KIRJONEULEITA JA MUISTOJA PERUSKOULUN KÄSITYÖN TUNNEILTA

Minä kävin peruskoulun ala-asteen viisitoista vuotta sitten pienessä koulussa, jonka aivan jokaisen käytävän ja luokkahuoneen muistan edelleen ihan äärettömän tarkasti, muistan musiikkiluokan soittimineen ja teknisen työn luokan musiikkiluokan vieressä, muistan vihreät ja keltaiset naulakot pitkällä käytävällä ja vanhan helmitaulun, joka seisoi ikkunan edessä ruokalaa vastapäätä. Minä muistan vihreät liitutaulut, pulpettini kanteen kaiverretut kuviot ja uima-altaan, jossa opettelin uimaan kaksikymmentä vuotta sitten, muistan käytävän kaappien oviin piirretyt nimilaput ja luokkahuoneen, jossa opettelin ne ensimmäiset sanat englanniksi, muistan, vaikka minulla onkin vain muutamia valokuvia siitä pienestä koulusta, joka purettiin viisi vuotta sitten. Muistan, sillä se koulu ja sen luokkahuoneissa ja käytävillä viettämäni vuodet olivat ja ovat minut edelleen rakkaita, täynnä muistoja, jotka palaavat mieleeni aina hetkittäin kuin siitä kaikesta olisi vain hetki, saavat minut hymyilemään tyhmästi.

 

 

Minulla on aivan valtavasti lämpimiä muistoja peruskoulun ala-asteelta, mutta muistot käsityön tunneilta ovat palanneet viime aikoina mieleeni useammin kuin vuosiin, ne ovat minulle ihan äärettömän rakkaita muistoja ja saavat minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Käsityön luokkaan oli erillinen sisäänkäynti koulun takapuolella ja muistan ne lukuisat kerrat, kun odotimme luokan ulkopuolella opettajaa päästäksemme sisälle luokkaan, siihen, jota ei enää ole vuosiin ollut olemassa, mutta jonka kuitenkin muistan kuitenkin tarkkaan ilman valokuviakin. Käsityön luokan ovelta vasemmalle katsottaessa oli kaksi suurta pöytäryhmää tuoleineen ja oikealle katsoessa kaapit, joissa säilytimme keskeneräisiä käsitöitämme, seinien vierustella oli rivissä ompelukoneita ja liitutaulun vieressä pieni varasto, joka oli täynnä kankaita. Muistan ne aikaiset aamut käsityön luokassa, kun ikkunalasin takana lumisade piiskasi korkeita puita ja opettelimme virkkaamaan isoäidinneliöitä, joista teimme myöhemmin patalappuja, muistan ne loputtomat naurut ja lämpimän tunteen rintalastani alla, muistan sen niin, että tuntuu.

Muistan ala-asteen käsityön tunneilla tekemäni huovutustyöt, värikkäät helmiliskot ja värjäämästäni kankaasta ompelemani laukun, muistan elävästi sen, miltä tuntui upottaa kädet lämpimään veteen huovuttaessa ja kuinka innostuin helmiliskojen tekemisestä niin, että minun oli saatava tehdä niitä kotonakin. Paremmin kuin mitään muistan kuitenkin sen, kun opettelimme neulomaan ja ne ensimmäiset neuletyöt tuntuivat niin käsittämättömän vaikeilta, että hetkittäin minusta tuntui, etten tule koskaan oppimaan sitä kunnolla. Vuosien saatossa minä opin neulomaan suhteellisen hyvin, opin neulomaan lapaset ja pieniä pehmoleluja, mutta kokonaista villasukkaa en kuitenkaan peruskoulun aikana koskaan neulonut vaan pyysin äitiäni neulomaan jokaisen villasukan kantapään. Viime syksynä tartuin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen puikkoihin ja villalankaan, opettelin viimein neulomaan villasukasta myös kantapään ja kun helmikuussa aloitin ensimmäisen kirjoneuletyöni, minä hymyilin itsekseni niille hetkille ala-asteen käsityön tunneilla, hymylin, vaikka muistin edelleen, kuinka turhauttavaa oli purkaa ensimmäistä neuletyötäni yhä uudelleen ja uudelleen, pyytää opettajalta apua kerta toisensa jälkeen.

