Muistan sen kuin eilisen, sen, kuinka yhtenä lokakuisena aamuna aivan kuin syksyn päättymisen merkiksi satoi ensilumi ja
verhosi tämän kaupungin lumivalkoiseen lumihuntuun vähän auringonnousun
jälkeen, se oli jotenkin ihan äärettömän kaunista ja katsellessani parvekkeelta lumihuntuun verhoutuvaa maisemaa tuntui kuin hauras sydämeni olisi muuttanut rytmiään,
lyönyt hetken samaan tahtiin kevyesti putoavien lumihiutaleiden kanssa. Se oli ehdottomasti yksi lokakuun kauneimmista hetkistä, talven lapsena minä olin odottanut sitä valtavasti syksyn viimeisten lämpimien sävyjen vaihduttua harmaaseen ja siksi se teki minut tavattoman onnelliseksi, mutta vielä onnellisemmaksi minut teki se, että joulukuussa maisema verhoutui paksuun lumipeitteeseen ja pakkanen tuntui jokaisessa hengenvedossani, pisteli sormenpäissäni ja sai ripseni jäätymään kävellessäni lumisessa metsässä.
Olen nauttinut tästä talvesta aivan suunnattomasti, enemmän kuin olen nauttinut talvista moneen vuoteen. Olen rakastanut lumisia maisemia kävellessäni iltapäivisin rantaraittia ja katsellessani, kuinka auringonlasku maalaa maiseman vaaleanpunaisella, minä olen rakastanut korkeista kuusista ja männyistä putoavaa lunta kävellessäni metsäpolkuja rakkaimman kanssa ja jalkojeni alla narskuvaa lunta pysähtyessäni katselemaan, kuinka mustat linnut lentävät kirkkaalla taivaalla, kaartavat parvena sillan toiselle puolelle tavallaan aivan kuin tanssien. Olen rakastanut pimeyteen verhoutuneita aamuja, kun ikkunalasin takana on kolmekymmentä astetta pakkasta ja on puettava villasukat pitääkseen jalkansa lämpimänä, niitä hiljaisia iltoja, kun olen istunut saunan jälkeen hetken parvekkeella pyyhkeeseen kääriytyneenä ja katsellut jään peittämän järven toisella puolella kirkkaina loistavia kaupungin valoja, hengittänyt keuhkojeni täydeltä raikasta pakkasilmaa, ollut aivan jokaisella solullani läsnä.
Olen rakastanut jokaisella hengenvedollani ja nauttinut enemmän kuin olen nauttinut moneen vuoteen, mutta minä olen huomannut alkaneeni vähitellen kaivata lumisen maiseman keskellä värejä, kevään kirkasta valoa ja katupölyä, joka tuntuu keväisin keuhkoissani kävellessäni pitkin lumen alta paljastuneita katuja. Se on tuntunut ihmeelliseltä, se, että olen kaivannut värejä ja valoa, se on tuntunut ihmeelliseltä, koska minä en ole tavallaan koskaan pitänyt keväästä ja sen väkivaltaisen kirkkaasta valosta. Se on tuntunut ihmeelliseltä, mutta samalla myös kutkuttavalta, nimittäin huolimatta siitä, että aikaisin aamulla oli lähes kolmekymmentä astetta pakkasta ja iltapäivällä lumisade piiskasi kasvojani, kevät on taas huomenna vähän lähempänä loputtomine väreineen.
Lähetä kommentti