Vuosi sitten, maaliskuun seitsemäntenätoista päivänä, minä olen kirjoittanut kiireisellä käsialalla päiväkirjaani seuraavasti: "Viime torstaina minut valtasi järjetön pelko, jokaisessa hengenvedossani tuntuva pelko, joka ei ole päästänyt minua otteestaan hetkeksikään. Huomisesta alkaen minäkin teen etätöitä pienessä kodissani, ehkä se tuo minulle rauhan tässä tilanteessa, vaikka uskonkin, ettei pelko hellitä kokonaan ennen kuin on virallista, että pandemia on ohitse." Siitä
on tänään tullut kuluneeksi kokonainen vuosi, siitä, kun minä tein aivan ensimmäisen
etätyöpäiväni pienessä yksiössäni ja mietin, että etätöitä jatkuisi
seuraavan kuukauden ajan ja pian palaisimme takaisin toimistolle. Vielä näin vuotta myöhemmin minä muistan sen jotenkin erityisen tarkasti,
ensimmäisen etätyöpäiväni valoisassa asunnossani ja sen, kuinka
tuntui epätodelliselta tehdä töitä oman työpöytäni ääressä, lukea pelko
sydämessäni uutisia jatkuvasti pahentuvasta tilanteesta ja miettiä, että mihin aikaan kaupassa olisi kaikista vähiten ihmisiä, jotta minusta tuntuisi turvalliselta käydä tekemässä viikon ruokaostokset kerralla.
Vielä enemmän on aikaa siitä, kun hukuin viimeksi musiikkiin värivalojen loisteessa ja huusin ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä, tunsin musiikin jokaisessa hengenvedossani. Siitä on yksi vuosi ja yhdeksäntoista päivää, enkä silloin Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa olisi uskonut, että vain muutamaa viikkoa myöhemmin kaikki keikat peruttaisiin tai siirrettäisiin ja että vielä vuotta myöhemmin tilanne olisi edelleen se, ettei kukaan varmuudella tietäisi, milloin yleisö pääsisi seuraavan kerran nauttimaan elävästä musiikista. Olen ostanut tälle vuodelle neljä keikkalippua ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vähemmän minä olen tavallaan uskaltanut odottaa niitä hetkiä värivalojen loisteessa, nimittäin mikäli tilanne ei ala nopeasti parantumaan, hyvin suurella todennäköisyydellä saan sähköpostiini myöhemmin ilmoituksen siitä, että ne keikat joko perutaan tai siirretään, jälleen. Vuosi on pitkä aika ilman elävää musiikkia, se on pitkä aika minulle, mutta vielä huomattavasti pidempi aika niille, jotka saavat elantonsa niistä hetkistä värivalojen loisteessa, se on aivan uskomattoman pitkä aika.
Siitä viimeisestä hetkestä värivalojen loisteessa ja ensimmäisestä etätyöpäivästä pienessä yksiössäni on kulunut kokonainen vuosi ja vaikka sen kirjoittaminen näin julkisesti tuntuukin jollain tavalla vähän väärältä, vähitellen tästä kaikesta on alkanut tulla minulle itselleni tavallaan normaalia. Etätyö on sopinut minulle vielä paremmin kuin olisin osannut kuvitella, työmatkojen jäätyä pois minulla on ollut enemmän aikaa nauttia vapaa-ajastani ja olen saanut aamuisin nukkua kauemmin, kun minun ei ole tarvinnut herätä viiden jälkeen ehtiäkseni seitsemäksi töihin. Tiedän ja myönnän, että olen aivan äärettömän onnekas, sillä kertaakaan tämän kuluneen vuoden aikana en ole joutunut pelkäämään töideni puolesta ja olen saanut tehdä töitä kotona joutumatta jatkuvasti pelkäämään altistuvani tai sairastuvani. Minusta tuntuisi tällä hetkellä todella kummalliselta lähteä toimistolle töihin, mutta yhtä kummalliselta tuntuisi mennä tällä hetkellä kauppaan tai bussiin ilman kasvomaskia tai mennä tietoisesti jonnekin, missä on valtavasti ihmisiä, tuntuisi kummalliselta päästä nauttimaan elävästä musiikista yleisömeren keskelle, tuntuisi kummalliselta ja se kertoo ehkä jotain siitä, kuinka tästä kaikesta on alkanut tulla normaalia.
Kaikesta tästä on alkanut tulla minulle normaalia, siitä, että mennessäni ruokakauppaan muistan ottaa mukaani kasvomaskin ja bussissa katson kauhuissani ihmisiä, jotka eivät käytä kasvomaskia tai istuvat mahdollisimman lähelle vieraita ihmisiä. On kuitenkin surullista, että samalla myös siitä on alkanut tulla normaalia, ettei yleisö pääse nauttimaan elävästä musiikista värivalojen loisteeseen ja tapahtumat perutaan tai siirretään ennen kuin kukaan ehtii niistä innostumaan, se on niin surullista, että katsellessani yhtenä päivänä ohikulkumatkalla junaa odottavia ihmisiä tuntui kuin se tunne olisi saanut sydämeni murtumaan palasiin. Siinä hetkessä minä ymmärsin myös, etten ole kokonaiseen vuoteen matkustanut julkisilla kulkuvälineillä tämän kaupungin ulkopuolelle, olen nähnyt perhettäni tämän kuluneen vuoden aikana kolmesti ja en tiedä yhtään, milloin tulen heitä seuraavan kerran näkemään. En tiedä eikä tiedä kukaan muukaan, kuinka kauan tämä kaikki vielä jatkuu, mutta enemmän kuin mitään toivon nyt, että mahdollisimman pian olisi taas turvallista matkustaa rakkaaseen pikkukaupunkiin, järjestää tapahtumia suurille yleisöille ja tavata isovanhempia, toivon, että tämä jatkuva pelko pian loppuisi.
Lähetä kommentti