 

Olen istunut ensimmäisen kirjoneuletyöni sunnuntaiaamuisin sohvan nurkassa, katsonut ihan luvattoman monta jaksoa McLeodin tyttäriä ja hymyillyt itsekseni, kun minun mieleeni on hetkittäin palannut muistoja ala-asteen käsityön tunneilta. Muistoja niistä vuosien takaisista hetkistä, kun olen aikaisina talviaamuina istunut käsityön luokassa neuletyö käsissäni, mutta myös muistoja niistä hetkistä, kun olen valinnut siinä pienessä varastossa kankaita tilkkutyöhöni, nauranut koulukavereideni kanssa iltapäivän viimeisinä oppitunteina kaikelle turhalle ja istunut ompelukoneen ääressä ompelemassa viimeisiä saumoja laukkuuni. Kaikki ne muistot ala-asteen käsityön tunneilta ovat saaneet minut hymyilemään itsekseni ja luulen, että jos joku olisi kertonut parikymmentä vuotta nuoremmalle itselleni neulovani vielä jonain päivänä ihan vapaaehtoisesti villasukkia aina sunnuntaiaamuisin ja opettelevani neulomaan myös sen kantapään, se pieni vaaleahiuksinen tyttö olisi nauranut vähän epäuskoisesti.

 

KUIN OLISIN VIIMEIN ANTANUT ITSELLENI LUVAN HENGITTÄÄ

 

Viime perjantaina kävelimme juuri ennen auringonlaskua järven jäälle, ilta-auringon lempeät säteet maalasivat maiseman aivan uskomattoman kauniiksi hengittäessämme keuhkojemme täydeltä raikasta alkukevään ilmaa ja jään kahlitsemat kaislat heiluivat kevyessä tuulessa, oli ihan tavattoman kaunis ilta ja ensimmäistä kertaa sillä viikolla minussa asui rauha. Niin uskomattoman syvä rauha, että se sai minut hetkittäin hymyilemään itsekseni katsellessani maisemaa vanhan rakkaan kamerani kanssa ja askeleeni tuntuivat keinuvan tuulen kanssa samassa rytmissä, vähän kauempana ihmiset hiihtivät kuin ehtiäkseen kotiin ennen pimeän ensimmäisiä häivähdyksiä ja järven toisella puolella rakennukset seisoivat aivan rauhallisina aloillaan ilta-auringon säteiden osuessa niihin.

Olin ollut koko viikon jotenkin aivan käsittämättömän rauhaton, suorittanut elämääni ihan kuin siitä jaettaisiin lopussa palkintoja ja moittinut itseäni iltaisin siitä, etten ollut saanut tarpeeksi aikaiseksi. Rauhattomuuteni oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani, se oli pitänyt minua vahvassa otteessaan kävellessäni iltapäivisin pitkin rantaraittia ja kuiskaillut minun korvaani istuessani iltaisin sohvan nurkassa pimeyden laskeutuessa kaupungin ylle ikkunalasin takana, saanut minut siivoamaan viikon jokaisena iltana koko kotimme ja leipomaan sämpylöitä iltapalaksi. Siinä hetkessä ilta-auringon viimeisten säteiden maalatessa maiseman kauniin lämpimillä sävyillään minussa asui kuitenkin rauha, sellainen selittämättön rauha aivan kuin olisin saanut jotain päätökseen ja olisin viimein antanut itselleni luvan hengittää, se oli ihmeellistä, se selittämätön rauha syvällä rintalastani alla.

