkän talven jälkeen. Sinä elokuun viidennen päivän iltana ihmiset lipuivat rantatietä pitkin kohti auringonsäteiden loisteessa rauhallisena seisovaa kivilinnaa, oli aivan äärettömän kaunis loppukesän ilta ja lempeä tuuli leikki hiuksillani kävellessämme puista siltaa pitkin Tallisaareen ja katsellessamme mustien lintujen lentävän lähes pilvetömällä taivalla.

Kävellessämme sisään linnan korkeista ovista minä huokaisin itsekseni, kuinka pelkästään se tuoksu sai minut matkaamaan ajassa taaksepäin, muistelemaan kaikkia niitä hetkiä, jotka olen saanut elämäni aikana kivilinnan vuosisatoja vanhojen muurien suojassa viettää. Sinä iltana olimme tulleet Olavinlinnaan nauttimaan musiikista värivalojen loisteessa ja katsellessani linnan muurilta edessäni avautuvaa järvimaisemaa kuin huomaamattani unohduin muistelemaan kolmentoista vuoden takaista syksyistä iltaa, jolloin istuimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa linnan viileydessä Nightwishin noustessa värivalojen loisteeseen, en tule koskaan unohtamaan sitä iltaa, se oli yksi hienoimmista keikoista, joita olen elämäni aikana saanut todistaa. Olavinlinnan kivimuurien suojassa musiikki tuntui jotenkin erityiseltä ja niin se tuntui sinäkin iltana, kun neljä vuotta sitten istuimme maailman rakkaimman kanssa kivimuurien suojassa Children Of Bodomin täyttäessä tilan rakkaalla musiikille, muistoilla vuosien takaa. Sinä iltana olimme tulleet katsomaan Apocalyptican keikkaa, jonka olisi alunperin pitänyt olla jo kaksi vuotta sitten elokuussa, mutta jota koronapandemian vuoksi jouduttiin siirtämään lopulta kaksi kertaa.

 

 

Muistan yhä edelleen varsin elävästi sen hetken, kun kolmetoista vuotta sitten näin Apocalyptican ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa. Vuoden 2009 Sauna Open Airin ensimmäinen päivä Tampereella oli ehtinyt iltaan seistessämme yleisömeren keskellä Apocalyptican noustessa värivalojen loisteeseen ja kun musiikki löi vasten kasvojani minä tunsin itseni äärettömän pieneksi, se oli jotain sellaista, mitä en ollut tavallaan osannut odottaa ja samalla jotain sellaista, mikä sai minut silloin rakastumaan yhtyeeseen yhä syvemmin hämärtyvässä illassa. Istuessamme kolmetoista vuotta myöhemmin sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin itseni aivan yhtä pieneksi kuin minä tunsin silloin kolmetoista vuotta sitten, musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani tunsin kyynelten tarttuvan kiteiksi silmäkulmiini ja hauraan sydämeni muuttavan rytmiään musiikin käsittämättömän voiman edessä. Apocalyptica on mielestäni aina ollut parhaimmillaan värivalojen loisteessa, mutta sinä elokuisena iltana yhtye oli vielä vähän enemmän ja kuulosti niin uskomattomalta, että minun sisälläni oli tunteiden valtameri ja sen armottomat hyökyaallot.

Sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa musiikki oli niin käsittämättömän suurta, että hetkittäin se tuntui vähän epätodelliselta, se oli samanaikaisesti uskomattoman herkkää ja niin voimakasta, että sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja lopulta varovaiset kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäilleni. Juuri siksi minä rakastan musiikkia värivalojen loisteessa niin valtavasti, huomasin miettiväni itsekseni musiikin vyöryessä hyökyaallon lailla yleisömeren ylitse ja saadessa aivan kaiken muun ympäriltäni hetkeksi katoamaan, oli olemassa vain se hetki, musiikki ja yleisömeri, joka hukkui musiikin alle. Kävellessämme sinä iltana rantatietä pitkin autollemme hymyilin itsekseni, kuinka se oli ollut uskomattoman kaunis ilta, sellainen, jota oli kannattanut odottaa yli kaksi vuotta ja jonka tulisin muistamaan vielä sittenkin, kun olisin unohtanut jo paljon. Kotimatkalla auringonlasku maalasi maiseman vaaleanpunaisella ajaessamme Kyrönsalmen sillan ylitse kaupungin itäpuolelle, vesi oli tyyni ja tunteiden valtameri minun sisälläni alkoi vähitellen rauhoittua, tyyntyä kuin vesi meidän alapuolellamme.