 

 

Ilta-auringon viimeisten säteiden vaihduttua rauhoittavan siniseen jäimme vielä hetkeksi jäälle ja muistelin sitä syyskuista hetkeä, kun seisoimme siinä samassa paikassa armottomassa tuulessa kuuntelemassa syysmyrskyä, siinä syyskuisessa hetkessä syvällä rintalastani alla asui se sama selittämätön rauha, joka sai minun sydämeni rauhoittumaan kaislojen heiluessa kevyessä tuulessa ja maiseman verhoutuessa sinisen kauniisiin sävyihin sinä maaliskuisena perjantaina. Ennen pimeyden laskeutumista kävelimme takaisin kotiin ja vain hetkeä myöhemmin katselin maiseman verhoutuvan tummansiniseen samettiin ikkunalasin takana sytyttäessäni kynttilöitä, sinä iltana meillä ei ollut kiire mihinkään, eikä minulla ollut tarvetta suorittaa elämääni tai moittia itseäni mistään, ei yhtään mistään. Sinä iltana me saunoimme kaikessa rauhassa, söimme iltapalamme sängyssä ja nukahdimme puhtaisiin lakanoihin, nukuimme pitkät yöunet ja heräsimme seuraavana aamuna varovaisiin auringonsäteisiin.

 

Tällä viikolla minä aion taistella rauhattomuuttani vastaan, pitää itsestäni parempaa huolta ja antaa askeleideni keinua samassa rytmissä kevättuulen kanssa kävellessäni iltapäivisin pitkin rantaraittia, tällä viikolla minä aion leipoa korvapuusteja kevätauringon kirkkaiden säteiden maalatessa varjoja olohuoneen seinille ja istua sohvan nurkassa neulomassa pimeyden laskeutuessa ikkunalasin takana tämän kaupungin ylle. Enemmän kuin mitään, minä aion kuitenkin antaa itselleni luvan hengittää ja ihan vain olla olemassa, katsella iltapäivisin parvekkeelta, kuinka linnut lentävät kirkkaansinisellä taivaalla, nimittäin juuri sellaista minä tarvitsen enemmän kuin mitään, pysähtymistä ja armollisuutta, yksinkertaisesti sitä, ettei aivan jatkuvasti tarvitse suorittaa yhtään mitään.

SIITÄ ON TULLUT KULUNEEKSI KOKONAINEN VUOSI

 

Vuosi sitten, maaliskuun seitsemäntenätoista päivänä, minä olen kirjoittanut kiireisellä käsialalla päiväkirjaani seuraavasti: "Viime torstaina minut valtasi järjetön pelko, jokaisessa hengenvedossani tuntuva pelko, joka ei ole päästänyt minua otteestaan hetkeksikään. Huomisesta alkaen minäkin teen etätöitä pienessä kodissani, ehkä se tuo minulle rauhan tässä tilanteessa, vaikka uskonkin, ettei pelko hellitä kokonaan ennen kuin on virallista, että pandemia on ohitse." Siitä on tänään tullut kuluneeksi kokonainen vuosi, siitä, kun minä tein aivan ensimmäisen etätyöpäiväni pienessä yksiössäni ja mietin, että etätöitä jatkuisi seuraavan kuukauden ajan ja pian palaisimme takaisin toimistolle. Vielä näin vuotta myöhemmin minä muistan sen jotenkin erityisen tarkasti, ensimmäisen etätyöpäiväni valoisassa asunnossani ja sen, kuinka tuntui epätodelliselta tehdä töitä oman työpöytäni ääressä, lukea pelko sydämessäni uutisia jatkuvasti pahentuvasta tilanteesta ja miettiä, että mihin aikaan kaupassa olisi kaikista vähiten ihmisiä, jotta minusta tuntuisi turvalliselta käydä tekemässä viikon ruokaostokset kerralla.

 

Vielä enemmän on aikaa siitä, kun hukuin viimeksi musiikkiin värivalojen loisteessa ja huusin ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä, tunsin musiikin jokaisessa hengenvedossani. Siitä on yksi vuosi ja yhdeksäntoista päivää, enkä silloin Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa olisi uskonut, että vain muutamaa viikkoa myöhemmin kaikki keikat peruttaisiin tai siirrettäisiin ja että vielä vuotta myöhemmin tilanne olisi edelleen se, ettei kukaan varmuudella tietäisi, milloin yleisö pääsisi seuraavan kerran nauttimaan elävästä musiikista. Olen ostanut tälle vuodelle neljä keikkalippua ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vähemmän minä olen tavallaan uskaltanut odottaa niitä hetkiä värivalojen loisteessa, nimittäin mikäli tilanne ei ala nopeasti parantumaan, hyvin suurella todennäköisyydellä saan sähköpostiini myöhemmin ilmoituksen siitä, että ne keikat joko perutaan tai siirretään, jälleen. Vuosi on pitkä aika ilman elävää musiikkia, se on pitkä aika minulle, mutta vielä huomattavasti pidempi aika niille, jotka saavat elantonsa niistä hetkistä värivalojen loisteessa, se on aivan uskomattoman pitkä aika.

 

 

Siitä viimeisestä hetkestä värivalojen loisteessa ja ensimmäisestä etätyöpäivästä pienessä yksiössäni on kulunut kokonainen vuosi ja vaikka sen kirjoittaminen näin julkisesti tuntuukin jollain tavalla vähän väärältä, vähitellen tästä kaikesta on alkanut tulla minulle itselleni tavallaan normaalia. Etätyö on sopinut minulle vielä paremmin kuin olisin osannut kuvitella, työmatkojen jäätyä pois minulla on ollut enemmän aikaa nauttia vapaa-ajastani ja olen saanut aamuisin nukkua kauemmin, kun minun ei ole tarvinnut herätä viiden jälkeen ehtiäkseni seitsemäksi töihin. Tiedän ja myönnän, että olen aivan äärettömän onnekas, sillä kertaakaan tämän kuluneen vuoden aikana en ole joutunut pelkäämään töideni puolesta ja olen saanut tehdä töitä kotona joutumatta jatkuvasti pelkäämään altistuvani tai sairastuvani. Minusta tuntuisi tällä hetkellä todella kummalliselta lähteä toimistolle töihin, mutta yhtä kummalliselta tuntuisi mennä tällä hetkellä kauppaan tai bussiin ilman kasvomaskia tai mennä tietoisesti jonnekin, missä on valtavasti ihmisiä, tuntuisi kummalliselta päästä nauttimaan elävästä musiikista yleisömeren keskelle, tuntuisi kummalliselta ja se kertoo ehkä jotain siitä, kuinka tästä kaikesta on alkanut tulla normaalia.

Kaikesta tästä on alkanut tulla minulle normaalia, siitä, että mennessäni ruokakauppaan muistan ottaa mukaani kasvomaskin ja bussissa katson kauhuissani ihmisiä, jotka eivät käytä kasvomaskia tai istuvat mahdollisimman lähelle vieraita ihmisiä. On kuitenkin surullista, että samalla myös siitä on alkanut tulla normaalia, ettei yleisö pääse nauttimaan elävästä musiikista värivalojen loisteeseen ja tapahtumat perutaan tai siirretään ennen kuin kukaan ehtii niistä innostumaan, se on niin surullista, että katsellessani yhtenä päivänä ohikulkumatkalla junaa odottavia ihmisiä tuntui kuin se tunne olisi saanut sydämeni murtumaan palasiin. Siinä hetkessä minä ymmärsin myös, etten ole kokonaiseen vuoteen matkustanut julkisilla kulkuvälineillä tämän kaupungin ulkopuolelle, olen nähnyt perhettäni tämän kuluneen vuoden aikana kolmesti ja en tiedä yhtään, milloin tulen heitä seuraavan kerran näkemään. En tiedä eikä tiedä kukaan muukaan, kuinka kauan tämä kaikki vielä jatkuu, mutta enemmän kuin mitään toivon nyt, että mahdollisimman pian olisi taas turvallista matkustaa rakkaaseen pikkukaupunkiin, järjestää tapahtumia suurille yleisöille ja tavata isovanhempia, toivon, että tämä jatkuva pelko pian loppuisi.